Olen parikymmentä vuotta kärsinyt sos.tilanteiden pelosta. Voin kyllä viettää suhteellisen normaalia elämää, mutta koulut ovat menneet penkin alle. Olen siis 36v mies eikä minulla ole ammattia. Teen kaikennäköisiä pätkähommia välillä, usein olen vain yksin kotona ja työttömänä, niin kuin nytkin. En usko pystyväni käymään jotain normaalia koulua enää läpi. Ongelmani on myös se, että en edes tiedä mitä haluaisin tehdä. Olen vain tullut siihen pisteeseen, että en jaksa tehdä niitä ikäviä töitä enää päivääkään. Henkinen sietokyky ja kantti sekä mitta on tullut täyteen.
En ole luonteeltani duunarityyppinen, joten en halua olla raksalla, varastossa, sähkömies jne. Olen tehnyt esim vahtimestarin hommia, koska mitään muutakaan en saa. Tavallinen toimistotyökään ei toisaalta houkuttele, samat naamat joka päivä rupeaa lopulta ottamaan päähän. Ammatinvalintapsykologeista ei ole apua. Jotain semmoista, missä saisin olla aika paljon yksin, voisin tehdä. Mutta kun nykyään kaikki on sitä perkeleen TIIMITYÖSKENTELYÄ. Enkä muutenkaan enää kestä olla sitä alinta kastia joka työpaikassa, ikäni ja egoni ei sitä enää salli. 15 vuotta nuoremmat komentelevat ja pitävät idioottina, koska palkkani ja asemani on surkea. Pahin tunne on silti se, että pelkojeni takia kaikki potentiaalini on mennyt hukkaan.
Lapsia en halua, (kissani riittää) eikä minulla ole selkeää tulevaisuuden suunnitelmaa. Tunnen olevani 36 vuotias eläkeläinen. Tuntuu siltä ettei ole mitään määränpäätä. Pidän silti itsestäni huolta urheilemalla ja lukemalla paljon (aivoistakin täytyy pitää huolta). Lukemisella yritän myöskin paikata sitä tunnetta, että en ole yhtä kyvykäs ja fiksu kuin muut. Tämä tunne taas johtuu siitä, ettei minulla ole mitään merkittäviä saavutuksia takanani. Muille en halua päteä tiedoillani, mutta enpähän tunne itseäni aivan niin tyhmäksi. Baareissakaan en käy. Pinnallisiin kreisibailaajakavereihinikin olen aikoja sitten kyllästynyt.
En tiedä mitä tällä halusin edes sanoa, tai halusinko edes ylipäätään sanoa mitään. Olen menettänyt toivon paremmasta elämästä melkein kokonaan, mutta sekään ei tunnu juuri nyt hirveä pahalta. Toivon vain ettei kadulla törmää sukulaisiin ja tuttaviin, jotka kyselisivät kuulumisia. Ei ole hauskaa kertoa, että en ole edistynyt elämässäni
lainkaan. Tuntuu, että roikun köydessä, jota nakertaa valoinen ja musta hiiri. Päivät ja yöt vain kuluvat. Olipas runollinen loppu.
En ole luonteeltani duunarityyppinen, joten en halua olla raksalla, varastossa, sähkömies jne. Olen tehnyt esim vahtimestarin hommia, koska mitään muutakaan en saa. Tavallinen toimistotyökään ei toisaalta houkuttele, samat naamat joka päivä rupeaa lopulta ottamaan päähän. Ammatinvalintapsykologeista ei ole apua. Jotain semmoista, missä saisin olla aika paljon yksin, voisin tehdä. Mutta kun nykyään kaikki on sitä perkeleen TIIMITYÖSKENTELYÄ. Enkä muutenkaan enää kestä olla sitä alinta kastia joka työpaikassa, ikäni ja egoni ei sitä enää salli. 15 vuotta nuoremmat komentelevat ja pitävät idioottina, koska palkkani ja asemani on surkea. Pahin tunne on silti se, että pelkojeni takia kaikki potentiaalini on mennyt hukkaan.
Lapsia en halua, (kissani riittää) eikä minulla ole selkeää tulevaisuuden suunnitelmaa. Tunnen olevani 36 vuotias eläkeläinen. Tuntuu siltä ettei ole mitään määränpäätä. Pidän silti itsestäni huolta urheilemalla ja lukemalla paljon (aivoistakin täytyy pitää huolta). Lukemisella yritän myöskin paikata sitä tunnetta, että en ole yhtä kyvykäs ja fiksu kuin muut. Tämä tunne taas johtuu siitä, ettei minulla ole mitään merkittäviä saavutuksia takanani. Muille en halua päteä tiedoillani, mutta enpähän tunne itseäni aivan niin tyhmäksi. Baareissakaan en käy. Pinnallisiin kreisibailaajakavereihinikin olen aikoja sitten kyllästynyt.
En tiedä mitä tällä halusin edes sanoa, tai halusinko edes ylipäätään sanoa mitään. Olen menettänyt toivon paremmasta elämästä melkein kokonaan, mutta sekään ei tunnu juuri nyt hirveä pahalta. Toivon vain ettei kadulla törmää sukulaisiin ja tuttaviin, jotka kyselisivät kuulumisia. Ei ole hauskaa kertoa, että en ole edistynyt elämässäni
lainkaan. Tuntuu, että roikun köydessä, jota nakertaa valoinen ja musta hiiri. Päivät ja yöt vain kuluvat. Olipas runollinen loppu.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen 50 vuotiana muuttanut elemääni, sinäkin vielä ehdistyt elemässäsi.
Kuulostaa dystymialta. Poimin kaiken siihen viittaavan kirjoituksestasi:
- vuosikymmeniä jatkunut tila
- sosiaalisten tilanteiden pelko
- vaikutusten kokeminen suhteellisen lievinä
- epäonnistumiset koulussa/opinnoissa
- pätkätyöt
- yksinäisyys
- työttömyys
- pessimismi
- päättämättömyys
- myönteisten asioiden puuttuminen
- sosiaalinen vetäytyminen tai eristäytyminen
- arvottomuuden tunteet
- potentiaalin hukkaan valuminen
- päämäärättömyys
- heikko itsetunto
- menneisyyden murehtiminen
- epätoivo
Saattaapa diagnoosisi hyvinkin olla totta. Ei kai se ihan normaalia ole, että ei tunne iloa vuosikymmeniin. Täytyy perehtyä asiaan tarkemmin.
No itsetunto nuorella miehellä on nyt vain hukassa. Sinua ei huvita tehdä duunia juuri siksi, kun pelkäät olla ihmisten parissa. Et ole laiska mutta ehkä mieluummin laitat tuon arkuutesi ja haluttomuuden laiskuuden piikkiin. Kyllä ei huvita mikään, jos kuvittelee itsensä tyhmäksi ja nollaksi. Silloin ei usko omalla että tekemiselllä on mitään arvoa. Kaikkia hommia tarvitaan. Ei vartijan ammatti ole sen tarpeettomampi kuin insinöörin työ. Siihenkin varmasti pystytisit taikka johonkin muuhun, mutta ei kaikkien tarvitse tulla insinööreiksi tai kirjanpitäjiksi.
Kirjotat erittäin asiallista ja hyvää tekstiä. Et ole typerä usko se. Ja ihmisen arvo ei ole tekemisessä ja koulutuksessa. Eläkelläinen kin voi monesti antaa yhteis-ja ihmiskunnalle paljon suuemman pahoksen kuin jokin tyhjänpäiväinen vierkamies ja turhaa opiskellut.
Voi kun ihmiset pääsisivät vielä todellisille elämän arvoille?Meitä manipuloidaan ja aivopestään ihan turhaan!