Diabetes tuhosi elämäni

Ehkä kannattaisi ihan ensimmäiseksi hakea keskusteluapua tai terapiaa, jotta voisit käsitellä sairastumistasi asiantuntijan kanssa. Sairaus on aina järkytys ja varmasti jonkun aikaa tuntuu siltä, että koko maailma romahtaa ympäriltä eikä mikään jatku enää niin kuin ennen. Siksi olisi tärkeää hakea apua näiden tuntemustesi kanssa jotta ne eivät pahentuisi. Olet selvästi kohdannut kriisin.

Avun saannin jälkeen alat todennäköisesti vähitellen huomata, että elämä jatkuu sittenkin. Nykylääketieteen ja omahoitokeinojen avulla pystyt elämään täysipainoista elämää diabeteksesta huolimatta. Se ei ehkä nyt tunnu siltä, mutta myöhemmin kyllä huomaat sen. Armeijaankin kai nykyään voi diabeetikko päästä, kannattaa ottaa siitä paremmin selvää sillä en ole aivan varma.

Diabetesliitto järjestää myös sopeutumiskursseja joissa voisit tavata samassa tilanteessa olevia nuoria. Niistäkin kannattaisi ehkä ottaa selvää, ne ovat mukavia kursseja. Ja diabeetikot ovat mukavia ja aivan tavallisia nuoria. Pärjäämistä sinulle!

Terveisin
1-tyypin diabeetikko 25 vuoden kokemuksella

Moni ykköstyypin diabeetikko on elänyt vuosikymmeniä täysipainoista elämää ja hautaan on vienyt joku muu kuin diabetes tai sen oheissairaudet.

1-tyypin diabeteksen puhkeaminen ei ole automaattista. Appiukkoni suvussa on runsaasti 1-tyypin diabetestä mutta puolisollani sitä ei ollut eikä se ole puhejennut lapsilleni eikä lapsenlapsille. Se voi kyllä "hypätä yli" jonkun sukupolven joten aina ei ole varmuutta onko 1-tyypin diabeteksessä sukurasitetta. Tauti voi puhjeta vaikka eläisi kuinka terveellisesti tai epäterveellisesti, sille ei voi mitään.

Varusmiespalvelukseen on otettu kokeellisesti myös diabeetikkoja joten jos sinulla on edelleen niin kauhea into sinne niin kannattaa tiedustella mahdollisuutta. Kunhan kuluu jokunen vuosi, huomaatkin että ei se armeija ehkä ollutkaan niin kovin tärkeää. Senkin vuoden voi käyttää kouluttautumiseen ammattiin.

Ammatinvalinnassasi kävi ehkäpä tuuria ettet saa kuorma-autokorttia. Ammattikuljettajan työ ei ole ruusuilla tanssimista, raskasta ja epäterveellistä työtä josta joutuu helposti työkyvyttömyyseläkkeelle. Jos rattihommat kiinnostaa edelleen, taksikuskiksihan pääsee B-kortilla. Kannattaa kuitenkin miettiä ammatti aivan uudelta pohjalta, löytyy paljon järkevämpiä ja jopa parempipalkkaisia ammatteja.

Taisi tyttöystävälläsi olla neulakammo vain tekosyy jättämiseen. Eihän hänen olisi koskaan tarvinnut nähdä kun piikität insuliinia. Ehkäpä nyt oli vaan hyvä syy lähteä eri teille kun oli kyllästynyt muutenkin. Toisaalta ehkäpä hän pelkäsi joutumista omaishoitajaksi vanhoilla päivillään.

Diabeteslääkärit ja -hoitajat ovat melko rutinoituneita hoitotoimenpiteissä, joten ei ihme jos empatiaa puuttuu. Todennäköisesti vertaistukeen osallistumalla saat ystäviä saman kohtalon omaavista ja haluamaasi empatiaakin. Kannattaa lähteä mukaan ja näin alkuvaiheessa joku Diabetesliiton kurssi auttaisi alkuun dibeteksesi hoidossa.

Joka tapauksessa kannattaa ottaa aivan todesta ne lääkärin ohjeet hoidostasi. Näin vältät tulevaisuudessa mahdolliset oheissairaudet. Kun olet oppinut hoitorutiinit (hiilihydraattien laskemisen, piikitykset ym.) tautiasi ei edes huomaa. Itsekin olen seurannut sivusta kuinka appiukon suvussa pari nuorta miestä menetti yllättäen näkönsä. Siinä vaiheessa entinen ammatti katosi saman tien ja joutui pitkälti autettavaksi.

Toivotan sinulle tsemppiä ja positiivista ja innokasta mielialaa diabeteksesi hoitoon. Näin selviät elämässäsi eteenpäin aivan normaalisti.

"Diabeteslääkärit ja -hoitajat ovat melko rutinoituneita hoitotoimenpiteissä, joten ei ihme jos empatiaa puuttuu. Todennäköisesti vertaistukeen osallistumalla saat ystäviä saman kohtalon omaavista ja haluamaasi empatiaakin. Kannattaa lähteä mukaan ja näin alkuvaiheessa joku Diabetesliiton kurssi auttaisi alkuun dibeteksesi hoidossa."

Näin on ehkä sairaaloissa, mutta terveyskeskuksissa asia on täysin toinen. Eräskin nuori naislääkäri terveyskeskuksessa oli aivan ymmällä kun kävin vuositarkastuksessa. Hän vain nikotteli eikä osannut tehdä järkeviä kysymyksiä saati kertoa jotain ehkäpä uutta minulle. Epäilin hetken, että olenkohan minä piilokamerassa? Tosin kerran oli fiksu ja tietävä naislääkäri, mutta hänkin lähti jostain syystä pois.

Kerran oli diabeteshoitaja joka tiesi mitä teki, mutta hän lähti pois terveysasemaltani. Sen jälkeen ovat tiuhaan tahtiin hoitajat vaihtuneet, ja nykyisin on opiskelijoita muutaman kuukauden kerrallaan.
Siis. Vuosittaisen verikokeen osaan tulkita itse. Insuliinin määrän tiedän parhaiten minä itse. Jalkani osaan myös hoitaa itse. Silmänpohjakuvissa käyn joka toinen vuosi mikä on tuiki tarpeellinen tehdä ja ammattilaisen analysoida kuvat.

Tämä on tällä kertaa minun tilanteeni täällä Espoossa Leppävaaran naapurissa...

Kyllä asia on niin, että minua "hoidetaan" terveyskeskuksessa. Pelkkää toiveajattelua erikoilääkäriin pääsemisestä täällä Leppävaaran naapurissa. Olen D1.

Taksikuskiksi pääsee b-kortilla, mutta tulee täyttää c-luokan vaatimukset, ja tällä hetkellä asia on niin että uusia taksin ajolupia d1:ille ei anneta.

Itellä keitti yli jorvissa ja leppävaarassa henkilökunnan takia joten en käy enään ollenkaan. En jaksa enään välittää jos jotain lisäsairauksia tulee niin sitten tulee. Tää on tämmöstä koiran elämää hautaan asti. yhtä mittaamista ja pistämistä. Ei tää ainakaan mulle merkkaa enään mitään.

sulla on kaks vaihtoehtoo joko jatka elämää tai sitten annat olla.

Ite annan luonnon hoitaa homman ja elän niinku ennen sairautta johon ei kuulunu pistäminen tai mittaaminen.

Mut jos oot jostain pkseudulta niin vois kyl käydä jossain jauhaan tästäki

Hoitamaton D1 aiheuttaa yleensä pyörätuolissa istumista jopa jo 40v.

Riittää että munuaiset sanoo sopimiksen irti ja siihen ei montaa vuotta mene jos sitäkään.
Se on aina riski ku ottaa elämästä sen olennaisen irti

Diabeetikot kyllä pääsee armeijaan jos haluavat mutta laki ei siihen velvoita ja taisit olla kyllä joku hetkenhuvitus tuolle tyttöystävälle jos neulakammon takia jättää :S

Ainut paikka missä D1 pääse palveleen on Riihimäellä viestiyksikössä ja sielläkin B miehenä. pitäny sairastaa vähintään 2 vuotta mutta enintään 10 vuotta ja ei oo saanu olla hoitoa vaatinutta hypoa (joku aika)

Ei lihava II-tyypin diabeetikko voi mennä armeijaan. Siellä liikutaan ja lihava ei voi liikkua. Ei jaksa.

Vaikka hoitaisi I-tyyppiä olevinas hyvin, niin silti saattaa olla pyörätuolissa jo 40v.

Hyvinkäällä on kyllä hyvää henkilökuntaa mielestäni. Tosin, kun minulla puhkesi, pääsin lastenosastolle. Minulta kyllä kysyttiin, että haluanko aikuisten vaiko lasten osastolle. AINA kannattaa mennä lastenosastolle jos pääsee. Siellä saa tarpeellisen tuen ja ymmärryksen ja kaikkein tärkeintä, koulutuksen.
Aikuistenosastolle menevät diabetes 1. sairastuneet saattavat masentua herkemmin, sillä siellä ei ole yhtä paljon "empatiaa" kuin lastenosastolla. Aikuisten pitäisi jo osata koota itsensä jne ja pysyä sairaalassa vain yhden päivän tutkimuksissa. Koulutukseen ei siellä panosteta.

Juu no itelläki todettii 8 vuotta sitten diabetes ja 2 vuotta vielä et pääsen armeijaan. Itteäki vituttaa täydellisesti se että olen ihan pikkupojasta asti halunnut armeijaan jääkäriksi, ja nyt jos edes pääsen armeijaan, odottaa Riihimäen ViestiRykmentti -.- ja rauhanturvaajaksi piti kanssa hakea mutten taida sinne päästä. vittu ku vituttaa. eihän se tuohon lopu vaan diabeteksen kautta tuli hoitoväsymys ja sen kautta masennus, suhteet kariutuvat aina siihen kun vastakkaisen sukupuolen edustaja "pelkää" diabetestä. että i know that feeling bro

sairaudesta paljon ja haluun auttaa kaikkia joiden elämä on pilalla d1 takia.. Oon myös kärsiny tän takia paljon tän takia oon saanu migreenin pahan asteisen ja sitte muitakin pikku vikoja joita tästä voi saada esim ylävatsan kipuja välillä puutumia ja semmosta.. Tän kaa on vaan elettävä ja kaikki paska on otettava vastaan toivotaan et tulevaisuudessa (en muista mikä se nimi on mut joku beettasolu) nii se niitten siirto saatais edistyy sillee että tästä vois parantua!

Oon pian 14 vuotta oon sairastanu 8 vuotta ens elokuussa tätä Diabetestä.. Mulla se pienenä alko hyvin ja ei sillon kukaan kiinnostunu siitä mutta nykyään mul on tän kanssa tosi vaikeeta ja tää sairaus on mun elämässä tabu.. Voin sanoa että jos on mahollista kertokaa kaikille heti tutustuessa tai vaikka pistä kaikkien edessä että kaikki näkee ja tottuu siihen koska oon ite salannu tätä koht 4 vuotta suurelta osalta koulukavereista ja nyt muuttaisin kaiken jos uskaltaisin.. Suosittelen hankkimaan langattoman pumpun jonka itse saan ensi kuussa sillä sitä ei huomaa paljoa ja todella helppo annostella insuliiniä ja pitää arvot kohdallaan lisäksi libre mittari on todella hyvä ja olen itse huonossa tasapainossa mutta uskon että pumppu saa arvot paranemaan ja yritän kertoa muillekkin kavereille tästä niin on helpompaa.. Oon tosi nuori mutta 8 vuoden aikana ja kaiken lukeman avulla oon oppinusairaudesta paljon ja haluun auttaa kaikkia joiden elämä on pilalla d1 takia.. Oon myös kärsiny tän takia paljon tän takia oon saanu migreenin pahan asteisen ja sitte muitakin pikku vikoja joita tästä voi saada esim ylävatsan kipuja välillä puutumia ja semmosta.. Tän kaa on vaan elettävä ja kaikki paska on otettava vastaan toivotaan et tulevaisuudessa (en muista mikä se nimi on mut joku beettasolu) nii se niitten siirto saatais edistyy sillee että tästä vois parantua!

Et kuule Veijo viittis lopettaa leikkimises vakavalla aiheella.

väinö2234876

ja mitä sinä halusit kertoa vakavasta aiheesta???

meinaat siis että tunnustetut tutkijat ja lääkärit ovat väärä'ssä tahtoessaan nhoitaa itse sairautta eikä pelkästään oireita ?

kerro nyt kuinka asiat on ja perustele, mieluiten korkealuokkainen, puolueeton tutkimus.

Kiitos etukäteen, ymmärrän että et halunnut pelkästään natista vaan kyselemäni unohtui.

Elämän tuhoamisesta en tiedä, mutta kaiken se muutti. Jotkut sanovat, että diabetes ei hallitse elämää. Mun tilanteessa diabetes määrää kaiken. Mulla on ollut piikkikammo niin pienestä asti, kuin vain voin muistaa. 10 vuotiaana todettiin tyypin 1 diabetes. Teho-osastolle känyylit molemmissa käsissä oli maanpäällinen helvetti. Koulu aikana kaverit oli isona apuna diabeteksen ja piikkikammon kanssa. Mulla ei ollut mitään ongelmia piikittää reiteen kavereiden nähden. Joskus kaverit oli apuna, kun yritin pistää vatsan alueelle tai muuten vaihtaa pistos paikkaa. Ollessani 14 vuotta, aikuiset tekivät jotain, joka erotti minut kaikista kavereistani. Siitä asti olen taistellut yksin kaiken kanssa. 28 vuotta ja edelleen taistelen pakkopiikittämisen ja piikkikammon kanssa. Lisäksi haittana on harhat ns. takaumat asioista joita tapahtu sillon koulu aikana. Ammattiauttajista ei toistaiseksi ole ollut mitään hyötyä.