oon 15 vuotias tyttö ja käyn 9 luokkaa. mulla on ollu pari vuotta asti masennusta/itsemurha-ajatuksia sekä pakkooireita.. mä en oo mikään paras kirjottamaan ja muutenkin sönkkään paljon yms niin pyydän ettei siitä tulis kauheena valituksia..mut aattelin kertoo teille vähä mun elämästä ja siit miten kaikki alko..
mä muistan ku 7 luokalla mä olin tosi sosiaallinen, sain helposti uusia kavereita joiden kanssa tulin tosi läheiseks. mä en välittäny siitä mitä muut sano ja mä olin sillon tosi onnelllinen. mä tykkäsin kans meikata paljon, siis TOSI PALJON, ja käyttää tekoripsiä yms.. ja kaikelisäks mulla oli blondit hiukset jote voitte kuvitella kui paljo sain kommentteja kuten ''huora, vitun pakkelinaama, tuksu'' yms.. musta myös puhuttiin paljon kaikkea p*askaa..
mä aloin sillo huomata etten oo nii vahva ihmine mitä olin aatellu ja aloin erkaantuu ihmsiistä ja mun kavereista.. lopetin lopulta melkein kokonaan meikkaamisen yms koska kiusaaminen meni niin pahaksi..
8 luokalla mua ei enää kiusattu sillä viime vuode 9 oli lähteny ( useimmat kiusaajat oli ysejä) ja ku en enää meikannukkaa nii paljoa. mut silti mä olin menettäny kaike mun itseluottamuksen.. mullla ei ollu enää paljookaa kavereita joide kanssa olla, mä aattelin itsemurhaa joka ikinen päivä, kokoajan.. mä yritinki pari kertaa.
kävin sen koko vuoden myös psykologilla josta ei ollu niinkään apua..
mulla alko menee sitte hyvin 8 kesälomalla ku sain vaa tiiäettekö tehä mitä halus ja olla vaa.
nyt oon sitte 9 luokalla ja aikalailla äsynyt elämään.. oon aina yksin välkällä, mulla ei oo kavereita kene kanssa olla vapaajalla.. mulla ei oo itseluotamusta, ja oon tosi epävarma ihmisten seurassa, enkä osaa olla normaali.. mulle tulee aina semmosia jänniä ''pakko-oireita'', ja mun on tosi vaikee kattoo ihmisii silmiin ku puhun niille..
mun vanhemmat ei tiiä siitä kui paha mun olla, ja mitä oon kokenu mut mä en haluu kertoo nille sillä sitte ne vaa lakas kauheena hössöttää ja mun iskä vaa huutas mulle varmasti jotai..
ja mähän asun mun iskän kanssa kahestaan, ja elämä on aika rankkaa senkaa sillä se tosiaaki vaa huutaa mulle ja sanoo kui en osaa tehä mitään oikein..
sille ei voi puhuu mistään sillä se ei ota mua tosissaan..
mä en enää tiiä kui mä jaksan sillä mulla ei oo mitää mun elämässä ja kaikki aina menee vaa huonompaan suuntaan... tälläkin hetkellä aattelen vaa sitä kui haluun pois ja miten tapan itteni nii ettei muut sais tietää et tapoin itteni ja mitä tärkeintä, onnistusin siinä.. mä en muista oikeesti ees millo mä olin oikeesti onnellinen/ilone sillä mä esitän ihmisten seurassa onnellista ja hymyilen paljon.. mä pyrin olee kaikille ihmisille kiva, ja mä toivon kaikista eniten sitä että mun tutut ja kaverit sais elää hyvän elämän... mua vaan pelottaa se jos tapan itteni, kui huonosti mun läheisillä meni sitte... miks ei vaan voi kadota ilma että kukaan huomais mitään?
pyydän anteeksi takertelevaa tekstiä mutta itkettää niin paljon ettei pysty ajattelemaan selkeästi...
mä muistan ku 7 luokalla mä olin tosi sosiaallinen, sain helposti uusia kavereita joiden kanssa tulin tosi läheiseks. mä en välittäny siitä mitä muut sano ja mä olin sillon tosi onnelllinen. mä tykkäsin kans meikata paljon, siis TOSI PALJON, ja käyttää tekoripsiä yms.. ja kaikelisäks mulla oli blondit hiukset jote voitte kuvitella kui paljo sain kommentteja kuten ''huora, vitun pakkelinaama, tuksu'' yms.. musta myös puhuttiin paljon kaikkea p*askaa..
mä aloin sillo huomata etten oo nii vahva ihmine mitä olin aatellu ja aloin erkaantuu ihmsiistä ja mun kavereista.. lopetin lopulta melkein kokonaan meikkaamisen yms koska kiusaaminen meni niin pahaksi..
8 luokalla mua ei enää kiusattu sillä viime vuode 9 oli lähteny ( useimmat kiusaajat oli ysejä) ja ku en enää meikannukkaa nii paljoa. mut silti mä olin menettäny kaike mun itseluottamuksen.. mullla ei ollu enää paljookaa kavereita joide kanssa olla, mä aattelin itsemurhaa joka ikinen päivä, kokoajan.. mä yritinki pari kertaa.
kävin sen koko vuoden myös psykologilla josta ei ollu niinkään apua..
mulla alko menee sitte hyvin 8 kesälomalla ku sain vaa tiiäettekö tehä mitä halus ja olla vaa.
nyt oon sitte 9 luokalla ja aikalailla äsynyt elämään.. oon aina yksin välkällä, mulla ei oo kavereita kene kanssa olla vapaajalla.. mulla ei oo itseluotamusta, ja oon tosi epävarma ihmisten seurassa, enkä osaa olla normaali.. mulle tulee aina semmosia jänniä ''pakko-oireita'', ja mun on tosi vaikee kattoo ihmisii silmiin ku puhun niille..
mun vanhemmat ei tiiä siitä kui paha mun olla, ja mitä oon kokenu mut mä en haluu kertoo nille sillä sitte ne vaa lakas kauheena hössöttää ja mun iskä vaa huutas mulle varmasti jotai..
ja mähän asun mun iskän kanssa kahestaan, ja elämä on aika rankkaa senkaa sillä se tosiaaki vaa huutaa mulle ja sanoo kui en osaa tehä mitään oikein..
sille ei voi puhuu mistään sillä se ei ota mua tosissaan..
mä en enää tiiä kui mä jaksan sillä mulla ei oo mitää mun elämässä ja kaikki aina menee vaa huonompaan suuntaan... tälläkin hetkellä aattelen vaa sitä kui haluun pois ja miten tapan itteni nii ettei muut sais tietää et tapoin itteni ja mitä tärkeintä, onnistusin siinä.. mä en muista oikeesti ees millo mä olin oikeesti onnellinen/ilone sillä mä esitän ihmisten seurassa onnellista ja hymyilen paljon.. mä pyrin olee kaikille ihmisille kiva, ja mä toivon kaikista eniten sitä että mun tutut ja kaverit sais elää hyvän elämän... mua vaan pelottaa se jos tapan itteni, kui huonosti mun läheisillä meni sitte... miks ei vaan voi kadota ilma että kukaan huomais mitään?
pyydän anteeksi takertelevaa tekstiä mutta itkettää niin paljon ettei pysty ajattelemaan selkeästi...
Vastaukset 7
Vanhimmat
No millos sun vanhemmat eros? Ja kerroitko psykologille siitä, että sulla on heikko itsetunto ja kavereita oli mut ei enää jne?
ne eros joskus ku olin 2 vuotta. ja puhuin mun psykologin kanssa noista asioista aika paljonkin, mut ne käynnit sitte loppu ku alko kesäloma.. ja nyt en sitte oo jaksanu/uskaltanu alkaa käymään siellä uudestaan..
No mut joo, ei tossa mitään pahaa ole. Sun pitäis vaan mennä sinne psykologille ja kavereita saat vaikka sillä, että meet nuorisotalolle tai johonkin iltasin näyttämään että olet olemassa. Ei kannata jäädä pelkästään sen oman koulun piirien sisään jos ei nyt ihan tuppukylä ole missä asut. Minäkin löysin kavereita naapurikaupungista ja sit löysin niiden kautta vielä tyttöystävänkin. :)
:D:D::D::D inquuu kerjään niinku vähä huomiooooo :):):)ky mäki osaan.
Ei haittaa mmitään vaikka täällä kirjoitellaan miten vain. Itsekkin olen motoriikaltani huono kirjoittaja. Ei tämä mikään kirjallisuuspalsta ole: pääasia että asioista selvän saa ja joskus vain voi ajaukset kirjoittaa. Sinulla on ymmärrettävästi paha olla. Jospa rauhallisesti vain alait juttelemaan isän tai jonkun aikuisen kanssa. sinun pitää etsiä apua. Varmaan kokeilit jotenkin rajoja meikkaamisen kautta ja tunnustelit että hyväksytäänkö sinut juuri sellaisena kuin itse haluat olla. Tuskin niin vakavaa ovat nuo huomauttelijat tarkoittaneet noilla sanoillaan.
Älähän tyttökiltti vielä luovuta. Nuorena on monella viakeaa, sinulla on ollut rankkaa, kun vanhemmat ovat eroneet. Kyllä tuelvat vuodet voivat muuttaa asioita. Ei kuolema ole vielä kohdallsi ainoa mahdollisuus.
''lololo'' justiisa sun laisten ihmisten takia en enää puhu mun asioista, sillä mut otetaa vasta ajustii enemmä tolla tavalla ku tosissaan....
kiitos keissa kun sä ymmärrät :) mun vaan on tosi vaikea puhua mun vanhemmille, sillä on niilläkin omat ongelmansa.. äitillä ollu koko myös ikänsä masennusta ja itsetuhosia ajatuksia joten en haluu lisätä sen taakkaa lässyttämällä omista asioistani.. mut uskoisin että mulla alkas mennä paremmin jos mulla oli koulussa joku kenen kanssa olla.. mutta ei ole, ja uusiin ihmisiin tutustuminen on vaa niin hankalaa..
Mulla ei ollut ketään kavereita kutos luokalla mutta kun menin seiskalle niin ajattelin että en jaksa enää ilman kavereita kun joka päivä oli kun olis pakotettu jonnekkin kiduttamolle joten roikuin vain yksien heppujen perässä jotka oli samalle luokalle päätyny ja ny ne on mun hyvii kavereita olleen aajateltu tehä yhdessä es hyytelöä ja pelataan minee kannattaa vaan yrittää roikkua muiden perässä niin niistä voi tulla hyviäkin kavereita.