Hei,
Olen eronnut n. 4kk sitten ja päässyt kriisivaiheen ohi jo jokin aika sitten. Minut jätettiin ja alkuun olin todella sekaisin siitä. Nyt olen kuitenkin jo ymmärtänyt, että tämä enitseni oli todella asiaton minua kohtaan ja varmaan masennuinkin hänen takiaan. Seurustelimme n. 4 vuotta, josta 2 vuotta olin masentunut enemmän tai vähemmän.
No enää en niinkään kaipaa eksääni vaan kaipaan sitä oloa, mikä minulla oli hyvinä kausina hänen kanssaan.
Olen meinaa huomannut, että olen todella yksinäinen. Minulla on muutama ihana ystävä ja sisaret, jotka ovat minulle todella läheisiä. Juttelen netissä ystävieni kanssa ja näen heitä koulussa päivittäin. Tapaamme väh. kerran viikossa vapaa-ajalla.... Eli tosiaankaan vietä kaikkea aikaani yksin.
Mutta silti minusta tuntuu älyttömän yksinäiseltä. Edes perheeni ei tunnu olevan kiinnostunut voinnistani. Ketään ei oikeasti tunne minua. Tiedä millainen ihminen minä olen tai mitä minä ajattelen... Kaipaan entistäni, koska hän oli ainoa joka kuunteli huoliani..
Itse olen ollut olkapää kaikille läheisilleni (ja tuntemattomillekin) ihmisille viimeiset 10 vuotta ja tuntuu todella epäreilulta, että nyt kun minä en enää jaksa vetää feikkihymyä 24/7, niin näitä ihmisiä ei kiinnostakaan minun ongelmani.
Olen yrittänyt jo monesti eron jälkeen ilmaista epätoivoani ja pahaa oloani läheisilleni, mutta he vain sanovat "kamalaa toi on kyllä, kyllä se siitä" ja alkavat puhumaan omista ongelmistaan. JA siis näin käy JOKA IKINEN kerta.... Ja nämä ihmiset ovat vielä ns. empaattisia ihmisiä. Ja osa jopa itsekin ollut masentuneita...
En ymmärrä miten ihmiset voivat käyttäytyä näin? Itse olen kuunnellut taukoamatta heidän ongelmiaan/"ongelmiaan" viimeiset vuodet sanomatta yhtäkään omaa asiaani väliin. Ja nyt kun viimein itse olisin valmis vaivaamaan heitä ongelmillani, ei ketään kiinnosta.....
Muutenkin tuntuu että maailma on täynnä vain tekopyhiä ihmisiä, jotka ovat kuin avoimia kirjoja.... Heistä näkee heti, että heitä kiinnosta juttusi. Heistä näkee heti mitä he oikeasti ajattelevat... Ja sitten yrittävät vielä esittää jotakin muuta..
Tuntuu kuin olisin eri lajia kuin muut ihmiset.... Että minulla olisi jokin ihme aivovamma, mikä tekee minusta erilaisen kuin muut...
Minä osaan kuunnella ja tuke kriiseissä. Kai täällä maailmassa nyt on joku muukin joka osaa?
Enkä todellakaan nyt tarkoita, että olisin ylivertainen, päinvastoin. Taidan olla jollain tapaa todella vinkura ihminen, kun tunnen näin...
Onko täällä muitakin joilla on samankaltaisia ajatuksia?!!? Kai maailmasta löytyy edes yksi epäitsekäs ihminen?
T. Ihmisiin turhautunut tyyppi, joka ei jaksaisi enää odottaa parempaa päivää....
Olen eronnut n. 4kk sitten ja päässyt kriisivaiheen ohi jo jokin aika sitten. Minut jätettiin ja alkuun olin todella sekaisin siitä. Nyt olen kuitenkin jo ymmärtänyt, että tämä enitseni oli todella asiaton minua kohtaan ja varmaan masennuinkin hänen takiaan. Seurustelimme n. 4 vuotta, josta 2 vuotta olin masentunut enemmän tai vähemmän.
No enää en niinkään kaipaa eksääni vaan kaipaan sitä oloa, mikä minulla oli hyvinä kausina hänen kanssaan.
Olen meinaa huomannut, että olen todella yksinäinen. Minulla on muutama ihana ystävä ja sisaret, jotka ovat minulle todella läheisiä. Juttelen netissä ystävieni kanssa ja näen heitä koulussa päivittäin. Tapaamme väh. kerran viikossa vapaa-ajalla.... Eli tosiaankaan vietä kaikkea aikaani yksin.
Mutta silti minusta tuntuu älyttömän yksinäiseltä. Edes perheeni ei tunnu olevan kiinnostunut voinnistani. Ketään ei oikeasti tunne minua. Tiedä millainen ihminen minä olen tai mitä minä ajattelen... Kaipaan entistäni, koska hän oli ainoa joka kuunteli huoliani..
Itse olen ollut olkapää kaikille läheisilleni (ja tuntemattomillekin) ihmisille viimeiset 10 vuotta ja tuntuu todella epäreilulta, että nyt kun minä en enää jaksa vetää feikkihymyä 24/7, niin näitä ihmisiä ei kiinnostakaan minun ongelmani.
Olen yrittänyt jo monesti eron jälkeen ilmaista epätoivoani ja pahaa oloani läheisilleni, mutta he vain sanovat "kamalaa toi on kyllä, kyllä se siitä" ja alkavat puhumaan omista ongelmistaan. JA siis näin käy JOKA IKINEN kerta.... Ja nämä ihmiset ovat vielä ns. empaattisia ihmisiä. Ja osa jopa itsekin ollut masentuneita...
En ymmärrä miten ihmiset voivat käyttäytyä näin? Itse olen kuunnellut taukoamatta heidän ongelmiaan/"ongelmiaan" viimeiset vuodet sanomatta yhtäkään omaa asiaani väliin. Ja nyt kun viimein itse olisin valmis vaivaamaan heitä ongelmillani, ei ketään kiinnosta.....
Muutenkin tuntuu että maailma on täynnä vain tekopyhiä ihmisiä, jotka ovat kuin avoimia kirjoja.... Heistä näkee heti, että heitä kiinnosta juttusi. Heistä näkee heti mitä he oikeasti ajattelevat... Ja sitten yrittävät vielä esittää jotakin muuta..
Tuntuu kuin olisin eri lajia kuin muut ihmiset.... Että minulla olisi jokin ihme aivovamma, mikä tekee minusta erilaisen kuin muut...
Minä osaan kuunnella ja tuke kriiseissä. Kai täällä maailmassa nyt on joku muukin joka osaa?
Enkä todellakaan nyt tarkoita, että olisin ylivertainen, päinvastoin. Taidan olla jollain tapaa todella vinkura ihminen, kun tunnen näin...
Onko täällä muitakin joilla on samankaltaisia ajatuksia?!!? Kai maailmasta löytyy edes yksi epäitsekäs ihminen?
T. Ihmisiin turhautunut tyyppi, joka ei jaksaisi enää odottaa parempaa päivää....
Vastaukset 1
Vanhimmat
Liian kiltti ihminen kokee juuri tuon kohtalon. Muut kaatavat loskaa niskaan kunnes itse päättää sen riittävän.
Keskusteluterapia olisi sulle se paikka josta löydät kuuntelijan.