Kahlattuani viime aikoina läpi useita korkeatasoisia klassikkoteoksia (mm. Mika Waltarin "Sinuhe egyptiläisen" ja Dostojevskin "Idiootin") olin sitä mieltä että vaihtelu tekisi hyvää ja niinpä päätin kipaista lähikirjastooni hakemaan jonkin kevyen viihdekirjallisuuden kategoriaan lukeutuvan dekkarin tai jännärin. Ruotsinkielisen jännityskirjallisuuden osastolta löytyikin sopivasti Staffan Bruunin "Sibirisk cocktail". Suomennoksen nimi on "Siperia opettaa".
Kirjan sankari Burt Kobbat on rikastunut myytyään "Humlan Hugo" -nimisen lastenkirjansa elokuvaoikeudet Disneylle. Kapuloita rattaisiin heittää äärivasemmistolainen ja perverssinä idioottina kuvattu ruotsalainen, joka toimii EU:n elokuvalaitoksen johtajana ja joka kieltämällä Kobbatin satukimalaiseen perustuvan amerikkalaisfilmatisoinnin levittämisen EU:n talousalueelle haluaa estää Disneytä saamasta monopoliasemaa Euroopan lastenelokuvamarkkinoilla. Ongelmalliseksi tilanteen tekee Kobbatin kannalta hänen ja Disneyn välisessä sopimuksessa oleva ehto, jonka mukaan sopimus on purettavissa mikäli elokuvan myyminen strategisesti merkittäville talousalueille jostakin Disneystä riippumattomasta syystä estyy. Tästä syystä Kobbat matkustaa Brysseliin lobbaamaan satukimalaisensa asiaa - ja siis ennen kaikkea omaa asiaansa. Tapahtumiin nivoutuu useiden matkustajakoneiden selittämättömät maahansyöksymiset ja koto-Suomessa tehty murha, joka tuntuu liittyvän teille tietymättömille kadonneisiin EU-tukirahoihin.
Staffan Bruunin tyylitajusta kielii jotakin se että äkkirikastuneen Kobbatin Ricci Giulione-pukuja räikeine raitoineen kuvataan mitä suurimmalla yksityiskohtaisuudella, kun taas lukuisia kuolonuhreja vaativat lentoturmat vain mainitaan ohimennen kuin kyseessä olisi suurin piirtein yhtä ravisuttava skuuppi kuin Atria-prinssinakkien pikkuinen hinnannousu jossakin päijät-hämäläisessä kylämarketissa.
Bruunin heikkoutena näkisin myös hänen reijomäkimäisen taipumuksensa kuvata kirjojensa pääjehuna komeilevaa "alter egoaan" kasvisruokaan lähinnä sääliä herättävän kielteisesti suhtautuvana perusjunttina, jonka miehuuden voi olettaa piirtyvän pateettisena papuna valtaisana pömpöttävän vatsan alla ja jonka kolesteroliarvot taitavat olla lähempänä Saturnusta kuin omaa napaa, ja jonka mielestä tuollainen meininki kaikessa järjettömyydessään kuitenkin on juuri "se oikea asenne" ja joka pitää kaiken maailman viherhörhöpiipertäjiä naurettavina ja tekopyhinä ilonpilaajina.
Kirjan huumori on mielestäni alempaa keskitasoa ja tyyliltään samankaltaista kuin Reijo Mäen Vares -kirjoissa.
Kirjan sankari Burt Kobbat on rikastunut myytyään "Humlan Hugo" -nimisen lastenkirjansa elokuvaoikeudet Disneylle. Kapuloita rattaisiin heittää äärivasemmistolainen ja perverssinä idioottina kuvattu ruotsalainen, joka toimii EU:n elokuvalaitoksen johtajana ja joka kieltämällä Kobbatin satukimalaiseen perustuvan amerikkalaisfilmatisoinnin levittämisen EU:n talousalueelle haluaa estää Disneytä saamasta monopoliasemaa Euroopan lastenelokuvamarkkinoilla. Ongelmalliseksi tilanteen tekee Kobbatin kannalta hänen ja Disneyn välisessä sopimuksessa oleva ehto, jonka mukaan sopimus on purettavissa mikäli elokuvan myyminen strategisesti merkittäville talousalueille jostakin Disneystä riippumattomasta syystä estyy. Tästä syystä Kobbat matkustaa Brysseliin lobbaamaan satukimalaisensa asiaa - ja siis ennen kaikkea omaa asiaansa. Tapahtumiin nivoutuu useiden matkustajakoneiden selittämättömät maahansyöksymiset ja koto-Suomessa tehty murha, joka tuntuu liittyvän teille tietymättömille kadonneisiin EU-tukirahoihin.
Staffan Bruunin tyylitajusta kielii jotakin se että äkkirikastuneen Kobbatin Ricci Giulione-pukuja räikeine raitoineen kuvataan mitä suurimmalla yksityiskohtaisuudella, kun taas lukuisia kuolonuhreja vaativat lentoturmat vain mainitaan ohimennen kuin kyseessä olisi suurin piirtein yhtä ravisuttava skuuppi kuin Atria-prinssinakkien pikkuinen hinnannousu jossakin päijät-hämäläisessä kylämarketissa.
Bruunin heikkoutena näkisin myös hänen reijomäkimäisen taipumuksensa kuvata kirjojensa pääjehuna komeilevaa "alter egoaan" kasvisruokaan lähinnä sääliä herättävän kielteisesti suhtautuvana perusjunttina, jonka miehuuden voi olettaa piirtyvän pateettisena papuna valtaisana pömpöttävän vatsan alla ja jonka kolesteroliarvot taitavat olla lähempänä Saturnusta kuin omaa napaa, ja jonka mielestä tuollainen meininki kaikessa järjettömyydessään kuitenkin on juuri "se oikea asenne" ja joka pitää kaiken maailman viherhörhöpiipertäjiä naurettavina ja tekopyhinä ilonpilaajina.
Kirjan huumori on mielestäni alempaa keskitasoa ja tyyliltään samankaltaista kuin Reijo Mäen Vares -kirjoissa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.