En ole sellainen kuin pitäisi: aktiivinen, iloinen ja sosiaalinen. En osaa olla ihmisten kanssa ja sen takia opiskelu ja mikä tahansa työ tuntuu täysin mahdottomalta. En usko että voisin ikinä kelvata mihinkään tai kenellekään.
Voiko tällaiselle tehdä yhtään mitään? Terapiasta ei ole apua. Välillä on vähän parempi olo, ehkä mielialalääkityksen takia, välillä taas on vaikeaa. Haluaisin vain elää ihan tavallista elämää mutta tuntuu etten voi ikinä tavoittaa sellaista vaan pitäisi jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle.
Voiko tällaiselle tehdä yhtään mitään? Terapiasta ei ole apua. Välillä on vähän parempi olo, ehkä mielialalääkityksen takia, välillä taas on vaikeaa. Haluaisin vain elää ihan tavallista elämää mutta tuntuu etten voi ikinä tavoittaa sellaista vaan pitäisi jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ihan samalta minustakin tuntuu ja oikeastaan tiedä että työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen on ainut järkevä vaihtoehto omalla kohdalla. Miten sitä kuitenkaan eläkkeelle voi päästä kun olen vasta yli parikymppinen?
mietteitä on minullakin ollut, toistuvasti masentuneena (ehkä kaksisuuntaisena, diagnoosia ei ole vielä tehty mutta arveltu vahvasti) pakko-oireisena ja vaikean persoonallisuushäiriön omaavana arki on monesti aivan helvetillisen kamalaa. Vain ne lyhyet hyvät hetket, joilla niilläkin on taipumuksena mennä yli ja kääntyä katastrofeiksi, antavat syytä elää.
No, otan päivän kerrallaan ja tällä hetkellä opiskelijan status pitää minut "turvassa", ne hommat pystyn hoitamaan kuntoni epävakaudesta huolimatta, usein myöhässä ja oman terveen tasoni alle, mutta jotenkin kuitenkin. Kannustaisin teitäkin ainakin hakemaan kouluun ja rämpimään mukana jotenkin, jotain itselle edes etäisesti mielekästä.
Ajatus työkyvyttömyyseläkkeestä voi tuntua äkkiseltään hyvältä idealta, kun on todella paha olo 24h/vrk, mutta pidemmän päälle se vasta ahdistaisikin pyöriä kotona ilman ulospääsyä tilanteestaan. Itse ainakin tekisin itsarin hyvin nopeasti, koska ei olisi enää mitään toivoa elää lähellekään normaalisti ja tehdä asioita, joita muutkin elämässään voivat toimeentulon jne. ansiosta tehdä. Raha ei toki ole tärkeintä, mutta muutaman satasen eläkkeellä elämään ei ainakaan liiemmin mitään sisältöä saa.
tarkoitin siis aiemmassa viestissä...kokopäivätyö olisi sellainen rasti, johon en kykenisi ainakaan nykyhetkessä lainkaan. Jos mielialojen kanssa vielä selviää, piinaavia pakko-oireita ja -ajatuksia keksin työstä kuin työstä, koettu on.
Olen niin pahasti ahdistunut että mulle olis suuri helpotus saada vapautus kaikista yhteiskunnan asettamista velvollisuuksista. Enkä nyt niin kamalan paljoa tarvitse rahaa elämiseen. Osaan kyllä elää aika vaatimattomasti.
Pääasia että hengissä pysyy ja ehkä joskus voi käydä jossain mielenkiintoisessa/mukavassa tapahtumassa. Harvoin kyllä pystyn ahdistukseni takia käymään juuri missään joten säästyypä sitten nekin rahat.
Olen sellainen ihminen etten liiemmin kaipaa ihmisten seuraa. Mulle riittää muutama hyvä ystävä joiden kanssa pidetään joskus hauskaa. Sekin jää nykyään muutamaan kertaan vuodessa. Viihdyn siis hyvin yksinäni eikä se ole mulle mikään ongelma. Suurempi ongelma on vain se jos alan pelkäämään sosiaalisisa tilanteita niin paljon etten saa käytyä edes kaupassa.
Minä taas vaihtaisin tän nykyisen minäni koska tahansa takaisin siihen
entiseen, jaksavaan vielä jollain tavalla oravanpyörässä mukana olevaan
minään.
Tekisin työpäivää aamu 7 stä ilta 20 een, viitenä päivänä viikossa vuoden
ympäri, jos vain olis vielä se jaksaminen ja silloinen terveys.
Heti vaihtaisin tuommoiseenkin työtahtiin tän nykyisen olotilan.
Nykyään sylkykuppina ympäröivälle yhteisölle, missä elät.
Kaikenlaiset ihmiskontaktit muisto vain, eikä oikein edes jaksa alkaa
väkisin vääntämään mitään enää.
Jäljellä oleva jaksaminen menee siihen että joten kuten saa pakolliset
päivittäiset joka päiväiseen elämään liittyvät kuviot vietyä välttävästi läpi.
Ei tämmöisessä elämässä ole mitään tavoittelemisen arvoista.