Mä olen niin väsynyt ja turhautunut, pettynyt ja vihainen. Itselleni.
Elämä ajoi erilleen.
Silloin pitää erota, lopettaa yhteydenpito, lakata ruokkimasta toivoa ja tunteita toivottomassa tilanteessa. Toivottaa hyvää matkaa, surra surunsa ja odottaa että aika tekee tehtävänsä.
Se on järkevää, eikö totta. Niin se menee. Niin sen pitää mennä.
Miksi ***** mä vieläkin, yli vuoden jälkeen vajoan hirvittävään suruun vaikka mä tajuan että tässä ei ole mitään järkeä. Että siinä erossa oli. Hänen tiensä on toinen, minun toinen.
Me tehtiin niinkuin on parasta kaikille.
Älkää puhuko minulle uusista rakkauksista. Oikeista ja vääristä rakkauksista. Ikuisista rakkauksista. Älkää kaiken voittavista rakkauksista.
Uusiin rakkauksiin en usko enkä niitä kaipaa. Kun on kokenut täydellisyyden, sen jälkeen on vain haaleita kangastuksia. Riittääkö se? Pitäisikö sen riittää?
Tämä ei ollut väärä rakkaus. Vain väärässä ajassa ja tilanteessa.
Ikuinen rakkaus? Juuri tässä tilassa tollasista lukeminen on pelottavaa. Ihmisistä joiden tiet erosivat ja jotka ikävöivät vielä kymmenienkin vuosien päästä. Eikö sellaisissa ihmisissä ole jotain vikaa, eivät osaa tai halua päästää irti? Takertuvat tunteeseen, menneeseen, haaveeseen. Eihän se niin voi mennä. Sehän on valintakysymys. Valitsee nähdä että silloin oli silloin ja se oli hienoa. Ja että nyt on nyt.
Kaiken voittava rakkaus? Pitäisikö kaikki laittaa uusiksi vain siksi että meidän on hyvä olla yhdessä? Luopua unelmista? Olettaa että toinen luopuu omistaan? Yrittää elää kuplassa, hetkessä ja toisissamme vaikka realiteetit painaa päälle?
En tiedä. Välillä musta tuntui että tää homma on kontrollissa. Että kaikki menee oikeaan suuntaan. Yleisesti ottaen elämässä kaikki on ihan jees ja mä osaan katsoa tätä asiaa järkevästi ja ymmärrän että ajoittainen kipu ja ikävä kuuluu asiaan. Ovat välivaiheita jotka on käytävä ja sitten taas jatketaan valitulla tiellä.
Mä olen mielestäni vahva ja järkevä. Ja nyt mä olen yhtäkkiä tässä jamassa. Suren ja kaipaan. Luen tuntemattomien ihmisten tarinoita omista kaipauksistaan. Odotan sitä soittoa, ovikelloa, sitä katsetta, sitä tunnetta, sitä ihmettä että kaikki esteet olisi kadonneet. Potkin itseäni päähän etten itse soita.
Se olisi vain kidutusta, pitkittämistä, tuonnemmaksi siirtämistä. Realiteetit on realiteetteja
Hitto mitä p*skaa.
Miten te selviätte näistä synkimmistä aallonpohjista? Niistä hetkistä kun tekisi mieli haistattaa pitkät kaikelle ja elää vaikka vain hetki tämän "yhden aiheen" äärellä. Rakastaa hetki ja sitten lakata olemasta?
Jos tietäisikin että sitten lakkaisi olemasta ei tarvitsisi miettiä yhtään. Mutta kun eihän se mene niin. Ei mene, ei.
Elämä ajoi erilleen.
Silloin pitää erota, lopettaa yhteydenpito, lakata ruokkimasta toivoa ja tunteita toivottomassa tilanteessa. Toivottaa hyvää matkaa, surra surunsa ja odottaa että aika tekee tehtävänsä.
Se on järkevää, eikö totta. Niin se menee. Niin sen pitää mennä.
Miksi ***** mä vieläkin, yli vuoden jälkeen vajoan hirvittävään suruun vaikka mä tajuan että tässä ei ole mitään järkeä. Että siinä erossa oli. Hänen tiensä on toinen, minun toinen.
Me tehtiin niinkuin on parasta kaikille.
Älkää puhuko minulle uusista rakkauksista. Oikeista ja vääristä rakkauksista. Ikuisista rakkauksista. Älkää kaiken voittavista rakkauksista.
Uusiin rakkauksiin en usko enkä niitä kaipaa. Kun on kokenut täydellisyyden, sen jälkeen on vain haaleita kangastuksia. Riittääkö se? Pitäisikö sen riittää?
Tämä ei ollut väärä rakkaus. Vain väärässä ajassa ja tilanteessa.
Ikuinen rakkaus? Juuri tässä tilassa tollasista lukeminen on pelottavaa. Ihmisistä joiden tiet erosivat ja jotka ikävöivät vielä kymmenienkin vuosien päästä. Eikö sellaisissa ihmisissä ole jotain vikaa, eivät osaa tai halua päästää irti? Takertuvat tunteeseen, menneeseen, haaveeseen. Eihän se niin voi mennä. Sehän on valintakysymys. Valitsee nähdä että silloin oli silloin ja se oli hienoa. Ja että nyt on nyt.
Kaiken voittava rakkaus? Pitäisikö kaikki laittaa uusiksi vain siksi että meidän on hyvä olla yhdessä? Luopua unelmista? Olettaa että toinen luopuu omistaan? Yrittää elää kuplassa, hetkessä ja toisissamme vaikka realiteetit painaa päälle?
En tiedä. Välillä musta tuntui että tää homma on kontrollissa. Että kaikki menee oikeaan suuntaan. Yleisesti ottaen elämässä kaikki on ihan jees ja mä osaan katsoa tätä asiaa järkevästi ja ymmärrän että ajoittainen kipu ja ikävä kuuluu asiaan. Ovat välivaiheita jotka on käytävä ja sitten taas jatketaan valitulla tiellä.
Mä olen mielestäni vahva ja järkevä. Ja nyt mä olen yhtäkkiä tässä jamassa. Suren ja kaipaan. Luen tuntemattomien ihmisten tarinoita omista kaipauksistaan. Odotan sitä soittoa, ovikelloa, sitä katsetta, sitä tunnetta, sitä ihmettä että kaikki esteet olisi kadonneet. Potkin itseäni päähän etten itse soita.
Se olisi vain kidutusta, pitkittämistä, tuonnemmaksi siirtämistä. Realiteetit on realiteetteja
Hitto mitä p*skaa.
Miten te selviätte näistä synkimmistä aallonpohjista? Niistä hetkistä kun tekisi mieli haistattaa pitkät kaikelle ja elää vaikka vain hetki tämän "yhden aiheen" äärellä. Rakastaa hetki ja sitten lakata olemasta?
Jos tietäisikin että sitten lakkaisi olemasta ei tarvitsisi miettiä yhtään. Mutta kun eihän se mene niin. Ei mene, ei.
Vastaukset 13
Vanhimmat
mä oon pahoillani
mutta rakkaus ja kaipaus
ei välttämättä koskaan
häviä kokonaan.
Älä ole.
Tai ole jos siltä tuntuu, kaikki saman kokeneet on varmasti sitä yhtä usein. Yhtä harvoin, silloin tällöin.
Varmaankaan niitä tunteita ei voi järjelliseksi muuttaa, vaikka yrittäisi. On hyväksyttävä, että ne ovat hulluja, järjettömiä. Ehkä niitä voi kuvailla siten, että toisen energia, kaikki sanaton siitä lähtevä, tuntuu liian hyvältä. Sen kanssa on osunut tiedostamattomalla tasolla samalle tajuudelle. Vähän niin kuin musiikki, joka tuntuu vastaavan kaikkea mitä kokee tai talo, jossa on vaan hyvä olla. Miten sellaisesta pääsisi eroon? En ainakaan vielä ole onnistunut pääsemään irti taloista/tiloista tai musiikistakaan, mikä tekee saman. Niihin palaa aina jonkun ajan jälkeen ja on kuin tulisi kotiin, muistaa yhtäkkiä, että ne on sitä mitä itsekin on.
Joskus tuntuu, että ne jotka takertuvat tunteeseen ovat loppujen lopuksi paljon fiksumpia kuin ne, jotka toivottavat viidennentuhannen kerran hyvää loppuelämää ja ovat aivan varmoja sen kaksi sekuntia, että pysyvät päätöksessään lopettaa yhteydenpito. Vai onko kyse siitä, että muiden ihmisten kanssa ei ole ollut ongelmaa siinä asiassa, niin ei ole vaan tullut harjoiteltua tarpeeksi päätöksessä pysymistä... Minä ainakin olen ansainnut sen, että on vaikeuksia päästä jostain ihmisestä irti, kun olen aina vähän turhan helpostikin toivottanut kaikille muille ihmisille heipat.
Pitäisikö kaikki laittaa uusiksi ja luopua unelmista? En tiedä, tuntuuhan se ihan kohtuuttomalta. Samoin aika oudolta tuntuu sekin, että omat unelmat tuntuvat toisinaan merkityksettömiltä verrattuna rakkauteen. On välillä vahva olo, että se tunne on unelmia tärkeämpää. Unelmat eivät välttämättä ole henkilösidonnaisia. Se tunne on ja siksi se on parempi kuin turhat unelmat, aidompi.
Huomaa, että väkisin tulee uusia "unelmia", kun vanhat lakkaavat olemasta elämän muuttuessa. Ei tosin aina tee mieli pysyä oman tyhmän tunteensa perässä. Joskus tekisi vaan mieli olla vihainen eikä niin hyväksyvä ja syvästi lempeydellä suhtautuva.
Se tosiaan olisi kupla, jossa kaikki olisi paremmin kuin ikinä, kun toinen olisi lähellä. Todennäköisesti olisi ¤%## vaikeaa silloin kun se ei ole. Sitä on vaikea tietää tuntuisiko läheiseltä, vaikka olisi fyysisesti kaukana tai vaikeita asioita välissä. Kuinka laajalle se hyvän olon kupla ylttyisi. Tai kuinka kapealle. Olisi tosi paskaa olla onnellinen vaan silloin, kun on toisen kainalossa ja keskittyy siihen koko olemassaolollaan eikä muut asiat voisi vähempää painaa mielessä, kaikki tuntuisi vaan vaaleanpunaiselta.
Myönnettävä tosin sekin, että se toinen saa sopeutumiskyvyn ja anteeksianto/hyväksymiskyvyn niin suureksi, että todennäköisesti onnistuisi ihan kiitettävästi elämään kaikkien sellaisten asioidenkin kanssa, joista etukäteen päässään miettii, että ainakaan sitä ja sitä ja sitä ei halua omassa elämässä.
Mutta nyt, irtilaskemisen keskellä, on vain se kapeaakin kapeampi kupla. Pelkkä halaus kasvattaisi sitä kuplan kokoa ja tilaa hengittää. Sehän vasta pelottaakin, että tuntuisi niin hyvältä, ettei enää ajattelisi niin "järkevän realistisesti" kuin nyt. Ettei ainakaan vaikuttaisi ihan hullulta, niin järkevää realismia pitää ottaa kuin jotain aamulääkettä, säännöllisesti ja mitä suurempi annos sen parempi.
Ottaisin myös sen hetken, jos vaan voisi olla olematta sen jälkeen. Jos ei tarvisi miettiä yhtään mitään. Ihan hyvä kuulla, että joku ymmärtää sen, että miten haluaisi hetken vannoa rakkautta toisen huulille ja antaa kaiken sen tunteen kulkea itsessä, toisessa ja välillä. Ja sitten olla joku, jonka ei tarvitse kohdata mitään, ei edes sitä ajatusta, että se olisi tapahtunut. Vaikka molemmat kuinka yrittäisi karata kauas sen jälkeen, niin siinä kävisi varmaan ihan samoin kuin aina muutenkin, että se on joku tietty aika, minkä pystyy olla hiljaa ja poissa, mutta sitten se johtaisi taas samaan. Ja se on jo pahempaa ja tekisi kaiken vielä vaikeammaksi, todennäköisesti olisi vaikeaa kun muistaisi ne toisen huulet omissa, vaikka yrittäisi unohtaa. Alkaisi mennä sellaiseen pisteeseen, että se tunteita antaessaan alkaisi jo viedä asioita molemmilta.
Kun voisi vaan päättää, että saisi sen hetken ja sen jälkeen molemmat päättävät, että sitä ei koskaan tapahtunut. Mutta tuskinpa niin voi vaan päättää. Sen tunteen kanssa elää siten, että tietää vaan, että se menee joskus ohi. Saa jossain vaiheessa taas muutaman kuukauden, että kaikki on ohi ja saa olon, että todella luulee sen olevan ohi. Kunnes se tunne tulee taas.
Todella samanlaisia tunteita täälläkin, jos se kiinnostaa sua vertaistuenvuoksi kuulla.
Tuntuu, että haluat pitää asiat juuri niin. Riittävän etäällä, jotta voit aina tarvittaessa palata haukkaamaan elämän eliksiiriä. Minusta tuossa ei ollut aloittajalle vertaistukea, vaan ajatuksen höystämistä ja toisen tuskalla herkuttelua.
Kyse ei taida olla tietentahtoisesta palaamisesta, vaan niistä raivostuttavista tunteista :) Vaikka lievästi jotain elämän eliksiiriä olisi, niin tuskin kukaan tahallaan haluaa tällaista tuskaoloa, mitä tää myös aiheuttaa. Mäkin tykkään mun elämästä ilmankin näitä tunteita. Mulla on paljon itselleni tärkeitä, aikaavieviä ja mieleenkiintoisia asioita. Oma ala vaikka tärkeimpänä. Oon ihan iloinen siihen keskittyessä. Ei puutu mitään, paitsi tämä yksi ainut henkilö, josta sydän ei suostu päästämään lopullisesti irti vaikka tekisin mitä. Hän selkeästi puuttuu ja tunnen sen, mutta näennäisesti ei ole kummallekaan tyhjiä paikkoja, joista olisi vaan helppo nähdä että "sä kuulut tuohon ja mä tuohon." Nyt nähdään vain se, että ei kuuluta mihinkään.
Itseasiassa muuten hyvä vinkki kaikille hulluille ja rohkeille, jotka valitsee sen yhteisen kuplan, että tunnemyräköistä selviää varmaan kunnialla, kun on jotain omia juttuja, jotka rauhottaa kun niihin voi keskittyä. Voi vaikeina hetkinä saada niistä vähän rauhallisemman perspektiivin ja tunteen, että kaikki on edelleen OK. Esim. siis se kiva työ, harrastus tai joku muu vastaava. Ei tuu sitten mökötettyä toiselle turhaan, kun ei se sitä ansaitse. Enkä tarkoita pakenemista, vaan siitä että saa rauhaa omien vahvojen tunteiden vastapainoksi.
Tarkoitin tosin niinpäin, että henkilösidonnaiset unelmat ovat aidompia. Ei käytä silloin ketään vain välineenä omien unelmien toteuttamiseen, kun rakkaus on tärkeämpää kuin se, mitä voi jostakin henkilöstä saada. Unelmat saattavat kuolla, mutta se ei tunnu niin kauhealta kuin luulisi, rakkaus on voimakkaampi.
Samojen tunteiden kanssa valvotaan, ap. Täytyy vaan yrittää unohtaa ja toivoa että jonakin päivänä en avaa näitä sivuja. Ja olen oppinut. Kuten tänäänkin. Tästä ihanasta aloituksesta
. Kuten tuo pitkän vastauksen kirjoittanut viisaasti totesi, kannattaa haaveilla, mutta ei ihmis sidonnaisesti. Jos ymmärsin oikein
. Ja luottaa omaan tunteeseen ja suunnata haaveet sellaisiksi, jotka rakentavat jotain uutta.
taidan pyytää eston näille sivuille. Se on ainoa keino unohtaa. Tiedän sen.
Kaunis viesti...toivon et kaipaamaani myös noin ajattelee... oikeesti.
Realitettit onko ne perhe ja lapsia?
Ehkä rakkaus auttaa jaksamaan arkea... Mut jotta sitä saa täytyy myös antaa (enkä tarkota seksiä, vaikka siinäkin pätee)
Kiitos kommenteista.
Mun unelmat ei ole sellaisia kevyitä jotka menee ja tulee. Ne on päämääriä. Ja ne ei nimenomaan ole henkilöön sidottuja. Jos mä niistä luopuisin, luopuisin silloin itsestäni.
Hänellä on samoin.
Mikä mahtava valintatilanne. Luopua siitä tiestä joka on "minä", tai luopua siitä ihmisestä joka saa jokaisen hengenvedon tuntumaan merkityksellisemmältä.
Et voi koskaan tietää miten hänellä ne asiat on. Mitä paremmin hyväksyt asian, että ehkä hän ei vain ollut tarpeeksi kiinnostunut tai kuvittelee saavansa paremman tai itselleen sinua vielä paremmin sopivan, voit alkaa luopumaan hänestä.
Kun pääset siihen tiettyyn pisteeseen luopumisessa tajuat, että koska hän on mitä on ja valitsi mitä valitsi ja sinä olet mitä sinä olet eikä teillä mennyt hyvin se juttu, ymmärrät että ehkä kuitenkin ihastuit illuusioon teistä, haavekuvaan myös itsestäsi ja siinä mielessä myös hänestä että hän olisi sellainen kuin sinä toivoisit, sinua rakastava ja sinun kanssasi viihtyvä, vaikkei hän ole.
Voit silti saada vielä jotain parempaa, löytää jonkun sinulle paremmin sopivan eikä se ole välttämättä ollenkaan huono juttu kannaltasi, vaan päinvastoin se voi olla jotain vielä parempaa ja mahtavampaa kuin olet kuvitellut edes pienissä unelmissasi.
Ota se mitä on annettu ja hyväksy se mitä ei anneta niin elämä on simppelimpää.Löydä omat, itsenäiset unelmasi ja pidä toivoa yllä että toinen, oikeasti samanlainen kuin sinä tulee vastaan.
Lihapullapasta, toi on kyllä niin kaukana mun kuviosta kuin voi olla.
Mutta kai se tällaisella palstalla on aina niin että kaikki kirjoittaa itsestään ja omista kuvioistaan. Kun yksi kirjoittaa että kissa niin toinen alkaa puhua koirista.
Eikä siinä mitään.
Ei ole mitään kuvitelmia tai illuusioita tms.
Meidän elämien sovittaminen vaan olis samaa kuin yrittäis tunkea ympyrää neliskulmaiseen reikään. Ihan käytännön asioita.
Satuttiin vaan törmäämään sellaisena hetkenä että asioita ehti tapahtua.
Ja me tiedettiin koko ajan ettei aikaa ole paljon.
Me ei olla myöskään varattuja muuten kuin niin että taitaa nuo ihmissuhteet jäädä niiden "omien itsenäisten unelmien" jalkoihin.
Toi mun kirjoitus oli sellaista paineen purkua ja asioiden jäsentelemistä itselle. Se teki tehtävänsä ja enempään ei ole tarvetta.
Mitäpä ,jos se toinen on tullut vastaan montakin kertaa? Sama ihminen ja aina tilanne ,ettei voi mitään yhteistä rakentaa ? Ja silti rakastat häntä,kuin "hullu puuroa".
Intohimo ja kaipuu häntä kohtaan sellainen,jota et ole tuntenut edes puolisoasi kohtaan alkuaikoina. Niin ,varattuna varattua tässä rakastan ja kaipaan.Väärin,tiedän!
Mutta ,kun näitä tunteita ei saa pois ,vaikka miten toimisi. Välillä toivoisi todella,että jonkun osan aivoista saisi muistamattomaan tilaan!
Oma elämäni ei ole huonoa nytkään,puoliso ja lapset mahtavia. Hänelläkin perhe ja tilanne käsittääkseni loistava...mutta ,mutta tämä hullu nainen/kirjoittaja tuntee kokoajan jotain puuttuvan ja tämä mies on se puuttuva osa elämästä.
Juu,saa haukkua itsekkääksi :D
Tunteistani kerron vaan.
Jep, vaikeata, kuulostaa ilkeän tutulta. Yrittää ottaa huumorilla, mutta välillä on sekin vähän kovilla; joskus kun silittää oman vaimon päätä ja pitää häntä hellästi kainalossaan, niin jotenkin käsittömättömästi aivot heittää siihen kainaloon jonkun toisen. Aika halloweenia tosiaan. Se ei ole totta, mutta se tulee jostain niin syvältä, että sitä ei voi mitenkään estää.
Mä en oikeen jaksa vielä ottaa huumorilla mitään..ehkä joku päivä !
Minullekin kuulostaa tutulta...Koitan päästää irti. Ehkä mä nyt onnistun