Olen 18-vuotias neitokainen ja raskaana. Tulin kirjoittamaan tänne koska, minä ja mieheni alamme kyllästyä, minuun.
En ymmärrä mikä minua vaivaa, olen raskauden aivan alussa, rv 6.
Olen pitänyt aina lapsista todella paljon, mutta en ole itse ajatellut niitä näin nuorena kuitenkaan hankkia, mutta tässä sitä nyt ollaan. Olen aina ollut ns." menevää tyyppiä" ja menneisyyteni, "teini-ajat" ovat olleet todella hurjia...
Nyt ongelmana onkin tämä:
Jonakin päivänä olen aivan innoissani raskaudesta, lueskelen vauvablogeja, ajattelen tulevaisuutta äitinä, katselen vaatteita, juttelen muiden äitien kanssa.
Kun taas seuraavana päivänä itken ja huudan etten halua äidiksi, en halua lasta, haluan tehdä abortin ja ja elää elämääni, kunnes seuraavana päivänä saatan taas olla innoissani raskaudesta...
En ymmärrä enää itseäni! Haluan kyllä pitää lapsen ja se pidetään. Tunnen olevani sisimmässäni valmis äidiksi, ja haluankin sitä.
Ovatko nämä pelon tunteita? Vai enkö oikeasti vain ole sopiva äidiksi?
Pelkään että nämä ajatukset jatkuvat vielä loppuraskuadessa, JA jopa lapsen synnyttyä?
Mitä minun tulee tehdä? Onko tämä normaalia? Vai olenko vain huono (tuleva) ÄITI?
En ymmärrä mikä minua vaivaa, olen raskauden aivan alussa, rv 6.
Olen pitänyt aina lapsista todella paljon, mutta en ole itse ajatellut niitä näin nuorena kuitenkaan hankkia, mutta tässä sitä nyt ollaan. Olen aina ollut ns." menevää tyyppiä" ja menneisyyteni, "teini-ajat" ovat olleet todella hurjia...
Nyt ongelmana onkin tämä:
Jonakin päivänä olen aivan innoissani raskaudesta, lueskelen vauvablogeja, ajattelen tulevaisuutta äitinä, katselen vaatteita, juttelen muiden äitien kanssa.
Kun taas seuraavana päivänä itken ja huudan etten halua äidiksi, en halua lasta, haluan tehdä abortin ja ja elää elämääni, kunnes seuraavana päivänä saatan taas olla innoissani raskaudesta...
En ymmärrä enää itseäni! Haluan kyllä pitää lapsen ja se pidetään. Tunnen olevani sisimmässäni valmis äidiksi, ja haluankin sitä.
Ovatko nämä pelon tunteita? Vai enkö oikeasti vain ole sopiva äidiksi?
Pelkään että nämä ajatukset jatkuvat vielä loppuraskuadessa, JA jopa lapsen synnyttyä?
Mitä minun tulee tehdä? Onko tämä normaalia? Vai olenko vain huono (tuleva) ÄITI?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Olet selvästikin joutunut jo nuorena paholaisen valtaan ja menettänyt Pyhimpäsi syntisille. Toivon sinulle, Lapsi-Rakas että menet raskaudenkeskeytykseen. Olet aivan liian nuori lapsi. Pyydä Jumalalta syntisi anteeksi ja nauti vanhempiesi rakkaudesta. Kaikki on vielä korjattavissa. Kaikke hyvää sinulle.
Kaikki voivat parantua jos toivoa, ja uskoa löytyy.
nuo ovat ihan normaaleja ajatuksia.. että pelottaa ja onko valmis äidiksi.. äidiksi kasvetaan sitä ei olla valmiina.. koitahhan koota ajatuksesi ja nauti uudesta elämästä massussasi :)
Saitpas ihme hihhulin vastaamaan ekaksi :D :D
Mutta joo.. Ihan normaalia on tuollaiset tunteet. Itselle tuli noita toisenkin lapsen kohdalla, vaikkakaan ei niin voimakkaana kuin ekan kohdalla. Meillä molemmat lapset olivat toivottuja, mutta silti elämänmuutos on niin suuri, ettei ihmekkään että ajatukset heilahtelevat laidasta laitaan.. Ja hormonit pistävät vaan kierroksia lisää tunteiden voimakkuuteen :D
ja eikä nuo ajatukset häviä mihinkään vaan niitä tulee todennäköisesti myös lapsen synnyttyäkin.. Muista, että kysymys on siis ajatuksista, ei teoista! Itsekin vaikka tiesin, että vauva sitoo erittäin paljon alussa, niin silti se muutos entiseen oli valtava! Ja kyllä se vaan on aluksi ahdistavaa totuttautua uudenlaiseen elämänrytmiin ja -tapaan, vaikka vauvaa rakastaa sydämensä pohjasta ja olo on kuin leijonaäidillä. Nuo tunteet eivät tee kenestäkään huonoa äitiä!
Tsemppiä sinulle ja miehellesi! 9 kuukautta on pitkä aika, joten kaikkea ei tarvitse osata heti ja lisää oppii lapsen syntymän jälkeen.. :) itse vaihdoin 29-vuotiaana elämäni ekat vaipat omalle lapselle synnytyssairaalassa ja eikä muutakaan vauvan hoitokokemusta ollut nimeksikään.. Siitä ne asiat ovat selvinneet päivä kerrallaan ja koko poppoo on säilynyt hengissä :D
Kiitos ihanasta ja kannustavasta kommentista reijahhhhh!
Toivon tosiaan että asiat alkaa tästä lutviutumaan!
Nuo ovat ihan normaaleja ajatuksia varsinkin alkuraskaudesta. Itse olen hedelmällisen iän toisessa päässä eli 43v iltatähden odottaja. Raskaus on toivottu, mutta silti ajatukset ovat seilanneet onnen huuman ja epätoivon välillä. Yhtenä päivänä tuntuu aivan ihanalta, että vielä tällä iällä saadaan lapsi, toisena päivänä taas epäilen omaa jaksamistani, ja pelkään kaikkia mahdollisia iän tuomia riskejä.
Eli ei se niin tasaista ole tämä odottaminen vanhemmallakaan iällä.
Hormoonit sinulla vain heittelee. Muutut omaksi itseksi kun lapsi on syntynyt =) Paitsi että imetys voi myös saada pään "sekaisin". Anna armoa itsellesi, sun kroppa tekee nyt töitä uuden elämän eteen, ei ihme jos vaikuttaa myös mieleen. Paljon onnea raskaudesta!
Tiedän kyllä että nämä ajatukset johtuvat hormoneista ja pelosta. Mutta olen ajatellut nyt myös sitä, että voiko ajatukseni harhailla myös sen takia, koska minulla ei ole oikeasti minkäänlaista tukiverkkoa ympärilläni. Minä ja mieheni pystymme puhumaan ja sulattamaan toki asiaa päiväpäivältä paremmin ja olemme onnellisia, ja voimme kuvitella jo millaista lapsen kanssa tulisi olemaan. Kuitenkaan kukaan ystävistäni ei tunnu tätä asiaa hyväksyvän/sulattavan. Minua turhauttaa kun minulla on todella rakkaita ja hyviä ystäviä ympärilläni, mutta kukaan ei tunnu tajuavan mitä tässä on tapahtumassa. Edelleen joka viikonloppu JA viikollakin saan ystäviltäni kutsuja baaririentoihin tai pussikaljoittelemaan! Jos JA KUN kieltäydyn näistä kutsuista he eivät voi käsittää. Heillä on ollut alusta pitäen sellainen mielikuva, että teen jokatapauksessa abortin, tai en välitä ollenkaan eli " voithan sinä juoda vaikka olet raskaana, ei se mitään meinaa" JNE.
Miten saan heidät ymmärtämään mistä tässä on kyse ja minusta on tulossa äiti ??
Olen ehdottanut että menen mukaan ihan selvinpäin iltaa viettämään, mutta sekään ei tunnu kelpaavan.
En saa vanhemmiltanikaan mitään muuta kuin suoranaista paskaa niskaan asian suhteen. He kuulema lopettavat kaiken rahallisen avun tai tuen mitä heiltä olen yksinasuessani saanut. "Pentuna olet itse pentusi alulle pistänyt, pentu myös itse äpäränsä hoitaa.!"
Voi hyvä tavaton, tuntuu pahalta, että tuollaisia ihmisiä on! Noi ystäväsi ja vanhempasi kommentit kyllä myrkyttää aika pahasti. Jos olisin sinä niin ettisin muualta sitä tukiverkkoa ja pitäytyisin erossa moisista ihmisistä. Ei ne ainakaan hyvää tee teidän tilanteelle jos ovat tuota mieltä. Kovasti tsemppiä!!
Hankippa itsellesi uusia ystäviä ja tukiverkkoa esim. netistä samassa elämäntilantessa olevista, samoin neuvolan kautta todnäk saat vinkkejä siitä mitkä tahot järjestää kokoontumisia ja tekemistä odottajille ja äideille.Ei kannata vieroksua mitään vaihtoehtoja ennenkuin kokeilee, esim. MLL, seurakunta ja monet muut järkkää toimintaa. Lähipiirin tuki on kuitenkin tärkeää, joten etsiydy sellaisten seuraan joilta tukea saat.
Ystäväpiirin ja vanhempien suhtautuminen johtuu varmaan osin shokista, jos eivät osannet tällaista odottaa. Vähitellen varmaan asenne muuttuu heilläkin, mutta teet itsellesi tilanteen helpommaksi kun hankit nyt uusiakin ystäviä, jotka kykenevät ja haluavat tukea heti alusta asti.
Itse sain esikoisen 25-vuotiaana. Kaikki kaverit oli sinkkuja eikä ne käsittäneet miten mun elämä muuttui. Eipä siinä auttanut kuin etsiä uusia ystäviä. Vauvan synnyttyä menin perhekerhoon ja aloin vain jutteleen leikkikentällä yms muiden äitien kans. Kannattaa hakeutua muiden "isomahojen" seuraan aina kun mahdollista ja alkaa tehdä tuttavuutta. Tai etsiä netistä äitiseuraa. Itse sain yhden kaverin kaksplus-lehden kirjeenvaihtopalstalta. Siitä on 14 vuotta ja edelleen ollaan ystäviä. Voihan olla että sun kaverit ja lähipiiri tulee vielä järkiinsä. Toivotaan niin. Ole itse aktiivinen ja hakeudu seuraan josta saat henkistä tukea. Vältä niitä jotka tekee sulle pahan mielen. Kannattaa suojella itseään toisten pahoilta sanoilta, kun raskaana ollessa ne ottaa pahemmin kuin "normaalisti".
tee abortti
Olet vielä niin lapsi itsekkin ettei sinusta tule vielä moneen vuoteen äitiä, korkeintaan äpäräsi huoltaja. Yritä ymmärtää että tähän maailmaa ei kaivata enää yhtäkään teini-äitiä. Tee abortti kun se on vielä mahdollista,lapset pilaavat elämän.
Lapseton35: mun käy sua tosi paljon sääliksi. Et tajua oikein mitään ja elämänasenteesikin on onneton. Katsos äidiksi tullaan kun saa lapsen. Eivätkä kaikki 18-vuotiaat ole samanlaisia, osa on valmis vanhemmuuteen ja osa ei.
Aloittajalle tsemppiä! Raskaushormonimyllerrys kuuluu asiaan.
Haha!! Minä en ala Mammojen kanssa riitelemään! Minä tajuan kyllä, olen todella onnellinen sinkkuna ja lapsettomana! Nautin elämästä täysin rinnoin! Saan mennä miten haluan ja tulla miten haluan! Kyllä vituttaisi jos jaloissa pyörisi kakaroita!! Haha!! Te Mammat taidatte olla vain vähän kateellisia!!!
Ajattelin tulla kirjoittamaan tänne kuulumisia, samarata jatkuu ystävien ja vanhempien kohdalla edelleen, mutta oma asenne alkaa pikkuhiljaa muuttumaan positiivisemmaksi. Olen harkinnut, että alkaisin kirjoittamaan blogia, jossa saisin vähän purettua tunteitani kirjoittamalla :)
Tunteet on alkaneet muuttua siitä, etten halua äidikis, siihen että todellakin haluan, mutta pelkään kovasti etten osaa olla äiti. Eniten on herännyt epäilyjä siitä osaanko kasvattaa lapsen. Osaanko antaa sopivasti ruokaa ja osaanko vaihtaa kiinteisiin ja normi ruokaan oikeassa ajassa. Näihin kyllä varmasti saan neuvolasta vastauksia, mutta kyseessä on kuitenkin ihminen, joka on täysin riippuvainen minusta, se jos mikä on pelottava ajatus... Mutta kuitenkin, ostin eilen elämäni ensimmäisen vauva-lehden! :) Ja ajatukset alkavat selkiytymään.
Lapseton35:
En usko että yksikään vastanneista on kateellinen sinulle. Luulen että se on juuri päinvastoin.
Kukaan meistä ei osaa sen kummemmin olla äiti, oli ikää 15 tai 45 vuotta. Ja valitettavasti vauvan mukana ei tule käyttöohjeita. :) Äidiksi kasvetaan. Itse olen huomannut että epävarmuus vain kasvaa iän myötä. Nuorena on sen monesti sen verran "hölmö" että uskoo itseensä enemmän. Meikäläinen on jo 40 vee, haaveissa vielä iltatähti, ja pelottaa IHAN HIRVEÄSTI että miten selviän ja osaan kasvattaa, jos vielä saan lapsen. Onneksi miehellä on jalat maassa. :)
Minusta sinä kuulostat aikuiselta naiselta, en epäile yhtään ettetkö selviäisi. Se, että mietit asioita, kertoo jo paljon. Se ikävä puoli äitiydessä on, että ulkopuoliset helposti arvostelevat. Äiti on ikäänkuin julkista riistaa. Yleensä syy on aina äidissä, tapahtui mitä vain. Kuka vain ohikulkija voi tulla sanomaan kommentteja, tietämättä mitään tilanteesta. Kannattaa kasvattaa vähän kuorta, ettei ota itseensä arvosteluja.
Vauvalle riittää että häntä rakastetaan. Uskon että muu tulee siinä sivussa. Onneksi vauveli kasvaa suht hitaasti, ei tarvi heti miettiä kauanko saa olla tietokoneella, paljonko viikkorahaa tai miksi hän ei saa juoda energiajuomia kun kaveritkin saa. :)
Hurjasti onnea raskaudestasi!
Mä olen kanssa 18v ja raskaana :) Mä en kyllä pohtinut yhtää pidänkö vaiko en, koska olin hieman oottanutkin tätä. Mua on kyllä monta kertaa valvottanut yöllä että miten me pärjätään poikaystävän kanssa ja mitä jos plaaplaaplaa. Ihan normaalia välillä vähän epäröidäkkin :)
Neuvolasta saa niitä kirjoja ja dvdeen ja niissä kyllä kerrotaan tosi paljon ihan kaikesta vauvaan liittyvästä ja odotusajasta :) Sitten on se perhevalmennus nii siellä opetetaan sitä imetystäkin :)
Ja muista että "Haters gonna hate" :)
Tuo on ihan normaalia. Itse tulin raskaaksi 29v. ja ihan samanlaisia tuntemuksia oli raskauden alussa.