Sydän täynnä surua

ja voimia. ja kaikkea hyvää teille kaikille.

samallalailla aikoinaan ja vaikee sitä on milloinkaan unohtaa :=(
Tsemppiä teille molemmille :=)

Kukaan ei voi tietää kuinka paljon toinen voi menettää, kuin ne henkilöt, jotka ovat silmikkäin tekemisissä kohtalon kanssa.

Meillä kävi niin, että odotimme vaimoni kanssa toista lasta, kun menimme eka kertaa ultraan. Ultrassa sikiö näkyi hyvin, mutta sydänääniä ei kuulunut.

Huomasimme kätilön naamoilta huolestuneen ilmeen. Hän kertoi, ettei kuule sikiön sydänääniä ja antoin samantien lähetteen keskussairaalalle, jossa asiaan tulisi varmistus. Varmistus tuli ja diagnoosi aivan sama. Sikiö oli kuollut paria viikkoa aiemmin.

Lääkärit suoritti vaimolleni samalla kertaa kaavinnan, joka oli hänelle maailman kamalin elämäntilanne sillä hetkellä. Menettää lapsi, joka oli kasvanut hänen sisällään.

Surua ja murhetta riitti siihen saakka kunnes saimme seuraavan tulokkaan puolitoista vuotta myöhemmin terveenä.

Otan osaa suureen suruunne. Kaksi viikkoa sitten myös meille kävi näin. Lapsi olisi ollut esikoisemme. Myös pieni vauvamme näkyi sairaalan ultrassa, mutta ei mitään liikkeitä. Minut lähetettiin kuitenkin vielä kotiin, mutta kipujen vuoksi jouduin palaamaan vuorokauden jälkeen, jolloin vauva oli jo liitänyt tähdeksi taivaalle. Luulin jo hetken, että jotenkin osaisin käsitellä asiaa, mutta kun luin murheellisen viestisi, niin itku taas alkoi...

Yllättäen huomattiin, että lapsi on tulossa, mutta niin kovin yllättäen eilen lapsen odotus myös loppui. 7-8 viikko oli menossa, mutta ei sitten pieni ihme jaksanut taistella, valitettavasti.

Fiilikset on vaan tällä hetkellä vähän sekavat. Aivan vielä ei ollut tarkoitus tehdä lasta, mutta kun se nyt näytti että olisi tulossa, niin totta se olisi ilomielin otettu vastaan. Eli oli aikamoinen omaksuminen, että tässä nyt isäksi tullaan, ja sitten kaikki onkin ohi. Harmittaa, mutta siihen luotetaan, että uusia tilaisuuksia tulee. Jaksamisia kaikille tällaisten ikävien tilanteiden kanssa eläville. Huomenna päivä on uus...

Me koimme suurin piirtein saman viime vuoden joulukuussa, rv19. Eka ultra meni ok. Niskapussi näytti normaalilta yms. Tosin vaimoni mielestä ne saadut ultrakuvat oli jotenkin hieman hassun näköisiä. No, emme antaneet sen häiritä, paljoa. Neuvolassa sydänäänet löytyi helposti. Sitten menimme rakenneultraan normaalisti, jossa sitten todettiinkin, ettei kohdussa ollut enää elämää..:(
Siinä romahti maailma aika totaalisesti. (Vieläkin tulee itku, kun ajattelee tuota hetkeä...)

Jäimme tuolloin suoraan osastolle, jossa synnytys käynnistettiin. Raskaus oli sen verran pitkällä, että kaavinta ei riittänyt, tai jotain. Onneksi saimme oman huoneen, jonne minäkin saatoin jäädä yöksi vaimon kanssa. Yöllä sitten pieni enkelipoikamme "syntyi" sairaalan vessassa. Sairaanhoitaja tuli näyttämään pienokaistamme meille vielä myöhemmin. Sinänsä keskenmeno ei ollut mikään ihme, sen verran epänormaalia kehitys oli ollut, mutta hassua oli, että enkelimme oli kestänyt noin pitkään.

Sikiö oli ollut kuolleena noin pari viikkoa, joten kromosomiviljelyjä ei voitu tehdä. Niinpä lopullinen syy epämuodostumille jäi selvittämättä. Eli epätietoisuus jatkuu edelleen.

Keskenmenon jälkeen odotimme yhdet normaalit kuukautiset ja sitten yritimme uudestaan -> plussa. Eli raskaus lähti taas yhtä helposti käyntii kuin ensimmäiselläkin kerralla. Nyt vaan se ei kestänyt kuin 5-6 viikkoa, kun alkoi runsas vuoto. Päivystyspolin ultrassa todettiin iso verihyytymä tai jokin vastaava, sekä sikiö. Tuo verihyytymä oli se, joka vuoti. Kävimme tuolla utrassa sitten varmaan viisi kertaa, joiden aikana kohtu pikkuhiljaa tyhjeni verestä ja elämästä.

Nyt vaimo on taas raskaana, rv7 2.. Ja nyt pelätään taas keskenmenoa. Toivottavasti kuitenkin kaikki menee hyvin. Toisessa viestissä kyselen pahoinvoinnin loppumisen ja keskenmenon yhteyttä.. Toivottavasti yhteys on vain siihen suuntaan, että km -> pahoinvointi loppuu, mutta ei toisinpäin.