avioliitossa ilman kumppania

Minä koen että puolisoni on hylännyt minut, vaikka saman katon alla vielä asutaankin. Aika helvetin ontto ja yksinäinen fiilis tuosta tulee.

Tästä syystä minäkin täällä kirjoittelen. Aina puolisoni löytää jonkun valituksen aiheen (eikä koskaan kiitä mistään), tai jos tehdään jotakin kivaa niin joudun maksamaan hänenkin osuutensa. Tai jos teen jotakin jonkun muun kanssa huomaa kateuden. Ei siis kumppani sanan varsinaisessa merkityksessä.

En ole naimisissa mutta takana seitsemän vuotta joista 6 asuttu yhdessä.Noin kahteen vuoteen en ole tuntenut läheisyyttä, kuullut kysymystä mitä kuuluu tai saanut olla osallisena puolisoni elämässä.Edelle menee aina kaverit ja perhe.Molemmat käymme töissä mutta minä maksan silti aivan kaiken asumisesta ruokaan kun puolison rahat kuluvat viikonloppujen viettoon kavereiden kanssa.On muuten veemäinen tunne laskea rahoja sähkölaskun ja talolainan maksuun kun puoliso lähtee taksilla illanviettoihin. Järki sanoo tietysti että ero kannattaisi mutta kun sydän kaipaa toista jo parin päivän näkemättömyyden jälkeen.Oikeastaan ainoa haaveeni on että hän joskus sanoisi "minä rakastan sinua".

"Järki sanoo tietysti että ero kannattaisi mutta kun sydän kaipaa toista jo parin päivän näkemättömyyden jälkeen."

Tottumus on aika ikävä juttu. Sydän kaipaa, mutta se voi yhtä hyvin kohdistua johonkuhun joka ei käytä sinua hyväksesi.

Neuvoni on se että tilanne ei tule paranemaan itsestään. Lopeta lahjojen antaminen, vaadi aikuisen vastuuta ja eroa jos silti joudut yksin kantamaan huolet.

Tuntuu tulta, ollaan lähinnä kämppiksiä. PK-seudulla asustelen. Jos nappaisi lähteä vaikka kävelylle, syömään tms, niin sehän kyllä sopisi hyvin.

Täällä lisää parisuhdeyksinäisiä. Aivan surkeaa roikkua tässä mitättömässä liitossa, mutta totuus on ettei minulla ole mitään sen ulkopuolellakaan. Ei ystäviä, huonot välit muuhun perheeseen, sosiaalinen ahdistus, joka estää minua tutustumasta uusiin ihmisiin, epämieluinen työ. Elämäni tarvitsisi täydellistä remonttia, tämänhetkinen ahdistus ja pahoinvointi vain sen verran voimakasta, etten niin isoon muutokseen yksin kykene. Ahdistus päässyt kasaantumaan, kun joutunut kaikki nämä vuodet pitämään asiat ja tunteet sisällään, keskustelukumppaniksi tai tukijaksi ei tästä toisesta osapuolesta ole ollut.

Melkein 11 yhteistä vuotta.Kun lasi syntyi,jäin yksin. Milloin milläkin verukkeella mies pois aina kotoa, arki-illat ja viikonloput. Kun en kestänyt olla aina yksin, lähdin lapsen kanssa vanhemmilleni.Siitä seurasi sairaanloista mustasukkaisuutta ja epäilyjä ja syyttelyä, vaikka täysraittiina aina olin korvessa vanhempieni ja lapsen kanssa. Mies joi kotona, toisin sanoen luuhasi missä milloinkin. Tästä hän kuitenkin sai omasta mielestään syyn pettää ja etsiä arvoisensa naisen; samanlaisen alkoholisoituneen kuin on itsekin. Taas olen yksin, mies miettii mitä elämältään nyt haluaa, miettii sitä kuitenkin sen toisen luona. Sydänystäviä ei enää minulla ole, ne täytyi jättää vuosien varrella kun mikään ei sopinut miehelleni enkä saanut puhua asioistamme kenellekään. Yksinäisyys on kavala peto. Rakastan miestäni koko sydämestäni, siksi en voi vain lähteä vaikka elämä on ja on ollut mitä on.

Moikkelis koikkelis! :)

Tulinpahan vaan sanomaan, että te jotka elätte parisuhteessa niin teillä ei ole mitään oikeutta tuntea itseänne yksinäisiksi.

aika yleinen ilmiö, siltä ainaki vaikuttaa. Mul on kans sama tilanne, paitsi ettei asuta yhdessä ja toinen välillä sanoo ettei haluu mun kaa olla ja et ihan sama mitä mulle kuuluu. Sen jälkeen saattaa kulua pari päivää ja soitellaaan ja pyydellää anteeks, ''en mä voi elää ilman sua, anteeks mä olin taas niin perseestä, kyl mä sua rakastan''. Ärsyttää! Tulevaisuudesta ei sais puhua. Olisin halunnu muuttaa yhteen. Tuntuu et tälle ''miehelle'' (pikkupoikahan toi viel henkisesti on) just äiti ynnä muu perhe ja erityisesti kaverit on kaikkein tärkeintä. Ja mä vaan välitän :( Oon yrittäny unohtaa, olla soittamatta.. oikeesti oon yrittäny. Mut jokin ikävä aina iskee, ja tuntuu et jotenki kuulutaan yhteen. Sokeeta ja typerää. Ja muuten menee, noh, jotenkuten päin helvettiä, mitä ihmissuhteisiin tulee. Onhan mul joitakin kavereita, osa asuu kaukana, osa on parisuhteessaan niin kiinni, et tuntuu ettei niillä oo aikaa muuhun. Onneks on eläimet kotona, mun perheenjäsenet :) Ilman niitä olisin varmaan tosi masentunu ja hukassa. Kyl tuntuu vaan et pää halkee tälllases epävarmuudes, ei tiedä voiko tätä ees sanoo suhteeks, hullua :/ Järki sanoo et ei, mut tunteet vie niin toiseen suuntaan. Ja oon oikeesti niin yksinäinen ilman sitä, ku se on sellanen ihminen jonka tuntee niin hyvin, et voi kertoo mitä vaan.
ÄÄH, en mä tiedä, tää on jotenki niin epätoivosta ja rasittavaa.

EI OLE

Onko tullut mieleen jutella asiasta puolisonne kanssa ja kertoa hänelle että haluasitte hänen huomioivan teitäkin ja että ette ole itsestään selvyyksiä?

Sanottu on, toivottu kohteliaasti enemmän keskustelua ja tunteista ja toiveista puhumista. Seurauksena lähinnä lisää mykkäkoulua ja loukkaantuneita syytöksiä. Eli parempi vain elää erillistä elämää. Pahinta on, että olen menettänyt 'naiseuteni' ja omanarvontuntoni tässä liitossa. Ei riitä rohkeus eikä itseluottamus paremmankaan hakemiseen, jos ja kun ero tulee taitaapi loppuelämä yksin mennä.

Meillä kohta 18 vuotta avioliittoa, kaksi murrosikäistä poikaa. Kun pojat olivat pieniä, kasvatin heidät lähes yksinhuoltajan tavoin, paitsi että rahasta ei tarvinnut murhetta kantaa (onhan sekin jo paljon!!). Silloin oli todella yksinäistä, vaikka mies olikin fyysisesti läsnä, hän ei osallistunut millään tavoin (edes henkisenä tukena) perheemme elämään. Välillä on ollut parempia jaksoja ja joka kerta erehdyin toivomaan, että nyt kaikki muuttuu. Olen monet kerrat kertonut miehelleni, että kaipaan keskustelua, läheisyyttä, kosketusta.... Joka kerta hän loukkaantuu siitä, ja tuntuu, ettei edes ymmärrä, mitä minä häneltä taas vaadin!! Emme vietä koskaan aikaa kahdestaan. Hän ei halua lähteä mihinkään, suurimman osa valveillaoloajastaan hän on töissä ja iltaisin telkkarin tai tietokoneen vieressä. Hän sanoo, että olen tärkeä hänelle. Ilmeisesti vain siivoojan, kokin ja lastenhoitajan roolissa. Mutta se, että olen myös nainen ja aviopuoliso, unohtuu täysin. Viimeiksi sanoin hänelle, että jos ei olisi lapsia, olisin jo lähtenyt. Mutta ovatko lapset riittävä syy pysyä toimimattomassa suhteessa??