Mielestäni on vain
hyvä, että täällä on pohdiskelua yksinäisyyden syistä, ja siksi kysynkin, mikä teitä muita estää tutustumasta muihin ihmisiin? Ujous? Sopivhen ihmisten puuttuminen - ystävää ei vain löydy. Erilaisuus? Aikaisemmat kokemukset? Välimatka.? Mikä. Keskustelu on vapaa. Onko yksinäisillä joku yhdistävä piirre. Itselläni yksinäisyyttä aiheuttaa tunne, ettei löydy samanhenkisiä ihmisiä. Monet ihmiset vaikuttavat mukavilta, mutta heistä tuntuu puuttuvan se jokin. Syvällisyys? Jokin roso, johon tarrautua. Kun on masennusta takana, ihmisestä etsii tietynlaista herkkyyttä huomata toisessa myös eletty elämä. Itse en "saa" mitään esim. liian puheliaista tai jotenkin pinnallisen oloisista ihmisistä, vaikka toki heissäkin voi olla mukavia ihmisiä. Jonkun näköinen rehellisyys ihmisessä, se poistaa yksinäisyyden tunnetta vaikka ihminen olisi uppo-outo. Mutta kun ei ole kokemusta ns. tosiystävistä, on itse arka lähestymään mukavan oloisia ihmisiä. Miten se tapahtuu? Mennä hihasta nykäisemään että hei, olisi mukava tutustua? En tiedä oliko tässä tekstissä mitään pointtia, jatkakoon joku muu tästä omia ajatuksiaan.
hyvä, että täällä on pohdiskelua yksinäisyyden syistä, ja siksi kysynkin, mikä teitä muita estää tutustumasta muihin ihmisiin? Ujous? Sopivhen ihmisten puuttuminen - ystävää ei vain löydy. Erilaisuus? Aikaisemmat kokemukset? Välimatka.? Mikä. Keskustelu on vapaa. Onko yksinäisillä joku yhdistävä piirre. Itselläni yksinäisyyttä aiheuttaa tunne, ettei löydy samanhenkisiä ihmisiä. Monet ihmiset vaikuttavat mukavilta, mutta heistä tuntuu puuttuvan se jokin. Syvällisyys? Jokin roso, johon tarrautua. Kun on masennusta takana, ihmisestä etsii tietynlaista herkkyyttä huomata toisessa myös eletty elämä. Itse en "saa" mitään esim. liian puheliaista tai jotenkin pinnallisen oloisista ihmisistä, vaikka toki heissäkin voi olla mukavia ihmisiä. Jonkun näköinen rehellisyys ihmisessä, se poistaa yksinäisyyden tunnetta vaikka ihminen olisi uppo-outo. Mutta kun ei ole kokemusta ns. tosiystävistä, on itse arka lähestymään mukavan oloisia ihmisiä. Miten se tapahtuu? Mennä hihasta nykäisemään että hei, olisi mukava tutustua? En tiedä oliko tässä tekstissä mitään pointtia, jatkakoon joku muu tästä omia ajatuksiaan.
Vastaukset 24
Vanhimmat
sah2: millä tavalla koet olevasi erilainen? Mielestäni on mielenkiintoista pohdittavaa, onko yksinäisyyttä tuntevissa ihmisissä jokin yhdistävä piirre? herkkätunteisuus, herkkyys? Tai jokin. Oletteko samaa mieltä?
Yksinäisyys on tapa.
Kun on tarpeeksi kauan yksin, unohtaa miten toimia ihmis suhteissa.
Ja kun päättää lähteä muuttamaan sitä tapaa niin ei se olekkaan enään niin helppoa.
Esim: Ei osaa luoda kontaktia muihin ihmisiin enään, Ei osaa keskustella kunnolla koska pelkää sanovansa / sanoo jotain tyhmää. Tai sitten voi olla jotain fyysisiä rajoitteita jotka ''vaikeuttavat'' muihin tutustumista.
Tässä mun mielipide :3
Minullakin yksinäisyyteen liittyy varmaan useampi asia.
En tiedä, olenko luonteeltani ujo, mutta ainakin erilaiset elämänkokemukset ovat ehkä tehneet varautuneemmaksi ja on vaikeampi luottaa ihmisiin, kun monet ovat satuttaneet. Lisäksi minulla on taustalla vuosien masennus, joka vaikuttaa tavalla tai toisella edelleen. Masennuksen aikana on vaikea olla sosiaalinen, ei jaksa, ei kiinnosta mikään. Yksinoloon myös tottuu, turtuu tavallaan, ja sitten on jo vaikeaa murtautua siitä. Takana on kaksi pitempää, epätervettä parisuhdetta viime vuosilta, joissa molemmissa olimme liikaa yhdessä, eikä meillä ollut juuri muita kavereita ja kontakteja. Joskus voi tuntua, että kumppani riittää ystäväksi ja seuraksi, mutta se ei tee hyvää parisuhteellekaan ja viimeistään erovaiheessa huomaa, miten yksin sitten onkaan kun ei ole edes sitä kumppania.
Nyt erottuani (pari vuotta sitten) ja yksin asuessani en tunne oloani välttämättä kovin masentuneeksi verrattuna siihen, mitä oloni on joskus ollut, mutta voimat ovat poissa. En tiedä, onko se henkistä, fyysistä vai molempia. En jaksa tehdä mitään - siis mennä ihmisten ilmoille, aloittaa harrastuksia, yrittää ottaa kontaktia muihin. Aloitekyky on nollassa. Ja kun se lähteminen tuntuu niin vaikealta. Tietyllä tavalla tuntuu, että sitä on myös tullut mökkihöperöksi ja alkanut enemmän jännittää ihmisiä. Unohtanut sen, miten muiden kanssa puhutaan. Ex-mieheni oli väkivaltainen ja eristi minut muusta maailmasta, ei halunnut, että minulla olisi ystäviä. Vähätkin kontaktit katosivat. Lisäksi on ehkä tuo aloittajan kuvaama tunne, että haluaisi olla yhteydessä toisiin jollain syvemmällä tasolla, siis jotenkin merkityksellisemmin. Siis että muissa pitäisi olla sitä kaikupohjaa omille kokemuksille jotenkin. Ettei toinen säikkyisi ja vierastaisi sitä, mitä itse on, kaikkea mitä on kokenut.
Täytyy myöntää, että itsetuntoni on myös aika huono ja tunnen epäonnistuneeni, kun masennuksen takia opinnotkin jäivät kesken ja olen eläkkeellä. En ole saavuttanut niitä asioita, joita ikäiseni oletetaan saavuttaneen. Tunnen oloni erilaiseksi. Olen jotenkin sivustakatsoja ja ulkopuolinen monissa asioissa. Siksi on vaikeampaa yrittää tutustua, jotenkin tuomitsen itse itseni ja ajattelen, ettei kukaan terve, normaali työssäkäyvä ja yhteiskunnassa aktiivisesti toimiva ihminen edes haluaisi tutustua minuun. Enkä kuitenkaan haluaisi hakeutua täysin syrjäytyneidenkään pariin.
ymmärrän.. ainakin jotenkin sua sah2.
Tohon herkkyyteen en kyllä osaa mitään oikein sanoa.
Mutta toi ''ruma'' juttu on täysin yhteiskunnan luoma oletus itsestään, oon tuntenu paljon ihmisiä jotka on ollut mun mielestä ''rumia'' / pitäneet itseään ''rumina''.
Mutta jokasen kohdalla oon huomannu sen että ne on kuitenkin löytäneet itselleen kumppanin hyvinkin pian sen jälkeen kun ne on lopettanu itsekritiikin. ( jos näin voi sanoa). Varsinkin naisilla on yleistä että pidetään itseään rumina.(täysin yhteiskunnan luoma harha mun mielestä). Itse textailin aikoinaan yhen kanssa pitkääkin, se oli ihan mukavaa ajan kulutusta kun sai vaihtaa kuulumisia ja tukea toista. Mutta loppujen lopuks tääki henkilö onnistu löytää ''elämää'' ittelleen ja siihen se sitten loppukin. hmm tais vaihtuu jo aihekki mulla tän tekstin aikana xD
Naiset on ennakkoluuloisia ja naiset etsii sitä unelmien poikamiestä. Mitään tavista naiset ei jaksa lähteä tapaamaan.
Itsetunto nolla, uskon ettei kukaan halua olla seurassani, jonka vuoksi en uskalla muihin kontaktiakaan ottaa. Tähän syynä aikaisemmat pettymykset, ja suoranaiset hyväksikäyttötapaukset. Tunnen olevani epämiellyttävä ja surkea ihminen muiden silmissä. Seurauksena lisääntyvä eristäytyminen omaan maailmaani ja kotiini. Kun tällaista elämäntapaa jatkaa tarpeeksi kauan, ei poispääsyä oikeasti enää ole. Unohtaa miten olla ihmisten seurassa ja keskustella, on lähes mahdoton edes katsoa muita silmiin saatika hymyillä. On täysin ulkopuolinen ja näkymätön olo. En voi kuitenkaan väittää ettenkö joskus palavasti kaipaisi muiden ihmisten seuraa. Aloitetta en vain pysty itse tekemään, eikä niitä tule tekemään kyllä kukaan muukaan.
Olen yksinäinen
Omat ajatukset ja ennakkoluulot estää tutustumasta. Harvalla on mitään muuta syytä. Ajatukset itsestä ja omasta "huonoudesta" voi olla niin juurtuneita että niihin uskoo oikeasti.
En tiedä olenko aivan oikealla palstalla. Minulla on ystäviä, kavereita, treenikavereita. Mutta Yksinäisyyteni on lähinnä kumppanin puutetta. Tutustumisen estää se, etten ole enää aivan nuori. En halua läskiä puolisoa, sohvaperunaa vaan urheilullisen kuten itsekkin olen. Haluaisin puolisoni harrastavan myös samoja harrastuksia, koska jotain yhteistä täytyy olla. Moni nainen on ollut vaan liian laiska, jotenkin mitenkä sen sanoisi no liian perus laiska pöhöttynyt yh jne.
Ehkä tässä iässä ei olisi varaa olla ronkeli, mutta jos ottaa vaan jonkun ettei tarvitsisi olla yksin niin silloin tavallaan pettää sekä itseään, että puolioon. Joten rimaa en laske, vaikka yksinäisyys jatkuisi. Kokemuksesta tiedän ettei pelkkä "kunhan joku on " ei toimi oikeasti, jos toisessa ei ole mitään mikään viehättäisi aidosti.
Sinulla on varmasti ihan hyvät mahikset löytää haluamasi kaltainen kumppani itsellesi, koska olet aktiivinen ja sosiaalinen. Kannattaa katsella silmä silmällä juuri niiden urheiluharrastusten parissa toimiessa. Kyllä monet vanhemmatkin ihmiset ovat sinkkuja ja puolisoa vailla.
Heikko itsetunto, ujous, yksinäisyys, ahdistus, masennus, väsymys, kokemattomuus. Ei minua kukaan huoli tällaisena.
Miksei huolisi? Ei tuo mitenkään ainutlaatuiselta kuullosta.
Oletko kokeillut vitamiineja ja liikuntaa, eli karkottaa väsymystä?
Tuskin kukaan oikeasti kiinnostuu minusta tai haluaa minut seurakseen.
Kokeiltu on, mutta silti on energiat lopussa. Enempi henkisesti.
Ei nyt kannata luovuttaa. Kuinka kauan olet ollut ilman kumppania? Minkäikäinen olet?
Itselläni on ollut useiden vuosien jaksoja, jolloin olen ollut yksin. Sitten aina jostain se kumppani on löytynyt. Ja minäkin kärsin masennuksesta, itsetunto on heikko yms.
Nuo ongelmat/esteet ovat vain niin hankalia minulle, että en ehkä pääse eroon niistä koskaan.
Olen nuori ja monet sanovat, että mulla on elämä vasta edessä mutta itse ajattelen, että kyllä tästä lähtis jo pois. En näe kun vaan synkkää hidasta kuolemaa, ypöyksin. Olen pilannut kaiken.
=>"Olen pilannut kaiken."
Voisitko edes jotenkin tarkentaa?
=>"Tuskin kukaan oikeasti kiinnostuu minusta tai haluaa minut seurakseen."
Oikeassa elämässä on kova tarve tulla hyväksytyksi jne. Täällä missä muutkin kokevat yksinäisyyden ongelmaksi voisit löytää seuraa. Tosin itse en halua toimia lohduttajana, vaan pikemminkin kannustajana.
Minäkin olen mokannut asioita, mutta kaikki eivät tiedä sitä. Enkä aio kertoa.
''Voisitko edes jotenkin tarkentaa?'' Oma vikani, että olen pilalla.
Hei tän ketjun tyypit, kiinnostaisko minkäänlainen miitti? Millainen miitti ois sellanen, että sinne kehtais tulla, vaikka istumaan hiljaa, jonne ois ihan tarpeeksi hyvä?
Itse olen super-huonolla itsetunnolla varustettu ja pettynyt ihmissuhteissa. En ehkä uskaltaisi ystävystyä juuri nyt, mutta jos isolla porukalla yrittelis tavata. Mitä ajattelette sellasesta?
Se voisi olla hyvä idea, tosin ongelmana ehkä on, että porukka asuu varmaan aika hajallaan ympäri Suomea, eikä ehkä jaksaisi matkustaa kovin pitkälle, joillain ei ehkä olisi edes varaa matkustaa ja esim. masennus voi vaikuttaa niin, ettei saa aikaiseksi pitempää reissua. Mutta jos halukkaita löytyy niin eiköhän sellainen miitti hyvinkin järjestyisi. Ja jos esim. useilla paikkakunnilla olisi tulijoita niin voihan sitä useammmankin miitin järjestää eri paikoissa.
Itse veikkaan, etten jaksaisi oikein toisella paikkakunnalle tapaamista varten mennä.
Joku kiva kahvila/baari varmaan kävisi, sellainen rauhallinen paikka. Siellähän voi istua sitten omassa loosissaankin jos haluaa kerätä rohkeutta.
Lähteeks joku vaikka baariin mun kanssa. Vaikka jouluaattona olis hyvä päivä? Tai ennenkin...
Voi kamalaa, jos et tuliskaan ja mä hölmö odottaisin sinua punainen villapaita päällä, punaiset lapaset kädessä ja turhaan olisin jännittänyt, meikannut, pukenut-riisunut sata kertaa, katsonut peiliin ja hokenut itselleni mene vaan,-älä mene,-mene vaan,-älä mene ääliö, ei se kuitenkaan tule. Pettyisin vaan taas ja saisin mennä lähimpään kahvilaan juomaan kylmissäni kuumaa mehua ja syömään kuivaa piparia ja ihmettelemään omaa typeryyttäni ja taustalla soisi "aattoilta pitkä on taival valoton, petteri ei tullutkaan hän vei valon mennessään"
Huono itsetunto, ja osasyy yksinäisyydelle on varmaan myös Asperger. En myöskään koe, että minusta juuri nyt on iloa kenellekään, koska minun pitää ensin saada omat asiani kuntoon. Jotenkin tuntuu, että kaikki on vielä niin epävarmaa ja tarvitsen aikaa "korjata" itseni. : )
En tiedä, olenko sitten vaan "tämmöinen".
Paikallisessa pubissakin kun käy ne pari kertaa vuodessa max. niin joka kerralla tulee jotain muinaistuttuja puheleen jotka tuntee mut mutta ite en koskaan tunne ketään. Ei silti yhtään nappaa alkaa sen kummempiin sosialisointeihin, tuntuu että paras vaan olis kun kukaan ei mua tuntisi, muuten alkaa ahdistaan. Se ahdistaa jopa omissa läheisissä ja sen takia mulla ei juuri kavereitakaan ole, kun ei vaan jotenkin jaksa olla väleissä ja sosialisoida. Liekkö sitten jotain itsetunto-ongelmia kun en halua kenenkään itseeni tuntevan hei-tasoa syvällisemmin.
lapissa päin jos on miitti tulen heti. näytän ulkoapäin siltä että asiat on loistavasti vaikka todellisuudessa olen yksinäinen vaikka mulla on avopuoliso.. kärsin sosiaalisesta pelosta