Olen tässä mietiskellyt omaa persoonaani ja asennetta muihin.
En sovi narsisti-määritelmään siinä mielessä, että olen hyvin empaattinen ja herkkä. Myöskin kyseenalaistan ja tarkastelen itseäni paljon. Mutta,
minulla on hyvin tiukka arvomaailma, ja hermostun helposti ihmisiin, joilla ei ole yhtä "voimakkaita" arvoja kuin minulla. En voi sietää toisten välinpitämättömyyttä. Pidän suurinta osaa ihmisistä kauhean pinnallisina ja (kamala myöntää) typerinä. Tämä ahdistaa minua, koska se eristää minua muista, enkä löydä itseni kanssa samalla aaltopituudella olevaa seuraa. En haluaisi ajatella olevani muita parempi, ja tiedän etten monella tapaa olekaan. Olen kuitenkin keskimääräistä älykkäämpi, minulla on hyvä muisti, ymmärrän laajoja asiakokonaisuuksia, nautin syvällisistä keskusteluista - enkä jaksa kiinnostua siitä, kun työkaverit puhuvat Salkkareista ja baarireissuista. Haluaisin puhua "oikeista" asioista. Minua kiinnostaa henkinen kasvu, maailmankaikkeus, filosofia, politiikka ja ns. maailmanparannus.
Tiedän, ettei se itsessään tee minusta muita parempaa. Tunnen vaan olevani niin kamalan erilainen. En tiedä, miten "normaalien" ihmisten kanssa pitäisi olla. Yleensä olen hiljaa.
On kauhean paradoksaalista, kun tunnen hyvin vahvaa vetoa buddhalaista/zeniläistä ajatusmaailmaa kohtaan ja olen myös kokenut voimakkaita henkisiä kokemuksia, mutta ylimielisyyteni estää henkisen kasvun. Joskus en tiedä olenko hullu vai nero. Olenko ainutlaatuinen, onko minulla lähes maagisia voimia, vai olenko harhainen ja taikauskoinen? Tunnen mm. kuinka maailmankaikkeuden energia virtaa kehossani. Olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat vahvistaneet näitä uskomuksia (mm.sanoneet, että minulla on jotain erityisiä kykyjä ja valmiuksia vaikka parantaa muita). Pelkään, voinko luottaa heihin. Olen pettynyt kaikkiin henkisiin opettajiin, joita olen kohdannut. Kuvittelenko tosiaan olevani heitäkin edistyneempi? Toisaalta pelkään omaa mielikuvitustani ja sitä, että menetän täysin kosketuksen tähän maailmaan. Tunnen hyvin vahvasti oman totuuteni, mutta on todella pelottavaa kun se poikkeaa niin paljon "normaalista" ja siitä mitä suurin osa ihmisistä tuntee ja ajattelee. En halua menettää yhteyttä muihin.
Tämä on kamalaa, kun heittelehdin jatkuvasti ääripäästä toiseen. Olen yhtenä hetkenä lähes yliluonnollinen olento ja sitten toisena hetkenä maailman surkein ja epäonnistunein yksilö. Saatan yhtenä hetkenä olla valtavan masentunut ja sitten taas huumaavan onnellinen. Olen 30-vuotias, eli mitään teini-iän mielialavaihtelua tämä ei ole.
Empaattisuudesta ja arvoista vielä sen verran: en ole valinnut tiukkoja arvoja korostaakseni itseäni, vaan minulla on jokin voimakas kutsumus hoivata muita ja "pelastaa maailma" (narsistista fantasiointia?) Tunnen syvää tuskaa ja surua kun muut elävät olennot kärsivät, ja raivostun kun näen, miten välinpitämättömästi ihmiset suhtautuvat tuottamaansa kärsimykseen. Onko se narsismia?
Onko minussa narsistisia piirteitä, olenko hullu vai vaan erilainen?
En sovi narsisti-määritelmään siinä mielessä, että olen hyvin empaattinen ja herkkä. Myöskin kyseenalaistan ja tarkastelen itseäni paljon. Mutta,
minulla on hyvin tiukka arvomaailma, ja hermostun helposti ihmisiin, joilla ei ole yhtä "voimakkaita" arvoja kuin minulla. En voi sietää toisten välinpitämättömyyttä. Pidän suurinta osaa ihmisistä kauhean pinnallisina ja (kamala myöntää) typerinä. Tämä ahdistaa minua, koska se eristää minua muista, enkä löydä itseni kanssa samalla aaltopituudella olevaa seuraa. En haluaisi ajatella olevani muita parempi, ja tiedän etten monella tapaa olekaan. Olen kuitenkin keskimääräistä älykkäämpi, minulla on hyvä muisti, ymmärrän laajoja asiakokonaisuuksia, nautin syvällisistä keskusteluista - enkä jaksa kiinnostua siitä, kun työkaverit puhuvat Salkkareista ja baarireissuista. Haluaisin puhua "oikeista" asioista. Minua kiinnostaa henkinen kasvu, maailmankaikkeus, filosofia, politiikka ja ns. maailmanparannus.
Tiedän, ettei se itsessään tee minusta muita parempaa. Tunnen vaan olevani niin kamalan erilainen. En tiedä, miten "normaalien" ihmisten kanssa pitäisi olla. Yleensä olen hiljaa.
On kauhean paradoksaalista, kun tunnen hyvin vahvaa vetoa buddhalaista/zeniläistä ajatusmaailmaa kohtaan ja olen myös kokenut voimakkaita henkisiä kokemuksia, mutta ylimielisyyteni estää henkisen kasvun. Joskus en tiedä olenko hullu vai nero. Olenko ainutlaatuinen, onko minulla lähes maagisia voimia, vai olenko harhainen ja taikauskoinen? Tunnen mm. kuinka maailmankaikkeuden energia virtaa kehossani. Olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat vahvistaneet näitä uskomuksia (mm.sanoneet, että minulla on jotain erityisiä kykyjä ja valmiuksia vaikka parantaa muita). Pelkään, voinko luottaa heihin. Olen pettynyt kaikkiin henkisiin opettajiin, joita olen kohdannut. Kuvittelenko tosiaan olevani heitäkin edistyneempi? Toisaalta pelkään omaa mielikuvitustani ja sitä, että menetän täysin kosketuksen tähän maailmaan. Tunnen hyvin vahvasti oman totuuteni, mutta on todella pelottavaa kun se poikkeaa niin paljon "normaalista" ja siitä mitä suurin osa ihmisistä tuntee ja ajattelee. En halua menettää yhteyttä muihin.
Tämä on kamalaa, kun heittelehdin jatkuvasti ääripäästä toiseen. Olen yhtenä hetkenä lähes yliluonnollinen olento ja sitten toisena hetkenä maailman surkein ja epäonnistunein yksilö. Saatan yhtenä hetkenä olla valtavan masentunut ja sitten taas huumaavan onnellinen. Olen 30-vuotias, eli mitään teini-iän mielialavaihtelua tämä ei ole.
Empaattisuudesta ja arvoista vielä sen verran: en ole valinnut tiukkoja arvoja korostaakseni itseäni, vaan minulla on jokin voimakas kutsumus hoivata muita ja "pelastaa maailma" (narsistista fantasiointia?) Tunnen syvää tuskaa ja surua kun muut elävät olennot kärsivät, ja raivostun kun näen, miten välinpitämättömästi ihmiset suhtautuvat tuottamaansa kärsimykseen. Onko se narsismia?
Onko minussa narsistisia piirteitä, olenko hullu vai vaan erilainen?
Vastaukset 7
Vanhimmat
vainin
En pysty antamaan mitään kommenttia kirjoituksesi perusteella. Paljon oli tekstiä, mutta ulosanti todella heikkoa.
Kuvaile enemmän narsistisia piirteitäsi, eikä tyyliin "kun ravistelen muovikassin auki tietyllä tavalla, olenko narsisti?".
Kolmekymmentä vuotta? Olet selvinnyt aika mainiosti.
Isäsuhde?
Olet osittaïn oikeassa, sillä kertomasi menee täysin yksiin ohutnahkaisen narsismin tunnusmerkkien kanssa. Se ei kuitenkaan ole maailmanloppu, vaaan asia, joka on hoidettavissa. Itsekkin selvisin siitä terapian avulla (tai no pääsin ongelmani herraksi...).
Tutustu aiheeseen, tule vertaistukeen (katsomaan natsaako) ja kannattaa lukea kirja "virtahepo olohuoneessa"
Se hyvä pärjääminen älykkyystesteissä oli itsestäkin ihan kivaa, kunnes ymmärsin sen johtuvan siitä, että tunnepuolelta oli jäänyt jotain kehittymättä. En esimerkiksi pystynt ymmärtämään ihmisiä, jotka olivat innokkaita penkkiurheilijoita. Nyt ymmärrän, että minulta puuttui palikka, jonka avulla olisin samalla tavalla pystynyt asettumaan pelaajien asemaan (yhteistunne) samalla tavalla kuin "normaali"
"Se hyvä pärjääminen älykkyystesteissä oli itsestäkin ihan kivaa, kunnes ymmärsin sen johtuvan siitä, että tunnepuolelta oli jäänyt jotain kehittymättä. En esimerkiksi pystynt ymmärtämään ihmisiä, jotka olivat innokkaita penkkiurheilijoita. Nyt ymmärrän, että minulta puuttui palikka, jonka avulla olisin samalla tavalla pystynyt asettumaan pelaajien asemaan (yhteistunne) samalla tavalla kuin "normaali"
Sinä olet se sama tyyppi jonka kanssa muinoin urheilusta jo keskusteltiinkin...ja otit urheilun taas esimerkiski tunnepuolen kehittymättämyydestäsi...
mutta kokonaisuutta ajatellen tuo urheilusta kiinnostumattomuus...urheilijoihin samaistumisen puute...ei välttämättä liity tunnepuolen kehittymättömyyteen erityisesti tai ei ainakaan ole kovin hyvä esimerkki aiheesta...tunteiden kehittymättömyydestä...
Urheilu joko kiinnostaa tai ei kiinnosta...jos ei kiinnosta ei aiheuta juuri mitään suuria tunteitakaan...
enemmänkin voisit olla huolissasi jos sinulla on tunnepuolen ongelmia, itsesi ja toisten ihmisten suhteen...siten ettet tunne ns. normaalin ihmisen tavoin...iloa, surua, myötätuntoa, rakkautta kohdatessasi ihmisiä tai et osaa käsitellä negatiivisia tunteita,surua vihaa, kaunaa, kateutta, katkeruutta itsessäsi...
Olen samanlainen itse. Hauskaa huomata että joku muukin maailmassa ajattelee samalla tavalla : ) Jos halaut jutella enemmän, vasta tänne niin laitan sähköpostiosoitteen .
Sun pitää nyt vaan ottaa irtiotto kunnolla ja ruveta ettiin niitä, jotka haluavat keskustella kanssasi samaalla tavalla. Muuten saatat jopa tuntea tukahtumisen tunnetta.. Kyllä se siitä taas.. Ehkä teet Mikko von Herzeenit :)
Tietynlaisen mutkan kautta niistä salkkareistakin alkaa löytyä mielekkyyttä, jos on niistä tykätäkseen. Tai Emmerdalesta, jos niikseen. Se vaan, että ei se mikään pakko ole sitä "tilaa" täyttää sillä samalla tuuballa millä 98% naapureista..
Olet vapaa tekemään ja kokemaan., joten tee ja koe.