Päättäväinen ja jämäkkä Barroso

EU:n komission puheenjohtajaksi valittua Barrosoa on luonnehdittu päättäväiseksi ja jämäkäksi. Pääministerinä transatlanttinen Barroso liitti Portugalin 16.3.2003 Azoreilla Yhdysvaltain presidentti Geoge W. Bushin ja Britannian pääministeri Tony Blairin johtamaan koalitioon yhdessä Espanjan silloisen pääministeri Jose Maria Aznarin kanssa. Kesäkuussa 2003 74%:ia portugalilaisista kannatti 120 portugalilaisen poliisin vetämistä pois Irakista.

Ruotsin ehdokkaana EU:n komission puheenjohtajaksi kristillisdemokraateista oli brittiläinen Chris Patten, joka ilmeisesti oli Ranskalle liian transatlanttinen, kun taas Ranskan kannattama Belgian pääministeri Guy Verhofstadt edusti puolestaan Britannialle liian mannermaista suuntausta.

Ennen 25.4.1974 tapahtunutta Antonio Salazarin diktatuurin perinnettä jatkaneen Marcello Caetanon hallituksen kaatumista nuorten upseereiden neilikkavallankumoukseen, liittyi Barroso MRPP:hen (Proletaaripuolueen uudelleenorganisointiliike), mistä hän erosi 1977, vuotta ennen valmistumistaan Lissabonin yliopiston oikeustieteellisestä tiedekunnasta, kun puolueen nimeksi tuli PCTP-MRPP (Portugalin kommunistityöläisten puolue – proletaaripuolueen uudelleenorganisointiliike). Puoluetta on luonnehdittu maolaiseksi.

Suoritettuaan yhteiskuntatieteiden maisterin tutkinnon Genevessä hän suoritti erikoistumiskursseja Georgetownin yliopistossa Washingtonissa ja palasi oikeustieteen opettajaksi Lissabonin oikeustieteelliseen, missä hän liittyi keskusta-oikeistolaiseen Portugalin sosialidemokraattiseen puolueeseen (PSD) 1980.

Lokakuussa 1985 Barrososta tuli kansanedustaja ja sen jälkeen sisäministeriön alivaltiosihteeri. 1987 hänestä tuli ulkoministeriön Angolan vuodesta 1975 jatkuneen sisällissodan rauhanprosessia koordinoiva valtiosihteeri. PSDn saatua enemmistön 1992 tuli Barrososta ulkoministerii vuoteen 1995 saakka, jolloin Sosialistipuolue (PS) voitti vaalit. PSDn puheenjohtaja Barrososta tuli 1999.

PSD hävisi PS:lle eurovaalit 1999 (31.1% - 43%). Hänet valittiin uudestaan PSDn puheenjohtajaksi 2001 ja PSD hävisi presidentinvaalit PS:lle 2001. Osoitettuaan äänestäjille 2002, että Sosialistipuolueen johdolla Portugal on riisuttu alastomaksi ja että se vielä ajautuu kaaokseen voitti Barroson Portugalin sosialidemokraattinen puolue Sosialistipuolueen (40,1%-37,8%). Muodostettuaan keskusta-oikeistolaisen koalition Kansanpuolueen (konservatiivipuolue) kanssa tuli Barrososta tiukkaa talouspolitiikkaa vetävä pääministeri.

Barroson valinta EU:n komission puheenjohtajaksi siis noudatteli samankaltaista elämänuraa – transatlanttista vasemmistolaisuutta – kuin “50 syytä erota Natosta” -kirjalla Francon aikana kielletyn Espanjan sosialistisen työväenpuolueen 1982 vaalivoittoon tahdittaneen Naton entisen pääsihteerin ja EU:n komission korkea-arvoisen ulkopoliittisen edustajan, Javier Solanan, ura. Espanja oli liittynyt Natoon 30. toukokuuta 1982.

Suomen ehdokas EU:n komission puheenjohtajaksi jämäkkyydessään ei liene ollut kovin kaukana tosiasiallisista EU:n puheenjohtajan valintakriteereistä, mitkä lienevät myönteinen suhtautuminen transatlanttiseen yhteyteen, mikä on aivan oleellinen Britannian mertentakaiselle turvallisuudelle sekä vahva vasemmistolainen organisaatioiden ymmärrys ja kyky toimeenpanna tiukkaa talouspolitiikkaa.

Tässä mielessä lopulta pieniksi osoittautuneista mahdollisuuksista huolimatta valtioneuvosto lienee kannattanut aivan oikeaa ehdokkasta EU:n komission puheenjohtajaksi, vaikka eurovaalien tuloksen vuoksi etusija valinnassa tällä kertaa siirtyikin kristillisdemokraateille.