Pitkäaikainen ystävyyssuhteeni kariutui luottamuksen pettämisen seurauksena jonkin aikaa sitten. Kyseessä on minulle merkittävä asia, koska kyseinen henkilö oli paitsi pitkäaikainen ystävä, myös jotakuinkin ainoa ystäväni.
Luottamuksen pettämisen lisäksi asiaan liittyi se, että kyseinen henkilö oli alkanut muuttua vähitellen todella pikkumaiseksi, ilkeäksi, juoruilevaksi, kateelliseksi ja negatiiviseksi. Tuntui, että aina hänet tavattuani olin jotenkin epämääräisesti alakuloinen, koska hänen penseä asenteensa vei minustakin kaikki positiiviset tunteet. Tiedätte varmaan tämän ihmistyypin. Sellainen ikuinen marttyyri, jonka mielestä vika on aina muissa. Täysin kyvytön nauramaan itselleen. Ei koskaan kehu ketään, ei edes silloin, kun he tekevät jotain hyvin. Toisinaan en edes halunnut kertoa hänelle mistään minulle tapahtuneesta mukavasta asiasta, koska tiesin, että hän olisi vain kateellinen ja löytäisi siitäkin jonkun huonon puolen. Ikävintä oli, että huomasin hänen juoruilevan yksityisasioistani muille.
Pitkän harkinnan jälkeen olen nyt päättänyt, että tämä ihmissuhde on menneen talven lumia. Hänen asenteensa kuitenkin sai minut miettimään omaa elämänasennettani. En todellakaan halua jonakin päivänä huomata, että olen samanlainen. En ole itsekään aina mikään päivänsäde, mutta nyt tuntuu todella vahvasti siltä, että haluaisin pyrkiä kasvamaan ihmisenä ja oppia katsomaan asioita myönteisemmin. Haluaisin löytää uusia ystäviä (kuten mainitsin, niille on tosiaan tarvetta) ja oppia olemaan onnellisempi. En vain ole varma, miten se käytännössä tehdään. Kannattaako niitä kaiken maailman self help -opuksia plarata, onko kukaan saanut niistä mitään irti?
Luottamuksen pettämisen lisäksi asiaan liittyi se, että kyseinen henkilö oli alkanut muuttua vähitellen todella pikkumaiseksi, ilkeäksi, juoruilevaksi, kateelliseksi ja negatiiviseksi. Tuntui, että aina hänet tavattuani olin jotenkin epämääräisesti alakuloinen, koska hänen penseä asenteensa vei minustakin kaikki positiiviset tunteet. Tiedätte varmaan tämän ihmistyypin. Sellainen ikuinen marttyyri, jonka mielestä vika on aina muissa. Täysin kyvytön nauramaan itselleen. Ei koskaan kehu ketään, ei edes silloin, kun he tekevät jotain hyvin. Toisinaan en edes halunnut kertoa hänelle mistään minulle tapahtuneesta mukavasta asiasta, koska tiesin, että hän olisi vain kateellinen ja löytäisi siitäkin jonkun huonon puolen. Ikävintä oli, että huomasin hänen juoruilevan yksityisasioistani muille.
Pitkän harkinnan jälkeen olen nyt päättänyt, että tämä ihmissuhde on menneen talven lumia. Hänen asenteensa kuitenkin sai minut miettimään omaa elämänasennettani. En todellakaan halua jonakin päivänä huomata, että olen samanlainen. En ole itsekään aina mikään päivänsäde, mutta nyt tuntuu todella vahvasti siltä, että haluaisin pyrkiä kasvamaan ihmisenä ja oppia katsomaan asioita myönteisemmin. Haluaisin löytää uusia ystäviä (kuten mainitsin, niille on tosiaan tarvetta) ja oppia olemaan onnellisempi. En vain ole varma, miten se käytännössä tehdään. Kannattaako niitä kaiken maailman self help -opuksia plarata, onko kukaan saanut niistä mitään irti?
Vastaukset 10
Vanhimmat
=> Kannattaako niitä kaiken maailman self help -opuksia plarata, onko kukaan saanut niistä mitään irti?
Aika laaja käsite tuo self help, mutta kyllä toisten näkemykset avartavat käsityksiä muista ihmisistä.
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9513749711
Kirjoittaja on psykoterapeutti ja sosionomi.
Tuo ystävän huono käytös ei ei tee sinusta huonoa. Ei tarvitse tukea ja pönkittää tuollaista ystävyyttä. jospa tuokin ihminen nyt oppii, että näin ei ihmissuhteita säiltyetä. '
Toivon sinulle uusia uskollisia ystäviä.
Joskus olen muutamia psykologiaan nojaavia self-help-kirjoja lukenut, ja kyllä ne neuvot on ainakin kyseisten teosten kohdalla tuntuneet aika itsestäänselviltä ja hölmöiltä. Lainasin mm. vihanhallintakirjan tarkoituksenani oppia lievittämään arkisia kiukun ja ärtymyksen tunteita, mutta ko. kirja olikin kannesta kanteen sitä, että miten estän itseäni mättämästä porukkaa turpaan. Ei mulla mitään sellaista ongelmaa ole, halusin nimenomaan apua negatiivisiin tunteisiin, en negatiivisiin tekoihin. Et en tiedä, onko noista kirjoista osa hyödyllisiä, kiinnostais kuulla.
http://www.youtube.com/channel/UC2mDxttdDxs2Wk55aAVowHQ en ttieäd onkoo tästä apua mutt akatso video telepatia 3/3 ja ehkä näitä muitakin
VOIMAA
Toivottavasti en nyt pahoita mieltäsi lisää, mutta pakko kirjoittaa mielipiteeni tähän.
Olen varmasti käyttäytynyt eräälle tuttavalleni kuvailemallasi tavalla. En välitä tässä yksityiskohtaisesti kertoa tilanteesta, mutta hän on sen kaltainen ihminen, jollaista en halua ystäväkseni.
Tutustuin häneen jo nuorena ja kasvoimme erillemme. Olemme täysin erilaisia, eri elämäntilanteissa, kiinnostunut täysin eri asioista, harrastamme eri asioita, puhumme eri asioista, maku ja mieltymyksemme ruokiin, musiikkiin ym. ovat täysin erilaiset. Kaiken lisäksi tuolla henkilöllä on vaikea mielenterveyden ongelma, johon hän ei suostu hakemaan apua, vaan hakeutuu aina minun luokseni ongelmien ja vastoinkäymisten kohdatessa.
Alussa yritin hienovaraisesti ohjata häntä hoidon piiriin, ammattiauttajalle, lopulta jouduin sanomaan yhä suorempaan ja lopulta suoraan, ettei minun tehtäväni ei ole eheyttää ja terapioida häntä, vaikka koulutukseltani siihen sopisinkin. Mikään ei auta, hän on hyvin itsepäinen luonne..
Yritin jo yli 10v sitten katkaista välit häneen, ensin "etäännyttämällä" ja lopulta sanomalla suoraan. Hän oli muutaman viikon loukkaantunut, mutta alkoi sitten itkien kerjätä että voisi pysyä edes jonkinlaisissa väleissä minuun, koska hänellä ei ole paljoa ystäviä. Joka kerta kun yritän irtautua hänestä, hän hivuttautuu kuukausien mittaan takaisin. Muutaman kerran hän on ilmestynyt oveni taaksekin. Lukuisista puhelinsoitoista ja tekstiviesteistä puhumattakaan.
Tilanne on todella vaikea, koska lähestymiskiellon kriteerit eivät täyty ja sen kaltainen prosessi loukkaisi häntä vielä enemmän. Mikään vihlaiju tai järkipuhe ei kuitenkaan mene perille ja vuodesta toiseen hän roikkuu minussa kuin apinavauva emossaan, syyllistäen yksinäisyydesttään jos en suostu tapaamaan häntä. Tapaankin hänet sitten pari kertaa vuodessa "pitkin hampain" ja olen varmastikin rasittavaa seuraa ja käyttäydyn juuri kuvailemallasi tavalla. Hän ei selvästikään saa mitään mielihyvää seurastani ja lähtee pettyneenä tapaamisista. Miksi hän silti pitää minuun tiiviisti yhteyttä, vaikka vain masennan häntä ja olen sanonut suoraan ettei meillä ole mitään yhteistä? Olen alkanut epäillä, että hän pelaa vain jotain sairasta peliä kanssani, koska mitään mieltä en näe "ystävyydessämme".
Muiden ihmisten seurassa olen normaali, iloinen itseni, enkä puhu negatiivisia tai hauku muita. Tämän tietyn henkilön seurassa olen aivan erilainen kuin muiden.
Öö, eihän tuolla kuvailemallasi tlanteella ole yhtään mitään tekemistä aloituksen kanssa.
Kuinka niin ei ole? Jos "ystävä" muuttuu yht äkkiä ärsyttäväksi ja hankalaksi, hän ehkä haluaa päästä sinusta eroon. Joskus syynä tähän voi olla oma ärsyttävä käyttäytymisesi, jota et itse tiedosta.
Aikuinen ihminen ei pyri päättämään epämieluisia ihmissuhteitaan turvautumalla epämääräiseen kiukutteluun. Kuka tahansa yli 7-vuotias osaa hoitaa asian joko yksinkertaisesti lopettamalla yhteydenpidon tai sanomalla suoraan. Viestisi perusteella arvioisin, että todellisuudessa olet itse jotenkin henkisesti riippuvainen kuvailemastasi henkilöstä, ethän sinä muuten häntä aina vain tapailisi. "Pitkin hampain", just joo. Näitä erikoislaatuisia ihmissuhteita on niin moneen lähtöön. Jotkut saavat tietynlaista mielihyvää myös niiden paljon morkkaamiensa ei-ystävien tapaamisesta, koska kokevat, että heillä on jonkinlainen henkinen yliote näistä, ja se tietysti hivelee heidän muuten heikkoa itsetuntoaan.
Päättelet ihan omiasi. Jos todella luit tekstini, siitä ilmenee selvästi että yritin moneen kertaan katkaista välit, myös suoralla puheella. Kyseinen henkilö on uhkaillut ja käyttäytynyt aggressiivisesti muita hänet torjuneita kohtaan. Olen jo vuosia sitten sanonut hänelle suoraan etten halua olla tekemisissä kanssaan, niin ilmestyi välittömästi ulos taloani kiertämään. Lähestymiskiellot eivät ole auttaneet edellisten "uhrien" kohdalla.
Suomessa on aika vaikea piiloutua psyykkisesti sairaalta ihmiseltä, jos ei satu olemaan niin rikas ettei tarvitse käydä duunissakaan. Jos perässä roikkuu tällainen "hylkäämisen kostava" tapaus, on parempi yrittää pitää välit neutraalina kuin hakea lähestymiskielto josta ei ole mitään hyötyä.
Itselläni oli vähä aikaa sitten vastaavanlainen tilanne. Minulla oli yksi ainoa ystävä ja menemättä sen enempää yksityiskohtiin, minua alkoi ahdistaa tämän kaverin seura. Häntä ärsytti minun seurani selkeästi, mutta silti jatkuvasti piti yhteyttä. Joka kerta kun tapasimme, sain kuulla pientä piikittelyä, vähättelyä, kiukuttelua jne.
Tarpeeksi kauan kun tätä kesti, niin päätin lopettaa koko jutun. Nyt tästä on pari kk aikaa kun en ole vastannut hänen viesteihin ja puheluihin. En minä kevyesti tehnyt tätä päätöstä, sillä nyt minulla ei ole ketään kenelle puhua ja tuntien itseni, olen huono tutustumaan uusiin ihmisiin enkä päästä ihmisiä hirveän lähelle. En ole tutustunut uusiin ihmisiin sitten yläasteen. Ja nyt olen siis 35 vuotias!
Yksinäisyys alkaa näkyä jo fyysisesti, kaupan kassalla en meinaa saada ääntä suusta, kun en ole viikkoihin sanonut kenellkään mitään, paitsi 'kiitos ja 'moi' aina välillä. Äänihuuleni surkastuvat kohta kokonaan.