http://www.kotimaa24.fi/blogit/article/?bid=261&id=44274&start=40#kommentit
Keskusteluosiosta (s5) poimittua:
Tilanne tulehtui lopullisesti vuonna 1932, jolloin ALC lähetti Suomen vanhoillisille kutsun tulla saarnamatkalle Amerikkaan. SRK:n kanta oli jyrkkä: ”Kristillisyytemme puhujien ei pidä lähteä näiden pyytäjien kutsumana.” Kuitenkin Kiimingin vl-kirkkoherra Väinö Juntunen sekä maallikkosaarnaajat Ville Kaikkonen ja Antti Krekula lähtivät matkalle.
Matkan aikana käytiin Suomessa kiivasta keskustelua siitä, miten tottelemattomiin matkalaisiin tulisi suhtautua. Seurakuntaoppi nousi taas esiin. Yleisesti ottaen SRK tuomitsi ja Lannavaara hyväksyi, mutta jakolinja ei ollut ihan selvä.
Vuosikokousseuroissa 1933 Pauli Rantala ja John Ryselin ilmaisivat kantansa, että Amerikassa oli ”eläviä kristittyjä” kahdessa eri joukossa. Myös Sakari Ainali tuki matkalaisia. Janne Ohtonen puolestaan kyseli, voiko Kristuksella olla kahta ruumista. Väinö Havas totesi, että matkalaiset ovat tukeneet toiminnallaan sekaseuraisuutta, vaikka he olivatkin hänen tietojensa mukaan saarnanneet aivan oikein. Kokous päätti antaa seurakunnille ”rakkauden neuvon”, että kun veljet palaavat Amerikasta, heitä ei kutsuttaisi seuranpitoon kaikkien riitojen välttämiseksi”.
Tällaiset ”rakkauden neuvot” herättivät voimakasta vastustusta matkalaisten tukijoissa. Kevään 1934 kuluessa syytökset SRK:n vallankäytöstä kärjistyivät. Keskusyhdistystä verrattiin paavinistuimeen ja ”rakkauden neuvoja” pannakirjeeseen. SRK:n vastainen ryhmä hyväksyi vain paikallisseurakunnan arvovallan, mutta kiisti, että mikään laajapohjainenkaan kokous voisi edustaa ”Jumalan seurakunnan” näkemyksiä. Tässä siis kiistettiin oppi seurakunnan erehtymättömyydestä. Samalla korostettiin, ettei seurakunnan neuvoilla ja ymmärryksellä ole Raamatun veroista arvovaltaa – Raamattuun ei saa panna lisälehtiä.
Vuosikokousseuroissa 1934 matkalaisten asiassa tehtiin päätöksiä. Todettiin, ettei heitä voida syyttää väärästä opetuksesta, mutta "Me toivomme ja rukoilemme, että rakas Isä antaisi veljillemme Juntuselle, Kaikkoselle ja Krekulalle parannuksen armon tekemästään rakkauden rikoksesta ja sekaseuraisuuden tukemisestaan. Mutta jollei näin tapahdu, repivät mainitut veljet itsensä irti kristittyjen rakkaudesta.”
Kyse ei siis ollut väärästä opista, vaan tottelemattomuudesta seurakunnan neuvoille. Samaa parannuksentekoa vaadittiin myös kaikilta matkalaisia tukeneilta. Nämä eivät tähän SRK:n vaatimukseen suostuneet, vaan kokoontuivat syksyllä 1934 Jaakko Seppäsen johdolla neuvottelukokoukseen. Kokous katsoi, että mihinkään parannuksentekoon ei ole aihetta ja että SRK on heidät päätöksillään erottanut.
Uusi ryhmittymä järjestäytyi vielä samana vuonna ja ryhtyi julkaisemaan omaa lehteä nimeltä Rauhan Sana. Olisi kai asiallista käyttää nimitystä ”rauhansanalaisuus” ja välttää ”pikkuesikoiset”-nimitystä.
Jouko Talonen kirjoittaa:
”Jako oli ensi sijassa alueellinen. Pohjoisen Skandinavian vanhoillislestadiolaisten enemmistö, Tornionlaakso lähes kokonaisuudessaan (lannavaaralaiset) ja Suomen ruotsinkieliset lestadiolaiset "putosivat" Rauhan Sanan "syliin" kuin kypsä omena. Varsinaista hajaantumista tapahtuikin lähinnä eräissä Keski- ja Etelä-Pohjanmaan suomenkielisissä lestadiolaisyhteisöissä ja rauhanyhdistyksissä sekä Helsingissä.”
Organisaatiotasolla eroamista SRK:sta tapahtui hyvin vähän, koska suurin osa niistä joita alettiin kutsua "rauhansanalaisiksi", eivät olleet SRK:n toiminnassa virallisina jäseninä koskaan olleetkaan.
Lannavaaralaiset ehkä olisivat todenneet, että nyt alkuperäinen Laestadiuksen ja Raattamaan puhdas oppi on palannut takaisin synnyinsijoilleen – ”On kotiin tulon aika”, kuten Juha Sipilä sanoisi. Ehkä he eivät ihan väärässä olisikaan…
Tarina ei kuitenkaan lopu tähän, vaan kymmenen vuoden kuluttua seuraa jälkinäytös
Keskusteluosiosta (s5) poimittua:
Tilanne tulehtui lopullisesti vuonna 1932, jolloin ALC lähetti Suomen vanhoillisille kutsun tulla saarnamatkalle Amerikkaan. SRK:n kanta oli jyrkkä: ”Kristillisyytemme puhujien ei pidä lähteä näiden pyytäjien kutsumana.” Kuitenkin Kiimingin vl-kirkkoherra Väinö Juntunen sekä maallikkosaarnaajat Ville Kaikkonen ja Antti Krekula lähtivät matkalle.
Matkan aikana käytiin Suomessa kiivasta keskustelua siitä, miten tottelemattomiin matkalaisiin tulisi suhtautua. Seurakuntaoppi nousi taas esiin. Yleisesti ottaen SRK tuomitsi ja Lannavaara hyväksyi, mutta jakolinja ei ollut ihan selvä.
Vuosikokousseuroissa 1933 Pauli Rantala ja John Ryselin ilmaisivat kantansa, että Amerikassa oli ”eläviä kristittyjä” kahdessa eri joukossa. Myös Sakari Ainali tuki matkalaisia. Janne Ohtonen puolestaan kyseli, voiko Kristuksella olla kahta ruumista. Väinö Havas totesi, että matkalaiset ovat tukeneet toiminnallaan sekaseuraisuutta, vaikka he olivatkin hänen tietojensa mukaan saarnanneet aivan oikein. Kokous päätti antaa seurakunnille ”rakkauden neuvon”, että kun veljet palaavat Amerikasta, heitä ei kutsuttaisi seuranpitoon kaikkien riitojen välttämiseksi”.
Tällaiset ”rakkauden neuvot” herättivät voimakasta vastustusta matkalaisten tukijoissa. Kevään 1934 kuluessa syytökset SRK:n vallankäytöstä kärjistyivät. Keskusyhdistystä verrattiin paavinistuimeen ja ”rakkauden neuvoja” pannakirjeeseen. SRK:n vastainen ryhmä hyväksyi vain paikallisseurakunnan arvovallan, mutta kiisti, että mikään laajapohjainenkaan kokous voisi edustaa ”Jumalan seurakunnan” näkemyksiä. Tässä siis kiistettiin oppi seurakunnan erehtymättömyydestä. Samalla korostettiin, ettei seurakunnan neuvoilla ja ymmärryksellä ole Raamatun veroista arvovaltaa – Raamattuun ei saa panna lisälehtiä.
Vuosikokousseuroissa 1934 matkalaisten asiassa tehtiin päätöksiä. Todettiin, ettei heitä voida syyttää väärästä opetuksesta, mutta "Me toivomme ja rukoilemme, että rakas Isä antaisi veljillemme Juntuselle, Kaikkoselle ja Krekulalle parannuksen armon tekemästään rakkauden rikoksesta ja sekaseuraisuuden tukemisestaan. Mutta jollei näin tapahdu, repivät mainitut veljet itsensä irti kristittyjen rakkaudesta.”
Kyse ei siis ollut väärästä opista, vaan tottelemattomuudesta seurakunnan neuvoille. Samaa parannuksentekoa vaadittiin myös kaikilta matkalaisia tukeneilta. Nämä eivät tähän SRK:n vaatimukseen suostuneet, vaan kokoontuivat syksyllä 1934 Jaakko Seppäsen johdolla neuvottelukokoukseen. Kokous katsoi, että mihinkään parannuksentekoon ei ole aihetta ja että SRK on heidät päätöksillään erottanut.
Uusi ryhmittymä järjestäytyi vielä samana vuonna ja ryhtyi julkaisemaan omaa lehteä nimeltä Rauhan Sana. Olisi kai asiallista käyttää nimitystä ”rauhansanalaisuus” ja välttää ”pikkuesikoiset”-nimitystä.
Jouko Talonen kirjoittaa:
”Jako oli ensi sijassa alueellinen. Pohjoisen Skandinavian vanhoillislestadiolaisten enemmistö, Tornionlaakso lähes kokonaisuudessaan (lannavaaralaiset) ja Suomen ruotsinkieliset lestadiolaiset "putosivat" Rauhan Sanan "syliin" kuin kypsä omena. Varsinaista hajaantumista tapahtuikin lähinnä eräissä Keski- ja Etelä-Pohjanmaan suomenkielisissä lestadiolaisyhteisöissä ja rauhanyhdistyksissä sekä Helsingissä.”
Organisaatiotasolla eroamista SRK:sta tapahtui hyvin vähän, koska suurin osa niistä joita alettiin kutsua "rauhansanalaisiksi", eivät olleet SRK:n toiminnassa virallisina jäseninä koskaan olleetkaan.
Lannavaaralaiset ehkä olisivat todenneet, että nyt alkuperäinen Laestadiuksen ja Raattamaan puhdas oppi on palannut takaisin synnyinsijoilleen – ”On kotiin tulon aika”, kuten Juha Sipilä sanoisi. Ehkä he eivät ihan väärässä olisikaan…
Tarina ei kuitenkaan lopu tähän, vaan kymmenen vuoden kuluttua seuraa jälkinäytös
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tutkija Pertti Niukkanen perehdyttää lukijansa lestadiolaisuuden historiaan syvällisesti alkaen keskusteluosion sivulta 2. Nautinnollisia lukuhetkiä!
EVVK
Ei Valhe Vl:ä Kaada.
Ei me mittään haluta tietää, käyvvään vaan seurosa ja sillä siisti.
EVVK
Mielenkiintoista historiaa. Vai että oli muuten niin sovittelevana miehenä tunnettu Väinö Havaskin heiluttamassa eriseurakorttia?
Tässä on taas tyypillinen uskonlahkon hajoamistapaus. Näitähän riittää. Joku vetää herneen nenäänsä jostain epäoleellisesta asiasta. Asiasta tulee periaatekysymys. Kukaan ei halua menettää kasvojaan antamalla edes hiukan periksi.
Kun johtohenkilöiltä menee näin sukset ristiin, niin alamaiset eivät uskalla väittä vastaan, koska pelkäävät joutuvansa lauman ulkopuolelle. Näin tuhannet ihmiset erkaantuvat toisistaan ja kuluttavat aikansa toistensa haukkumiseen. Ja kaikki ovat olevinaan niin kristityitä, niin kristityitä.
On luettu! Mitä sitten