Ongelmani alkoivat jo lapsuudessa kun kotona sai pelätä narsistivanhemman pahoinpitelyä, koin viikoittain henkistä väkivaltaa ja 15-vuotiaana sairastuin syömishäiriöön. Syömishäiriöaikoina kävin juttelemassa sairaanhoitajalle ja vointiani seurattiin viikoittain verikokeilla ja kävin sisätautilääkärillä. Sairaanhoitaja kuitenkin vaihtui 5 kertaa 1,5v aikana, sillä hoitajat siirtyivät muualle töihin/jäivät hetkellisesti pois. En kertaakaan valittanut että hoitajaa pitäisi saada vaihdettua vaan ne vaan vaihtuivat ja sain aina kertoa samat asiat uudelleen uudelle sairaanhoitajalle. Vanhemmat suhtautuivat erittäin kielteisesti psykiatrian polilla käymiseen ja jouduin alussa valehtelemaan käynneistäni. Minua syytettiin resurssien tuhlaamisesta, sillä en vaan pystynyt syömään ja asia kuulemma ratkeisi syömällä. Kun en suostunut sanatarkasti kertomaan, mitä sairaanhoitajan kanssa olin puhunut, tieto kaivettiin esiin hakkaamalla päätä seinään ja kuristamalla. Muutenkin sain osakseni jälkeenpäin ajateltuna käsittämätöntä kohtelua, fyysistä, henkistä ja seksuaalista väkivaltaa viikoittain..Turvataloon en ikinä uskaltanut kotoa lähteä kun minulle oli kotona uskoteltu ettei minua sinne otettaisi kun se on tarkoitettu lapsille, jonka vanhemmat juo ja joiden henki on vaarassa. Veisin tämän ajattelumallin mukaan siis paikan sellaiselta, joka minun takiani saattaa kuolla kotonaan..Tyhmältähän tuo kuulostaa, mutta omat vanhemmat olivat tuohon aikaan valtava auktoriteetti ja uskoin joka sanan. Jäin siis kotiin viiltelemään ja suunnittelemaan itsemurhaa. Pahimmillani painoin alle 40kg ja painoindeksini oli alle 13. Syy miksi en puhunut kotioloista sanaakaan sairaanhoitajille tai lääkäreille, oli että vanhemmat uhkasivat minun joutuvan vaikeuksiin jos sanallakaan puhun heistä pahaa. Pelkäsin päivittäin kuolevani rytmihäiriöihin, eikä kukaan tuntunut haluavan ottaa vastuuta. Vanhemmat puhuivat kotona hautajaisistani, ja ylioppilaskirjoitusmaksujen maksamistakin mietittiin kahteen kertaan jos olisin silloin jo kuollut.
No, syömisongelmat kuitenkin helpottivat kun pääsin yliopistoon ja muuttamaan pois kotoa uudelle paikkakunnalle. Paino normalisoitui vuoden aikana ja opinnotkin sujuivat. Hoito oli tuolloin keskeytetty, sillä käytin kaiken energiani paranemiseen, enkä jaksanut hakea apua ulkopuolelta. Kaikenkaikkiaan syömishäiriö parani asuttuani 3 vuotta poissa kotoa.
Rielun 2 vuoden ajan, syömishäiriön viimeisistä vuosista alkaen olen ollut hyvin masentunut, olen sairastunut paniikkihäiriöön ja ilmeisesti myös ahdistuneisuushäiriöön. Paniikkihäiriö on tällä hetkellä keskeyttänyt opinnot ja käyn töissä, sillä paljon ihmisiä pienessä luentosalissa ja esitysten pitäminen ei onnistu lainkaan, mutta töissä jaksan käydä. Olen käynyt kävelemässä junaradalla, yrittänyt itsemurhaa lääkkeillä..viimeisestä yrityksestä on alle puoli vuotta aikaa. Yritin aivan aluksi, n.2v sitten hakea ylioppilasterveydenhuollosta, mutta sielä oli vastassa psykiologi, joka kanssa en tullut toimeen. Tuntui että minua pidettiin vähä-älyisenä ja selkäni takana kuiskittiin minuun liittyviä asioita. Lopetin sielä käymisen ja puoli vuotta sinnittelin omillani. Harkittuani jälleen itseurhaa poikaystäväni sai minut hakeutumaan uudestaan hoidon piiriin. Tällä kertaa hoitoa kesti muutaman kuukauden, pari kertaa kuussa ja lääkitystäkin saatiin mietittyä psykiatrin kanssa. Mikään lääkkeistä ei kuitenkaan auttanut, vaan ne tekivät oloni sietämättömäksi. Sain luvan lopettaa lääkkeet ja uusia yritettiin tunkea tilalle, en uskaltanut enää käyttää niitä, sillä olin edellisten lääkkeiden takia mennyt niin huonoon kuntoon. Sain paniikkikohtauksia miespsykologin vastaanotolla ja käynnit loppuivat siihen. Taas sinnittelin puoli vuotta, kunnes yritin itsemurhaa lääkkeillä. Tämän jälkeen palasin aika pian hoidon piiriin, mutta kesästä johtuen, aikoja oli kerran kuussa.
3kk (ja varmaan myös 3 käyntiä) tuli täyteen avohoidossa ja alettiin puhua terapiasta. Sanoin monta kertaa, etten pysty sitä kustantamaan, vaikka maksettavaa olisi vain reilu 10e kerta. Aikaa kului taas, kunnes luvattiin että voitaisiin yrittää saada maksusitoumusta kunnalta. Tätä ennen hoitosuhde yritettiin jättää avoimeksi kun olin todennut kunnallisella puolella käynnin olevan erittäin haastavaa työn takia. Poikaystävä soitti terapeuttilistan läpi kun itse en pystynyt, olin niin väsynyt. Terapeutin löydyttyä olin ollut reilun kuukauden ilman ainuttakaan vastaanottokäyntiä ja pelkkien rauhoittavien lääkkeiden varassa, joilla pystyin nukkumaan. Kunnan maksamaan terapiaan tuli kielteinen päätös ja nyt selvitellään että mitenkäs tästä eteenpäin.
No, syömisongelmat kuitenkin helpottivat kun pääsin yliopistoon ja muuttamaan pois kotoa uudelle paikkakunnalle. Paino normalisoitui vuoden aikana ja opinnotkin sujuivat. Hoito oli tuolloin keskeytetty, sillä käytin kaiken energiani paranemiseen, enkä jaksanut hakea apua ulkopuolelta. Kaikenkaikkiaan syömishäiriö parani asuttuani 3 vuotta poissa kotoa.
Rielun 2 vuoden ajan, syömishäiriön viimeisistä vuosista alkaen olen ollut hyvin masentunut, olen sairastunut paniikkihäiriöön ja ilmeisesti myös ahdistuneisuushäiriöön. Paniikkihäiriö on tällä hetkellä keskeyttänyt opinnot ja käyn töissä, sillä paljon ihmisiä pienessä luentosalissa ja esitysten pitäminen ei onnistu lainkaan, mutta töissä jaksan käydä. Olen käynyt kävelemässä junaradalla, yrittänyt itsemurhaa lääkkeillä..viimeisestä yrityksestä on alle puoli vuotta aikaa. Yritin aivan aluksi, n.2v sitten hakea ylioppilasterveydenhuollosta, mutta sielä oli vastassa psykiologi, joka kanssa en tullut toimeen. Tuntui että minua pidettiin vähä-älyisenä ja selkäni takana kuiskittiin minuun liittyviä asioita. Lopetin sielä käymisen ja puoli vuotta sinnittelin omillani. Harkittuani jälleen itseurhaa poikaystäväni sai minut hakeutumaan uudestaan hoidon piiriin. Tällä kertaa hoitoa kesti muutaman kuukauden, pari kertaa kuussa ja lääkitystäkin saatiin mietittyä psykiatrin kanssa. Mikään lääkkeistä ei kuitenkaan auttanut, vaan ne tekivät oloni sietämättömäksi. Sain luvan lopettaa lääkkeet ja uusia yritettiin tunkea tilalle, en uskaltanut enää käyttää niitä, sillä olin edellisten lääkkeiden takia mennyt niin huonoon kuntoon. Sain paniikkikohtauksia miespsykologin vastaanotolla ja käynnit loppuivat siihen. Taas sinnittelin puoli vuotta, kunnes yritin itsemurhaa lääkkeillä. Tämän jälkeen palasin aika pian hoidon piiriin, mutta kesästä johtuen, aikoja oli kerran kuussa.
3kk (ja varmaan myös 3 käyntiä) tuli täyteen avohoidossa ja alettiin puhua terapiasta. Sanoin monta kertaa, etten pysty sitä kustantamaan, vaikka maksettavaa olisi vain reilu 10e kerta. Aikaa kului taas, kunnes luvattiin että voitaisiin yrittää saada maksusitoumusta kunnalta. Tätä ennen hoitosuhde yritettiin jättää avoimeksi kun olin todennut kunnallisella puolella käynnin olevan erittäin haastavaa työn takia. Poikaystävä soitti terapeuttilistan läpi kun itse en pystynyt, olin niin väsynyt. Terapeutin löydyttyä olin ollut reilun kuukauden ilman ainuttakaan vastaanottokäyntiä ja pelkkien rauhoittavien lääkkeiden varassa, joilla pystyin nukkumaan. Kunnan maksamaan terapiaan tuli kielteinen päätös ja nyt selvitellään että mitenkäs tästä eteenpäin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
jatkuu..
En ole juurikaan pystynyt puhumaan asioistani sairaanhoitajille tai psykiatrille, sillä en ole pystynyt olemaan edes yksin noissa istunnoissa, vaan poikaystävän on pitänyt olla vieressä koska pelkään paniikkikohtausta ja ahdistus on valtava noilla käynneillä. Mies sairaanhoitajaa en pysty kohtaamaan lainkaan, sillä vanhemmat miehet saavat oloni hyvin ahdistuneeksi. Käyntejä vaikeuttaa myös se, että olen päivisin töissä, eikä aamu 8 aikoja ole joka viikko tarjolla. Mitään diagnoosia en ole vaivoilleni saanut, mutta käynneillä ongelmasta puhutaan pelkkänä paniikkihäiriönä.
Kysynkin, onko oikein jättää minut ilman minkäänlaista asianmukaista hoitoa (terapiaa/ toimivaa lääkitystä) kun en itse pysty kelan korvaamaa terapiaa kustantamaan. Ainoana apuna tulee todennäköisesti olemaan keskusteluapu silloin tällöin enkä usko että jaksan tälläistä enää kauaa. Tuntuu, että sitten kun luovun työstäni, voin saada apua, sitä ennen tilanne pidetään niin vaikeana että joko jätän hoidon taas kesken tai poistun oman käden kautta. Näin olen asian miettinyt.
Uskosin, että minulla on keskivaikea masennus, sillä mietin itsemurhaa viikoittain, en jaksa nähdä ystäviäni, en jaksa liikkua, en laittaa ruokaa..jaksan silloin tällöin puuhastella jotain kotona, mutta suuren osan ajasta makaan vain sohvalla ja keskityn siihen että jaksan mennä seuraavana päivänä töihin. Ei tunnu reilulta että voin joka päivä huonosti eikä muutosta näy, kukaan ei halua ottaa vastuuta, kukaan ei välitä :(
Olet vahva tyyppi ja sittenkin olet elossa pystyt opiskelemaan ym. Joku heikompi olisi moisessa moisessa elämänkoulussa. Sinä olet selviytyjä ja tahdon rohkaista sinua vain eheytymäään kuin pala palalta. Sinullahan on ollut ihan hierveä lapsuus. Jokainen järkevä ja normaali ihminen murtuu tuollaisessa kavatuksessa. Vahempasi ovat otleet itse todella sairaita, itsekkin menisyyden uhreja. Varmasti vauvoina ja taimena hienoja, lahjakkaita vauvoja. Harmi vian että tuollaiset aikuiset eivät yleensä sokeudessaan osaa etsiä apua ja eivät itse tiedosta muutoksen tarvetta. Sinä kuitenkin voit tehdä omalle elämällesi palveluksen ja eheytyä ja saada vielä ihan kivan ja onnellsien elämän.
Ole itsellesi nyt hyvin armollinen, anna aikaa. Vammat ovat tulleet vuosien varrella ja eivät ne hetkessä parane.
Toivottavasti sinulla on varaa etsiä ihan hyvin koulutettu sopiva terapeutti jonka kanssa synkkaa. En ole asiantuntija, mutta jokin sairaanhoitaja ei ole riittävän pätevä jos ei ole kokemusta ja ei ole itse kehittänyt ammattitaitoaan.
Muista että olet arvoaks ihminen. Juuri sinunlaisista voi tulla sitten eheytymisen myötä syvällisiä ihmisiä.
On hyvä että voit avoimesti puhua ongelmistasi ja sinun ei tarvitse itseäsi hävetä. Sinulle olet joutunut julmuuden uhriksi.
Kiitos vastauksestasi. Valitettavasti minulla ei vaan ole varaa tuohon Kelankaan tukemaan terapiaan kun se maksaisi suunnilleen viitisen kymppiä tai satasen kuussa, riippuen kuinka usein sielä käy. Kunnan maksamaa terapiaa tarjottiin juuri tuon takia, tosin siitä tuli kieltävä päätös. On varmasti ihmisiä jotka selviävät ongelmistaan ilman terapiaa, mutta itse en välttämättä kestä jos jään taas täysin ilman hoitosuhdetta. Tietysti jos töistä joutuisin sairaslomalle, niin tuolla kunnallisella puolella pääsisin 8 ja 15 välillä paremmin juttelemaan, muttaen usko että on pidemmän päälle järkevää jäädä sairaslomalle, kun töihin palatessani en taas pääse käymään kuin silloin tällöin sielä juttelemassa.
Eiköhän kaikkein suurin ongelma ole se, ettei meillä ole koulutettua alan ammattiapua mielenterveysongelmiin.
Jokainen osaa kyllä sanoa hae apua, mutta sitä ei ole.
Itse oli "tapaamiset" sosiaalityöntekjän, kanssa koko sairas loman aikana 15 kk, tapasin psykiatrin kolme kertaa ja pääsin eläkkeelle.
Olin alle 50 vuotias joten 14 vuotta jäi työelämää tekemättä.
Ei todellakaan tehty mitään asioille ja olin niin väsynyt että jäin eläkkeelle.
Siksi apua on niin vaikea saada koska et tee mitään asioiden viemiseksi eteenpäin henkilökohtaisesti. Täällä valittaminen ei todellakaan vie asioita eteenpäin, päinvastoin.
Ota yhteyttä täällä tai esim. Aspergerinfo.foorumi.org -sivustolla mainituista linkeistä löytyviin puhelinnumeroihin/osoitteisiin, minkä kautta sinulla on mahdollisuus itse vaikuttaa siihen kuinka sinua jatkossa kohdellaan terveydenhuollossa.
Aloittajalle vielä;
oletko käynyt jo täällä
http://www.narsistienuhrientuki.info/
Kerroit vanhempiensi olleen narsisteja.
Järki käteen: en tee mitään asioiden eteenpäin viemiseksi, sillä en kerta kaikkiaan enää jaksa. Hyvä jos pääsen sängystä ylös joka päivä, saan vaatteet päälle ja raahaudun töihin. Valehtelematta pystyn hyvin harvoin tekemään mitään muuta päivän aikana. En jaksa keskittyä edes musiikin kuunteluun, TV:stä puhumattakaan. En todellakaan jaksa ottaa selvää mistä naruista pitäisi milloinkin vedellä että saisi apua, ja ettei hoitosuhde heti katkeaisi. Sairaslomaa ei ole kukaan ehdottanut, enkä ala sitä anelemaan. Ilmeisesti olen heidän mielestään täysin työkykyinen. Herää vain kysymys että millaisia ne ei-työkykyiset sitten ovat? Päätin tällä viikolla että kun aikojen varaaminenkin on niin nihkeätä, niin en jaksa enää tapella siitä. Sama se vaikka loppuisi koko onneton hoito. Mieluummin sitten kai käytän jäljellä olevat voimat työhön ja jään pois kun psykoosi iskee
liiankin kanssa. Olen hyvin samanlaisessa tilanteessa, joskin pystyn opiskelemaan ja käymään hyvin pienimuotoisesti töissä siinä ohessa. Sitä ihmettelen, jos käyt kuitenkin töissä, ettei ole rahaa terapiaan? Toki taloudellisesti voi tehdä todella tiukkaa ja taloudellinen epävarmuus lisää ahdistusta, mutta eikö se olisi sen arvoista, jos terapia auttaisi sinua jaksamaan? Olet myös opiskelija, olisiko mahdollista nostaa opintolaina? Mietipä, että olet selvinnyt jo tähän asti hengissä, kannattaisiko käyttää kaikki keinot ennen itsemurhaa? Se vaihtoehto on siellä aina odottamassa, ei se mihinkään katoa eikä siihen ole kiire. (Näin itse olen itseäni nurjasti tsempannut, viimeksi tänään tullut tarpeeseen.)
Kannattaa ottaa itsekin tuo jaksaminen suoraan puheeksi, kun käyt juttelemassa. Kerro rehellisesti, mitä tännekin kirjoitit, ettet kerrassaan jaksa mitään. Sairaslomakin olisi kyllä tekstistäsi päätellen paikallaan. Se ei sinänsä tuo toki mitään ihmeparannusta, mutta antaa ainakin hetken aikaa levätä ja kerätä voimia. Tsemppiä ja kaikkea hyvää sinulle!