Itsellä lapset 2v ja 3v ja aikamoista hullun myllyä on vieläkin, yöt sentää saa jo nukkua, mutta ne päivät..lapset tappelevat jatkuvasti, huutavat (joko toinen kiusaa tai sotkee leikkejä), tekevät tuhojaan, koetteleva hermoja ja ns. kivoja päiviä on äärimmäisen harvassa. Nuorimmaisella on tosi paha uhma, huutaa ja protestoi kaikesta. Lähdin osa-aikaisesti töihin, mutta ikäväkseni huomaan, että vapaapäivät on ihan helvettiä rehellisesti sanottuna, saan siis osakseni pelkkää huutoa. Tuntuu, että on aivan mahdotonta tehdä kotitöitä tai ruokaa kun lapset huutavat vieressä ja pakko nekin on tehdä. Ollaan miehen kanssa aika väsyneitä tähän jatkuvaan huutoon ja kaaokseen, lapset ei aina nuku päiväuniakaan, joten lepoa ei juuri saa. Onko normaalia, että tulee heti kotona kiukkuiseksi, kärttyiseksi, vihaiseksi? Haluaisin olla onnellinen äiti, jolla on enemmän "positiivisia tunteita", rakastan kuitenkin lapsiani. Huomaan usein perjantaina (vapaapäivänä) että jo parin tunnin jälkeen aamulla olen aivan "loppu" ja tulemassa "raivohulluksi" (en kuitenkaan ihme kyllä tee mitään, joskus ärjähdän lapsille). Olin pitkään kotona ja vasta töihin palattua tajusin kuinka "loppu" olin kotona (töissä pääsen PALJON helpommalla).
ihan rehellisiä kokemuksia?
sdfgsfdger
21281
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Totuus on se,että pikkulapsi perhe-elämä on ihan perssiistä:D Kukaan ei vaan uskalla sitä ääneen sanoa. Ja jos yhdenkin poikkinaisen sanan sanoo tai voivottelee,niin heti joku toukkia inisee,että:"Olisit jättänyt lapset tekemättä" Ompa omaperäinen kirjautua. Meillä on ihan samanlaista,jos sinua yhtään lohduttaa. Tosin itse olen kotiäiti ja tyydytän jatkuvasti jonkun tarpeita ja yritän raivata tuholaisten jälkiä. Uskon,että oletkin väsynyt ,kun olet työelämässä ja joudut vielä raskaan duunipäivän jälkeen pyörittämään arkea. Ottakaa miehen kanssa vapaailta tai viikonloppu. Ainiin, mutta siitäkin jotkut inisevät,että:" Miksi tehdä lapsia,jos ne vie muualle hoitoon?" Anteeksi kun olen näin sarkastinen,mutta näinhän monet ajattelevat. Ei,mutta oikeasti se lapsiperheen arki on monilla raskasta ja tuntuu,ettei oikein osaa siitä edes nauttia. Täytyy vaan ajatella positiivisesti ja etsiä niitä pikku juttuja,jotka voisi tuoda valon pilkahduksia niihin risukasoihin ;-)
No ei todellakaan ole persiistä, eikä kuulu olla!!
Meillä on toistaiseksi vain yksi lapsi, 4-vuotias poika. Toinen on vasta suunnitelmissa,tulee sitten joskus jos tulee. Poikani on rauhallinen, iloinen, eloisa, todella fiksu ja järkevä pieni poika. Teemme kaikkia asioita yhdessä; askartelemme, maalaamme, piirrämme, siivoamme, järjestämme, teemme ruokaa, käymme kylässä yms. Elän elämäni parasta ja "helpointa" aikaa!!
Päivääkään ei ole mennyt hukkaan elämästä ja pojan pikkulapsiajasta, olen nauttinut oikeastaan joka hetkestä. Minua surettaisi, jos lapseni lapsuudesta menisi pienikin osa hukkaan, eli tuntuisi olevan ahdistavaa ja pelkkää helvettiä yhdessäolo. Tottakai kiukkua ja huutoa saan kuulla, mutta se kuuluu asiaan ja ne selvitetään aina jälkeenpäin; kerron myös pojalle että on ok kiukuta välillä "turhaankin" kun vaan sattuu ketuttamaan ja toisaalta ristiriitatilainteet haluan hänelle selvittää jälkeenpäin.
Oikeastaan meillä on todella harvoin huutoa, kaikki sujunut tähän asti tosi sujuvasti. Ehkäpä meillä on" helppo" lapsi, tai sitten olemme olleet tarpeeksi läsnä ja pystyneet panostamaan häneen 100% koska ei ole muita lapsia perheessä. Kuka tietää, toisaalta temperamenttiä pojalta kyllä löytyy vaikka muille jakaa, mutta se on vain hyvä asia.
Kuitenkin, olen vahvasti sitä mieltä, että (perhe-)elämän ei missään nimessä kuulu olla kurjaa ja raivostuttavaa, vaan asialle pitää tehdä jotain, ettei kullanarvoinen aika mene hukkaan! "Ruuhkavuodet" on kauhein sana mitä tiedän, se saa pikkulapsiarjen kuulostamaan siltä, että tehdään "äkkiä lapset pois alta". Tämä on todella surullinen elämäntapa monella. Eläkää hetkessä ja nauttikaa siitä; jokainen pystyy sen taidon oppimaan jos vain itse haluaa.
4 lasta enkä myöskään allekirjoita, että jatkuva riitely olisi jotenkin normaalia.
Mistähän ne lapset ylipäätään oppivat sen riitelyn?
Tai sen, että kuinka niitä riitatilanteita ratkotaan?
No tuo selittääkin kaiken: meillä on itse asiassa ihan samanlaista kuin teillä silloin harvoin kun toinen lapsista on ollut mummolassa esimerkiksi, ah sitä ihanuutta! Oikein olen nauttinut noista ajoista. Mutta siksi teillä ei ole tuollaista kuin meillä, koska teillä on vain yksi lapsi eli a) ei ole ketään, kenen kanssa tapella ja 2) lapsi saa kaiken teidän huomion. Uskon myös, että ikäero vaikuttaa asiaan. Yleensä jos ikäero on yli 4v, tällästa tilannetta ei tule!! Kaikilla, joilla on sama ikäero, on ihan samanlaista. SIksi en suosittelekaan pientä ikäeroa ja mielestäni se onkin ollut isoin virheeni elämässä :-( Ei tuon ikäiset vielä varsinaisesti leiki, joten siksi tappelevat. Toisaalta, tiedän yhden neljän lapsen äidin, jonka mielestä kahden pienen kanssa on rankinta, ei siis neljän kanssa! Kyse on myös temperamentista: ei meidän esikoisella ollut uhmaa läheskään samassa mittakaavassa kuin kuopuksella (kuopus joutu myös nuorempana hoitoon) ja kun kuopus huutaa uhmaa, se tarttuu esikoiseenkin (joka normaalisti on rauhallinen jos on yksin). Mutta kokemuksia haluaisin kuulla nimenomaan äideiltä, joilla suht samanikäiset lapset, muiden ei tarvitse ihmetellä. Ja töihin oli pakko mennä: työpaikka olis muuten lähtenyt (työ on määrä-aikainen).
"Kaikilla, joilla on sama ikäero, on ihan samanlaista."
Ei todella ole! Jatkuva riitely ei kuulu normaaliin perhe-elämään.
Tottakai palatte loppuun jos kuvittelette tuon jatkuvan seuraavat parikymmentä vuotta.
Meillä on 1. ja 2. lapsen ikäeroa 1v 4kk. Osasivat kyllä leikkiä keskenään eikä riitaa juuri ollut. Nykyään ovat aikuisia ja todella läheisiä toisilleen.
2. ja 3. lapsen välissä on 5v.
3. ja 4. lapsen välissä on 1v 1kk. Heilläkin on leikit sujuneet, vaikka toki välillä jostain asiasta on riitaakin tullut. Nyt murkkuna ovat hyviä kavereita keskenään ja heillä on kovasti yhteisiä menoja.
Itse en ole koskaan katunut sitä, että lapset ovat pienellä ikäerolla. Itse asiassa se on ollut meidän mielestämme oikein hyvä ratkaisu ja on sattunut onnistumaankin.
En myöskään usko, että kaikilla on samanlaista, vaikka useampi olisi pienellä ikäerolla. Joillain ehkä ja useilla silloin tällöin, mutta on myös sellaisia perheitä, joissa ei paljon huudeta ja riidellä vaikka olisi vuoden välein tullut lapsia.
Meillä tosin tulee olemaan tarkoituksella iso ikäero, koska tykkäämme tehdä asiat yleensäkin rauhassa ja panostaa nyt täysillä esikoiseemme. Jos toista emme saa, niin tämä yksikin riittää, toivomus kuitenkin olisi, että toinen tulisi n. 5-7 vuoden ikäerolla. Kyse siis on todellakin valinnasta. Pojalla on paljon kavereita pihalla ja päiväkodissa, joten "leikkikaveriksi" ei ole tarvinnut toista väkisin "tehdä".
Pyysit rehellisiä kokemuksia ja kysyit onko normaalia että kotona on kauheaa olla; et missään kohtaa aloitusviestiä viittaa, että vain niiltä joiden perhe-elämä tuntuu myös vastenmieliseltä helvetiltä. Halusin kertoa muillekin, että voi olla erilaisisiakin tuntemuksia ja perhe-elämä voi pikkulapsiaikana olla ihanaa ja "helppoa", josta voi nauttia (vaikka joku ei uskonutkaan tätä, vaan piti teeskentelynä). Kyse on sekä valinnoista, että omasta elämänasenteesta.
Kirjotappa kuulumiset uudestaan kun sulla on enemmän kuin yksi ihana vekara ;)
Kyllä voin kirjoittaa sitten mahdollisesti muutaman vuoden päästä. Kuten sanoin, kyse on omista valinnoista sekä asenteesta. Miksi sitten tehdä useampaa lasta pienellä ikäerolla, jos se väistämättä johtaa raivokohtauksiin ja voimavarojen loppumiseen? Ja tätä kaikkea pidetään täällä näköjään normaalina perhe-elämänä.
"...koetteleva hermoja..."
Ei ne lapset tuota tieten tahtoen tee, vaan haluavat huomiotasi nyt kun ovat hoidossakin. Lukekaa kirjaa, pelatkaa jotain peliä, katsokaa sylikkäin joku elokuva tai menkää ulos riehumaan.
"...mahdotonta tehdä kotitöitä tai ruokaa..."
Ota lapset touhuihin mukaan. 2v jaksaa leikkiä kauhojen&kattiloiden kanssa pitkänkin tovin ja 3v voi tehdä vaikka salaattia repimällä. Omat essut pikkuisille niin jo sekin on hienoa kun "aletaan töihin".
Tosiasiassaha se tietää äidille enemmän töitä, mutta useimmiten rauha säilyy ja on mukavampi kokkailla.
Siivousrätti pysyy pienemmänkin kädessä ja varsinkin kivanvärinen pölyhuiska kiinnostaa lapsia. Sillä on kiva "siivota" ja huiskia mahdollisesti saalistetut pölyhippuset pitkin taloa.
Älä ole itsellesi liian ankara. Toki pakko on siivota, mutta lapsiperheessä voi olla rima hiukan alempana kuin aikuistaloudessa.
Jaksamista teille!
Meillä nuo pienet protestoi ihan selvästi äidin töihin lähtöä. Neidit ovat 10pv kuukaudessa hoidossa, joten ei ihan joka päivä. Mutta sitten, kun ollaan mamman kanssa keskenään kotosalla niin voi ziisus sitä kiukuttelun määrää ensimmäisenä vapaa päivänä.
Suosittelen, että jätät ne kotityöt minimiin niinä päivinä, kun on hankalaa ja annat aikaasi lapsille. Pakkohan ei ole, kuin ruuat laittaa, sotkut kyllä odottaa ja pyykkikonehan pyörittää kyllä pyykitkin. Tehkää jotain kivaa yhdessä ja anna välillä aikaa lapsille yksi kerrallaan (esim. mies menee toisen ja sinä toisen kanssa tekemään jotain spesiaalia). Pyrkikää siihen, että se huomio saavutetaan positiivisella käyttäytymisellä eikä ainoastaan sillä kiukuttelulla ja raivoamisella.
Ja toisaalta... Kun on itse väsynyt, on pinna kireällä eikä jaksa, lapset aistii sen ja kierre on valmis. Kyllä meillä ainakin huomaa noiden kanssa heti, että jos olen itse nukkunut huonosti ja on paska päivä, ovat lapsetkin äkäsempiä (tai sitten se vain tuntuu siltä). Taas kun on levännyt ja paremmalla tuulella, muksutkin on tyytyväisempiä :D Eli päiväunia, pieniä hemmotteluhetkiä myös vanhemmillekin niin jaksaa!
Aloittajalle:"Ihan rehellisiä" vastauksia et täältä tule saamaan. Kaikki on niin siloiteltua ja kauhistuneena voivotellaan:"Ei meillä tapella:O" Kyllä saa tunnustaa,että perhe-elämä vituttaa,muutenhan sitä valehtelee itselleen. Tämä hoiva -ja huoliyhteiskunta vain opettaa meille kireän tekohymyn,joka naamalla esiinnymme mammayhteisöissä ja hoemme kaiken olevan niin helvetin hyvin. Minusta ainakin olisi yhtä kärsimystä ottaa lapset mukaan esim.siivoukseen tai kokkaukseen. Eihän siitä tule mitään muuta kuin kauhea sotku ja minulle raivo:D Tämä on taas sitä sössötystä siitä kuinka lastenkin kanssa yhdessä tekeminen olisi muka kivaa. Ei kiitos kanssa! Pistän lapset kotitöihin sitten,kun osaavat olla tuhoamatta. Mutta nyt poikkesin vähän aiheesta. Eli siis minusta ihmisen täytyy voida myöntää äitiyden raadollisuus ja välillä raastava epätoivo,kun kaikki on niin SIIS NIINKU NIIN! Tottakai kaikki rakastavat lapsiaan yli kaiken,ja niin minäkin,mutta äitiys on rankkaa koulunkäyntiä. Onneksi voin omassa kaveripiirissäni puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja ilman hymistelyä. Ja kyllä,voimme myöntää kuinka se k**pä on siellä otikossa ollut useamman päivän. Sitten voi taas nauraa omille suuttumuksen aiheille ja olla parempi äiti...
"Kaikki on niin siloiteltua ja kauhistuneena voivotellaan:"Ei meillä tapella:O""
Missäs kirjoituksessa näin oli? Ettei milloinkaan tapella?
Aloittaja sanoi, että heillä lapset tappelevat JATKUVASTI ja vapaapäivinään saa osakseen pelkkää huutoa.
Se ei ole normaalia. Tai sitten kiitän itseäni, että kasvatin "epänormaalit" lapset.
Kirjoitin siivouksesta/kotitöistä aiemmin näin: "Tosiasiassaha se tietää äidille enemmän töitä, mutta useimmiten rauha säilyy ja on mukavampi kokkailla."
Itse ainakin otin lapset mieluusti kokkailuun mukaan, vaikkakin olisin päässyt yksin siitä helpommalla ja nopeammin.
Miksi aina pitäisi päästä helpommalla?
Toki jos tietää, ettei oma hermo kestä lasten kanssa siivotessa, niin sitten tuo ei ehkä olekaan niin hyvä neuvo.
Minun ei ole onneksi tarvinnut hokea kenellekään, että kuinka hyvin meillä menee. Minulle riittää, että lapset ovat tyytyväisiä ja onnellisia elämäänsä.
Tiedättekö, olen googlannut englanninkielisiä äitien keskusteluja ja ne eroavat näistä suomenkielisistä valtavasti.
Siellä tsempataan ja ymmärretään. Siellä puhutellaan keskustelukumppania kauniisti. Ei mikään ihme, että Suomi on itsemurhien huippumaita.
Väsynyt äiti kelpaa vertaistukea ja täällä vain kerskutaan ja ylpistellään, että "ei meillä vaan ikinä! Olet varmasti vaan huono äiti!"
Menisitte itseenne.
Vaan ettepä mene. Samaa kakka se täällä jatkuu ja jatkuu. Ihan turha oli tämäkin viesti. Ei ole mitään niin ilkeää ja kylmää porukkaa, kuin suomalaiset äidit.
Nämä keskustelupalstat on tarkoitettu keskustelua varten. Täällä saa kertoa kokemuksia ja jaakaa neuvoja. Aina ei välttämättä vastaus miellytä. Itse ainakin halusin kirjoittaa, koska mielestäni ap:n kertomus ei kuulosta normaalilta minun korvaani, eikä todellakaan pikkulapsiarki ole p*rseestä. Minun mielestäni taas raivostuminen ja ahdistuminen lasten(oli sitten omia tai ei) läsnäolosta kertoo enemmän suomalaisten mielentilasta; monessa maassa jossa olen makustanut, lapsia siedetään ja heitä kohdellaan tasa-arvoisina ihmisinä, toisin kuin täällä, jossa he ovat monelle välttämättömiä pahoja ja tuhoavia ja sotkevia termiittejä. Minun mielestäni kukaan tässä ketjussa ei ole haukkunut ketään huonoksi äidiksi.
Pojallani on 3½ vuotias tyttö , joka oli pitkään uhmavaiheessa, päivät olivat aika itkuisia ja vanhemmat väsyneitä , toinen osa aikatyössä , toinen opiskeli , eli lapsi pari pvää hoidossa ja muuten kotona .
Nyt asuvat maalla, paljon hommaa , puunkantoa , pihatöitä , remonttia , saunan lämmitystä . Lapsi on aivan muuttunut , kun on mukana erilailla tekemisessä mukana , kantaa puita , syöttää kaneja ja kanoja , sanoo itse , että on väsynyt ja haluaa päiväunille .
Eli tavallisessa kerrostalossa ei ole niin virikkeitä lapselle , jatkuva sama muumien tuijotus ja pienimuotoinen askartelu tylsistyttää lastakin ,eikä tule normaalia väsymistä .
Alkuperäiselle ehdottaisin , että yrität tehdä kaikkia hommia lasten kanssa , siivousrätti käteen , leipomaan yhdessä , ruuan teossa voivat repiä salaattia yms . ja PALJON KANNUSTUSTA JA KEHUJA .
Paljon ulkoilua , osta itsellesi vain lämpimät vaatteet , ulkona riittää kun olet vaan mukana , yleensä riehuvat lumikasoissa ja hiekkalaatikolla ihan itsekseen .
Vuosi pari vielä , niin helpottaa tuo uhmakausi ja nauti siitä työelämästä täysillä , siinä on sinulle henkireikä , mutta älä puhu töissä koko aikaa lapsistasi , työ on työtä .
Voimia sinulle , on lupa olla väsynyt .
Ihan ensiksi haluan taas kiittää kaikkia siitä, että oloni tuli entistä kurjemmaksi ja syyllistetyksi, mutta näinhän suomalaiset äidit toimivat :-)
Tiedoksi kaikille: olemme kyllä menneet täysin lasten ehdoilla, usein keksin erilaisia "kivoja juttuja", kuten esimerkiksi leipominen, tanssiminen tai muistipelin tekeminen, viikonloppuisin ulkoilemme. Usein kivaksi aiottu juttu meneekin näin: eilen rupesin tekemään muistipeliä esikoisen kanssa. No tietysti kuopus halusi mukaan ja kun hän ei puolestaan vielä sitä osaa, niin heti alkuun tuli riita ja esikoinen suuttui koska kuopus sotki hänen leikit. Joka ikinen päivä kerron lapsille rakastavani heti, kotona ollessani ulkoilimme monta kertaa päivässä, annoin huomiota, viikonloput pyhitän täysin lapsille, luen iltaisin jne. En ymmärrä mitä voisin tehdä toisin. Lapsia on pakko komentaa ja sille ei voi mitään, jos lapset riitelevät keskenään etkä ole juuri silloin näkemässä (jos esim. teen vaikka ruokaa). Kotitöitä en aio tehdä yöllä, koska oon jo nyt aivan loppu ja tartten unta. Pihalla lapset eivät riitele usein, mutta huuto alkaa heti JOS MINÄ TEEN KOTITÖITÄ TAI RUOKAA, YRITÄN TEHDÄ JOTAIN. Ja itse en vain siedä paskasta kämppää ja valmisruokia, siksi teen niin, tulen heti kiukkuiseksi jos kämppä on kaaoksessa. Olen kirjamellisesti kaikkeni antanut ja aivan loppu, itkeskelen jatkuvasti mutta kiitos vaan taas teille siitä, että oloni on entistä kauheampi (olen siis paska äiti koska muilla ei tällaista ole). Suurin syy tähän on mielestäni se, että nuorin on liian pieni hoitoon, protestoi näin lisäksi hänellä on paha uhmaikä menossa. Töistä en voi irtisanoutua, koska miehen palkalla ei pärjätä, teen kuitenki jo osittaista työaikaa.
Olen empinyt,viitsinkö kirjoittaa mitään,kun ketju meni tällaiseksi melkein alusta lähtien.Mutta kerron kokemukseni kuitenkin.
Minulla on vain yksi lapsi ja vain pieni osa-aikatyö.Lapsi on 3v. ja erittäin tempperamenttinen sekä uhma päällä.Jos mummot ei olisi arjessa apuna,olisin varmaan jo menettänyt järkeni.Ja ikää on reilusti yli 30v..Kaiken yritän tehdä helpoimman kaavan mukaan,no ei juuri eineksiä,mutta muuten helppoja ruokia ja siivous on helppo,kun koti niin yksinkertainen.Vaatteitakaan en silitä jne.
Olen sanonut,että jos olisi mahdollista peruuttaisin koko lapsen.Sen verran väsynyt olo on välillä,kun lapsi kilahtaa ihan yllättäen ihan vähäpätöisistä asioista.
Olisi ollut haaveena toinen,mutta nyt tuntuu,että täysin mahdoton ajatus.
Se auttaa,kun tietää,että lapsi kasvaa ja uhma ainakin helpottaa.
Muiden äitien kanssa kun olen jutellut,niin lapsissa on todella monenlaisia tempperamentteja ja luonteita.Toiset on hyvin herkkiä reagoimaan voimakkaasti vaikkapa äidin väsymykseen.Toisessa perheessä lasten huuto ja mekastus on normaalia kun taas toisessa ei.
En osaa muuten auttaa ap,paitsi se voisi helpottaa,jos saisit lapset hoitoon jonnekin niin,että voisit tehdä sillä aikaa itseä rentouttavia asioita.Siis ei kotitöitä tms.vaan ihan omia juttuja,ettei tulisi oloa,että joutuu aina vain antamaan muille vaan saisi jotain itselleenkin.
ne lapset edes leikkiä siellä missä touhuat?
Laita keittiöön laatikko, jossa on kestäviä oikeita keittiövälineitä.
Niillä saa leikkiä vain silloin kun kokkailet. Näin ne ovat mielenkiintoisempia kun niillä ei voi leikkiä aina.
Ruokaakin pystyy valmistelemaan jo edellisenä iltana jos esim. isäkin on silloin kotona. Lihat & kasvikset valmiiksi pataan ja jääkaappiin. Seuraavana päivänä on vain ruuan kypsentäminen ja perunoiden pesu. Yhtä helppoa kuin einekset, vaikka menikin kauemmin aikaa (varsinkin kypsentämisessä). Perunat kypsyvät vaikka uunissa lihapadan kanssa samaan aikaan.
Meillä on 3 lasta parin vuoden ikäerolla, mutta en joidenkin mielestä saisi tähän ketjuun kirjoittaa, kun lapsemme eivät tappele keskenään, eivätkä kiusaa tosiaan.
Tahallista kiusaamista en ole koskaan havainnut, toki jotain pientä sanasotaa leikeissä joskus tulee. Meillä ei myöskään ole tehty tuhoja, vaikka ihan suht normaalia uhmaa ja oman tahdon ilmaisuja on ja kuuluukin olla.
Meistä vanhemmista on mukava olla lastemme kanssa. Me oikeasti viihdymme heidän seurassaan ja pelaamme lautapelejä ja korttipelejä. Ihanaa, kun tulee joululomat ja on aikaa olla lasten kanssa aamusta iltaan.
Se on tuo pieni ikäero.. muutaman vuoden kuluttua olet ehkä iloinenkin siitä. Meillä ainakin lapset (1,5 v. ikäeroa) touhuavat nyt yhdessä, toki välillä nahistelevat, se on aivan normaalia. Olin todella uupunut tuon ikäisten kanssa, mutta ajan myötä helpotti. Lasten kanssa yhdessä touhuilu perheenä auttoi. Vein yleensä lapset pari kertaa päivässä ulos purkamaan energiaa ja itsekin sitä tuulettui aivan konkreettisesti. Voimia ja ottakaa vapaapäiviä välillä!
On todellakin aivan erilaista olla yhden lapsen äiti kuin useamman ja aivan erilaista vuoden ikäerolla olevien lasten äitinä kuin esim. lapset kahdeksan vuoden ikäerolla. Johan sen sanoo maalaisjärkikin. Ja mukavaa, kun joillakin on kuitenkin sujunut täysin auvoisastikin tuo äitiys...:)
Ikäerolla tuskin on mitään tekemistä asian kanssa, vaan nimenomaan siitä,, että molemmilla lapsilla on yhtä aikaa voimakas uhmaikä. Meillä oli yhtä huutoa puolivuotta kun kaksoset olivat 2-vuotiaita ja ensimmäisessä kunnon uhmaiässä ja samaan aikaan esikoinen oli kuuden vuoden uhmaiässä eli irtautumisvaiheessa vähän ennen 6-vuoden ikäänsä..eli huuto alkoi aamulla klo 6 ja loppui iillalla klo 22 kun viimeinen saatiin nukkumaan. Se oli ainut kerta kun kellään lapsistamme oli voimakas uhmaikä, mutta jokaisella yhtä aikaa, joten kaaos oli melkoinen ja asiaan puututtiin vasta kun veri lensi, siihen kuule turtui. Sjiihen asti meillä oli ihan rauhallista ja sen jälkeenkin. Kyllä se menee ohi, usko pois. Nyt lapset ovat jo aikuisia ja yhdelläkään ei ollut edes kovin pahaa murrosikää joten tilanteesta ei kannata syyttää ketään tai mitään, joskus vaan samanaikainen uhmakausi tekee elämän hiukan haastavaksi. Jaksamista ja toivottavasti se menee pian ohi.