Itseltäni jää treffeille meno välillä kokonaan väliin, koska stressaan bipolaarihäiriöstä kertomista niin paljon. Pelkään että juttu on liian iso toiselle käsiteltäväksi jos pamautan sen heti aluksi pöytään, mutta en toisaalta voi olla täysin rehellinen kertoessani itsestäni. Elämästäni putoaa samantien 1,5 vuotta pois enkä halua vaikuttaa nipolta kun en juo alkoholia enkä valvo kovin myöhään. Ihmisten ensimmäiset mielikuvat sairaudesta ovat välillä aika villejä, joten haluaisin mahdollisuuden selittää rauhassa mitä se tarkoittaa minun kohdallani ja vakuuttaa että elämä kanssani on tällä hetkellä lääkedosettia lukuunottamatta normaalia. Tarvitsen kuitenkin sellaisen miehen, joka on tukena myös silloin kun meno on hurjempaa eli siihenkin pitäisi olla valmistautunut. Tästä voi varmasti myöhemmin puhua kunhan ensin pääsisi siihen pisteeseen....
miten kertoa sairaudesta kiinnostuksen kohteelle?
m.i.r.
241004
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Kerro heti koska se on terveelle osapuolelle pelastus. Huijata ei saa ihastumaan väärin tiedoin. Kyllä se terve huomaa sinussa jotain outoa aika äkkiä ja silloin varsinkaa ei saa pimittää totuutta.
Ehkä olisi parempi etsiä vertaistukea bipoa sairastavien joukosta. Terveet voivat ennemmin tai myöhemmin todella pahoin bipojen kanssa.
Höpön löpön, kukaan, siis KUKAAN teistä terveistä ei ole koskaan tiennyt minusta mitään kun en ole kertonut. Että ette te nyt kovin paljoa nää, tajua ettekä siis kärsi.
Eli suomeksi sanottuna, ei se terve huomaa äkkiä yhtään mitään eikä tässä kukaan toista kummempi ole.
Ihastumaan ei huijata. Ihmisessä on muutakin kun sairaus. Ja siksi toisekseen, kyllä mäkin haluan nähdä ensin huolinko mä sen toisen ja onko se sen uskoutumisen arvonen: ette te ns. terveet ole ainoita jotka siinä "valitsee".
Kyllä moni terve huomaa hetimiten että `jtn outoa` , `joku mättää`. Mutta ei niitä tuo julki.
Näin kävi mullekin, kaikki `oireet` oli ilmassa ensi hetkistä mutta en osanut niitä silloin tulkita. Mutta voin rehellisesti sanoa et ei olisi ollut yhtään MITÄÄN merkitystä vaikka sen olisi kertonut silloin. Koska näin kokoajan että jotain on. Mutta sou wot! olin niin ihastunut. Suvussa (hänen) on bipoutta (vasta muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen selkis meikälle) ja kaikilla heillä on suhde tai suhteita. Kun olet tasapainossa sen sairauden hyväksynnän kans ei sitä pidä salailla, SE salaus jos jokin on omituista. Siinähän vasta jyvät erottuu akanoista, ei kaikki pelästy. Jos niin tekee niin adios sitte vaan.
En tarkoita tyyliin; hei olen Pena, Bipo1, iltaa ;) sentään :))
Ja voin sanoa että yksi viisiminuuttinen riittää vallanmainiosti huomaamaan jos on mielenterveysongelmaa. Niin jos oikeasti kuuntelee ja katsoo. Ja ne ketkä on herkempiä huomaamaan, huomaavat myös feikkaamisen.
Anteeksi vain edellisen mielipiteen ilmaisija: On meitäkin bipoja, joiden lääkitys ja samalla elämä on kunnossa, emmekä ole taakkana ns. terveille ihmisille.
Ap:lle sanoisin, että tuo asia ilmi aika pian, muttei kuitenkaan heti ekoilla treffeillä.
Aika kurjalta kuulostaa että pitäisi pidättäytyä muissa sairastavissa eikä kiusata vaivoillaan terveitä. Arvostan itseäni paljon tuota enemmän, mutten tietenkään aio leikitellä kenenkään kanssa.
Täällä toinen treffien kammoksuja.Ja ennen kaikkea,MITEN se kerrotaan."Mullon kakssuuntanen,olen suurinpiirtein normaali,mitä nyt kerran vuoteen-kahteen lähtee hullun ratas pyörimään siihen malliin että olen sairaalahoidossa jokusen viikon" -tyyliin vai?
Elämäntilanteestakin kertominen on aika mahdotonta ilman valehtelua-tiivis hoito kun on vienyt TAAS sairauslomalle.("Miksi?"-No päässä viiraa,ei sen vakavampaa,vai?).Ja ylipäänsä,voiko terve ihminen ymmärtää että tämä on sairaus,ei holtittomuutta tai huonoa elämänhallintaa?
Juuuri noin ei pidä sanoa terveelle että `tämä on sairaus,ei holtittomuutta tai huonoa elämänhallintaa? ` Ääkh! Tulee tunne että on piilossa sairauden takana ja on vastuuton teoistaan. Bipo on aina vastuussa sairaudestaan ja sen tuomista ongelmista ihan itse, olethan kuitenkin älykäs ihminen et holhokki!! Kun on , ja se on mahdollista, vastuullinen bipo niin sitoutuu sen hoitoon 100% ja tunnustaa että tarvitsee siihen läheistensä täyden tuen. Niin kaikki,ihan kaikki on mahdollista; rakkaus, työ, hyvä elämä. Sairauden kanssa ja sen huomioiden. Kun ei bipo itse älyä hoidon tarvetta sen tekee läheinen, mahd ajoissa. Uudestaan ja uudestaan.. aina kun tarve vaatii, vaikka bipo ei yleensä koskaan siitä kovin tykkää.
Tiuku, just noin: `No, päässä viiraa TAAS!` On hyvä! Kokeile vaikka!!
Diagnoosiin on nii helppo vedota. Totuus on omalla kohdalla se, että jos bibo käyttäytyy todella huonosti välillä, nii ei siinä auta selitellä, et se johtuu sairaudesta. Sori, minun mielipide. Tarkoitan siis sitä, et jos meno menee ihan kamalaksi. Kaikilla ei tietenkään niin käy. Jos alkoholi saa oireet puhkeamaan, niin sitten täytyy lopettaa sen viinan litkittäminen. Muutenkin pyrkiä elämään terveellisesti. Olen itsekin joskus kärsinyt voimakkaista mielialan vaihteluista, mutten enää!! Herkkä olen edelleen, mutten kutsuisi sitä sairaudeksi. Hieno juttu, että ap et läträä viinan kanssa ja pyrit nukkumaan riittävästi!
Sanoisin, ettei ihan heti ekalla tapaamisella kannata kertoa. Riippuu ihan vastapuolesta miten reagoi uutiseen. Olen kerran tapaillut ihmistä, joka kertoi adhd:staan ym. ikävästä heti ekana iltana ja aluksi se hieman säikäytti, mut tapailimme kuitenkin sen jälkeenkin. Hyvä, kun kertoi, niin ymmärsin paremmin hänen käytöstään.
Moi
Mulla itsella bipo. Monet tytöt oon menettäny kertomalla suoraan. Monet oon saanu onnettomiks, kun en ole kertonut mitään. Eli, ei oo yhtä ohjetta. Daa, monet säikkyy turhaan. Mullakin menny yli 2 vuotta ilman sairaalajaksoa. Rohtoja toki menee, mut se on hyväksyttävä.
Mä jos oon viikon ottamatta nappeja, on satavarma, et manian iskee. Ja sitä ei oo kiva vierestä katsella.
Mulla mania yleensä alkaa niin, et teen tuttavuutta kaikkien kanssa. Ja sit sielt aina löytyy se joku. Ja kusessa ollaan taas.
Tän kans ei oikein opi elämään, kun jatkuvaa tasapainoilua hirveän masennuksen tai sitten manian välillä. Mä olen onneks maniassakin kiltti, en oo koskaan lyönyt.
Mut varsinainen vastaukseni sulle: kerro vaan heti. Kerro myös oireet, lääkket ja muu mahdollinen hoito.
Jos tyyppi lähtee meneen, se ei sit ollu sun arvoinen.
Auttasin mielelläni enemmänkin, mut enhän mä tiedä, miten sut saa kiinni. Mulla on kokemusta myös siitä, kun laitetaan kaks bipoa yhteen. siis mies ja nainen. Siit ei kuule hyvää seuraa. Särkyneitä sydämiä kyllä.
En nyt osaa enempää sanoo kuin, että jaksoja sulle. Jos sä olet oikeesti - siis ihan aikuisten oikeesti - kiinnostunut vaihtaan ajatuksia, ota yhteyttä. mä laitan tähän nyt mun ihan oikean spostiosoitteen, kun en itse voi feikkejä sietää
[email protected]
Mulla menossa valvomisvaihe, et vastaan melkeinpä milloin vaan.
Jaksoja sulle
Mitä siitä kertomaan. Huomaa se aika pian kuitenkin
Ihan on noin! Varmasti huomaa kaikki hetikohta. Mitäväliä. Oon kuitenki kylän misumagneetti. Hulluus kiehtooo..
No voi jestas teidän osan kanssa! Bipo ei ole hullu vaikka sairaus luokitellaan vaikeaksi mielenterveyden ongelmaksi. Paljon enemmän näistä "hulluista" saa lukea lehtien palstoilta kun on hakattu perhettä,raiskattu,ammuskeltu ostoskeskuksessa,hakattu kadulla tuntematon sairaalakuntoon... jos pitää määritellä sana "hullu",niin hullu on ihminen joka tekee edellä mainittuja rikoksia toista ihmistä kohtaan ja useinkaan näillä tekijöillä ei todellakaan ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Bipon elämä on haastavaa,koska tunteet ovat vahvoja ja heittelevät aina yliampuvasta mielihyvän tunteesta pohjattomaan masennukseen. Mutta bipon kanssa pystyy ihminen elämään jos oma motivaatio on kohdillaan ja hyväksyy sairautensa ja asianmukaisen hoidon siihen ja sitoutuu hoitoon. Tämä vaatii myös läheisten tukea ja ymmärtämystä sairauteen sekä leimaamisen lopettamista "hulluksi" yhteiskunnassa tiettyjen asiasta tietämättömien ihmisten keskuudessa.
Sairaudesta tulee kertoa mahdolliselle tulevalle kumppanille muttei ekoilla treffeillä. Mikäli treffikaveri jättää sinut tämän takia,hän ei ole arvoisesi ja luultavasti suhtautuu epäluuloisesti ja ei-hyväksyvästi myös moneen muuhun arkiseen asiaan. Fiksu kaveri hyväksyy asian pienen sulattelun jälkeen ja ymmärtää että kyseessä on sairaus jota pystytään hoitamaan kuten montaa muutakin sairautta ja niin tässä kuin monissa muissakin sairauksissa sairaus voi joskus muistuttaa olemassa olostaan.
Jokaisella meistä on oikeus rakkauteen ja ihmissuhteisiin!
Jokainen joka on bipon kanssa ollut suhteessa tietää sen hullun katseen
mikä tulee ennemmin tai myöhemmin. Se katse annetaan vain sille joka on huolehtinut ja yrittänyt ymmärtää. Rakastanutkin.
En vihaa bipoja, vihaan vain sitä sairautta mikä ihmisllä on.
Sitä että ihmisestä tulee hirviö toiselle. Sitä ettei sairaudesta parannu koskaan.
Jokaisella on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Niilläkin joita ei lueta "normaalien" määritelmään. Voit vihata sairautta, mutta mieti sen kantajaa. Kun katson peiliin minua naurattaa, että olen ja tulen olemaan koko elämäni sairas, mutta samalla minua itkettää, koska en ikinä ole enkä pysty olemaan kuin "normaalit". Olen nuori ja kaunis ja miehiä riittää, mutta en ikinä pysty päästämään heitä lähelleni tai puhumaan heille totta, koska hei olen vitun sekasin ja tulen aina olemaan lääkkeillä, tai ilman lääkkeitä. He eivät voi ymmärtää eivätkä ymmärrä mitä käyn läpi manioissa ja depressioissa. Vaikka oletkin rakastanut biboa ja hän on ollut "hirviö" sinulle, et ikinä tule täysin ymmärtämään häntä tai mitä hän käy läpi, vaikka olisit mukana niissä. No hate & peace!!
Juuri näin. Hullu tai tyhjä katse. Kyllä sen huomaa ennenpitkää. Söi lääkkeitä tai ei, sitä tautia ei voi salata toiselta. Ja kaiken paskamaisuuden saa niskaan se, kaikkein lähesin ihminen, se joka on sairasta jaksanut rakastaa.
Jos minä vileä jonain päivänä uskaltaudun treffeille, ja jos kuulen sanan bipo, lähden heti taakseni katsomatta. Niin on minua satuttanut suhde bipo-miehen kanssa.
Oon miettinyt tätä asiaa paljon.
Mitäs kun tapaan miehen, missä vaiheessa kertoa?
Hän tulee ensimmäisen kerran esim. yöksi nii näkeehän hän jos otan illalla kourallisen nappeja naamaan. Hyvä tilaisuus kertoa vai kokeeko toinen että häntä on vedätetty?
Typerämpää lienee salaa vetää nappeja naamaan kertomatta.
Mutta jos tämä yökyläily tapahtuu suhteen aikaisessa vaiheessa. Tuskin sitä ensimmäisenä toiselle kerrotaan että päässä vikaa...
Elämän vaikeita kysymyksiä...... :D
Itseänikin vähän mietityttänyt tämä. En ole vielä saanut bipo-diagnoosia, mutta aika on varattu lääkärille. Nyt kun miettii omaa elämääni 5 vuotta takaperin niin olen lähes varma että olen bipo, ilman diagnoosia vain.
Kahden bipon kanssa olen seurustellutkin, en vain silloin kiinnitänyt asiaan mitään huomioita. Ne suhteet oli aivan karmeita. :/
Vähän pelottaa oma tilanteeni.. Vaikka se varmasti onkin hyvä jos saan lääkityksen ja pystyn ehkä elämään pitkästä aikaa normaalia elämää. Mutta samalla tuntuu pahalta kun lyödään "hullun" paperit..
Jaksamisia kaikille muille hulluille. :)
cccrazy, varmasti tulet pärjäämään kun olet noin fiksun rehti itselles, ei epäilystäkään. On `hulluja ja hulluja` , toiset pärjää toiset ei ,hulluna. Sä pärjäät!!
En tiiä voiko alkaa seurustella "normaalin" kanssa. Tuntuu, että pitäis olla joku jolla on jotain vastaavaa häiriötä tai vammaa.
Kunhan muistat jossain kohtaa aluksi kertoa.
Minun miesystäväni paljastui bipoksi. Mutta vasta sen jälkeen, kun olin sairastunut vakavaan masennukseen, eronnut hänestä, syönyt yli puoli vuotta masennuslääkkeitä, lähes parantunut, tavannut taas, eronnut hänestä ja taas masennuin..
Hän ei missään vaiheessa 3 vuoden tuttavuutemme aikana katsonut tarpeelliseksi kertoa itsestään sitä asiaa. Luottamukseni menetti moneen kertaan, ja aina halusin luottaa uudestaan vain tullakseni uudelleen petetyksi.
Voiko toisen pahemmin pettää? Jotenkin helpompi oli antaa anteeksi toiset naiset ja jatkuva valehtelukin. Mutta se, että salaa tuollaisen sairauden? Voiko enää mikään olla itsekkäämpää, en tiedä.
Kun ymmärsin minkälaisen k'sipään kanssa olin tekemisissä, oloni helpotti. Ei se ollutkaan se ihana mies, joksi olin hänet kuvitellut. Jos on luonteeltaan niin paha, että jättää tuollaisen asian kertomatta ja sairastuttaa sen joka hänestä eniten välitti, ei se mene sairauden piikkiin.
Sama kuin sairastaisi HIViä eikä kertoisi kumppanille. Toinen voi sairastua kuolemanvakavasti (kyllä, masennus on tarttuva tauti joka voi tappaa). Jos kumppani tietäisi, hän voisi valita haluaako seurustella HIV-positiivisen kanssa, tai hän voi suojata itsensä kondomilla tai olla suojaamatta. Mutta voisi itse valita ja olla varautunut.
Kaikki bipot eivät varmasti ole yhtä itsekkäitä hyväksikäyttäjiä. Jos kerrot rehellisesti sairaudestasi, sinua on helpompi ymmärtää ja kumppanisi voi auttaa ja tukea sinua.
Huonoista kokemuksistani huolimatta voisin vielä seurustella bipon kanssa. Mikäli siis sisin on kaunis ja sairaus hoidossa.
Kyllä mä kertoisin aika pian, jos näyttää siltä että juttu jatkuu.
Olen mieheni kanssa ollut nyt yhdessä 16 vuotta, 2 vuotta sitten aloin oireilemaan ja jätin perheeni, sekoilin aikani ja palasin miehen lasten luokse takaisin siipeeni saaneena. Rahaa sain palamaan reissullani 60.000 euroa (auts)
Mies otti takaisin ja hoiti raha-asiani kuntoon. Nyt elän täysin siipiveikkona mieheni luona, menetin työni ja ystäväni.
Hävettää ja syyllisyys on valtava, voisin vaikka kuolla tähän tunteeseen.
Mies tietää sairauteni ja on varautunut siihen, että eräänä päivänä lähtee taas vauhtivaihde päälle, mutta hän on luvannut pitää minusta huolta. Hänen sanojen mukaan olen sellainen peräänkatsottava iso lapsi.
Niin, jos tällä kokemuksella ja sekoilulla tarttis parisuhdetta aloittaa alusta niin jättäisin sen väliin. Olen satuttanut miestäni ja lapsiani aivan törkeän paljon.. häpeän itseäni ja pelkään kaikkien järjettömien tekojeni aiheuttavan perheelleni tulevaisuudessa harmia.
Jos olisin mieheni asemassa olisin varmasti jättänyt sekoilevan ääliön ihan omaan arvoonsa. Minusta ei olisi ollut toista pelastamaan.
Minulle ovat useat henkilöt sanoneet, että minulla on hyvä mies.. tiedän sen nyt ja hänen ja lasteni vuoksi minun on hoidettava itseäni.
Osaako kukaan neuvoa minua, miten ikimaailmassa pääsen eroon tästä valtavasta häpeästä ja syyllisyydentunteesta?
Terapian kautta pääset syyllisyydentunteesta ja sitä kautta kun ymmärrät ettet ole ollut järjissäsi maniassa ja olet erittäin vakavasti sairas ja hoidon tarpeessa aivan samoin kuin diapeetikkokin tarvitsee insuliininsa niin sinäkin tarvitset tasaavat lääkkeesi.
Ei se ole Sinun syy jos ólet saanut vakavan sairauden. Voimia sinulle!
Olen bipo ja sairaseläkkeellä oleva nainen. Juuri sain pakit, kun kerroin ihan alussa, että olen eläkkeellä psyykkisistä syistä. Terve ihminen kommentoi asiaa, että elämäni kuulostaa liian mukavalta, että hän ei voi olla kimpassa sellaisen kanssa, joka ei omalta kohdaltaan voi tietää miten helvetin väsynyt voi työviikon jälkeen olla. Harmittaa, näinkö mulle aina tulee käymään ja jään ilman elämänkumppania :(
Kyllä niitä on fiksujakin ihmisiä, jotka ymmärtää. Tollanen ihminen ei ollut sua varten. Jos on niin tyhmä, ettei tajua minkälaisessa helvetissä masentuneet yms. elää niin sellasta ihmistä ei edes kannata ottaa itselleen. Mekö ei muka tiedetä väsymyksestä mitään? Salli mun nauraa. Aika moni bipo on töissä ollut ja moni sinnittelee koko aika. Onhan se tosi helppoa maata kotona kun elämä valuu hukkaan. Tosi kiva saada paniikki ja ahdistuskohtauksia päivästä toiseen. Miten hitossa bipon elämä voisi olla mukavaa vaikka olisikin eläkkeellä. Miten joku voi edes olla noin ajattelematon pässi. Ole onnellinen että pääsit mokomasta eroon. Parempia löytyy.