Isäni kuoli, kun olin todella pieni ja jäin äitini ja pikkuveljeni kanssa kolmisteen vuonna 1999.
Kun isäni kuoli, muutuin lapsena todella paljon. Olen aina pienestä pitäen ollut vähän ehkä arempi, kuin muut lapset mutta isäni kuoltua muutuin omasta mielestä varjoksi. Olin mahdollisimman näkymätön ja tyhjä kuori. En halunnut tuottaa äidilleni mitään harmia ja sulkeuduin kuoreeni. En halunnut tuoda kavereita kotiin koulun jälkeen koska en uskaltanut kertoa kenellekkään, että isäni oli kuollut. Äiti makasi monta vuotta sängyn pohjalla eikä käynyt töissä. Huolehti meistä kuitenkin parhaansa mukaan eikä ikinä jättänyt meitä "hunningolle"
Kasvoin ilman minkäänlaista isän mallia, tai elämässä ei ollut ketään aikuista miestä. Isovanhempani kuolivat samoihin aikoihin, kuin isäni ja toisiin isovanhempiin ei olla yhteyksissä..
Ei ole ikinä olllut muita aikuisia oikeastaan kuin äiti.
Äidin kanssa on pitänyt olla aina kauhean varovainen. Teini-iässä sitten kaikki räjähti käsiin. Olin niin monta vuotta kai yrittänyt olla mahdollisimman näkymätön, en enää jaksanut. Syytin äitiäni kaikesta mahdollisesta ja olin todella agressiivinen. Ehkä olin vaan niin vihainen. Näin sen nykyään monen vuoden jälkeen ymmärrän.
Masennuin niihin aikoihin todella pahasti ja minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus ja tarkkaavaisuuden&hahmottamisen pulmat. Myös ADD.
Parannuin sitten jotakuinkin ja agresiivisuus loppui. Sain lääkityksen ja pystyin käymään koulua.
Aloitin jossain vaiheessa käyttämään alkoholia ja kapinoimaan hiukan eri tavalla äitiä kohtaan. En jaksanut olla kotona ja olin kaupungilla ja kavereilla koko ajan. Äiti tulkitsi sen, että en vihdy kotona ja en halua olla enää kotona. Sanoin varmasti äidille näin, mutta omasta mielestä se oli vaan tavallista nuorten kapinointia.. Äiti otti kaiken itseensä ja piti itseään huonona äitinä.
Tilanne on nyt taas tuon osalta rauhoittunut, mutta olen ruvennut miettimään, miten äidin kasvatus on vaikuttanut minuun ihmisenä.
Äiti on aina vihannut juhlapyhiä (isän kuoleman jälkeen siis..), on joskus pakoillut naapureita ja sulkeutunut kuoreensa. Ei ole ikinä halunnut tulla vanhempainiltoihin ja muutenkaan mitään normaalin vanhempien juttuja.
Kun olin nuori,äiti ei sysännyt mua harrastuksiin ja kun olin rippikouluikäinen olin silloin todella masentunut, niin äiti ei sinnekkään käskenyt. Antoi vaan olla. Tottakai olen ihan kiitollinen, että äiti ei ole pakottanut.
En vaan pysty olemaan miettimättä millasta tää kaikki olisi jos isäni ei olisi kuollut? Millainen minusta olisi tullut? Entä äidistä?
Olen alkanut olemaan vihainen äidille siitä, että äiti ei ole oikeastaan käskenyt mua tekemään mitään. Aina vaan päästänyt mahdollisimman helpolla ja olen oppinut äidiltä hänen tavat ja ne on juurtunut minuun. En tykkää liikunnasta (koska äiti ei tykkää) ja en mistään sosiaalisista tapahtumista/juhlista.
En halua olla tälläinen. Olen tullut kamalan laiskaksi enkä saa itseni niskasta kiinni missään.
Rakastan äitiä ja hän on tärkein ihminen maailmassa (veljeni lisäksi), mutta silti olen aina ajoittain hänelle tosi vihainen.
Olen muutenkin varmaan perinyt äidiltä ADD:n ja muut hahmottamis ja oppimisvaikeudet. Äidilläni on ne siiis myös.
En vaan pysty miettimään, mikä minusta olisi tullut.
Mitä ihmettä mun pitää tehdä?
Kun isäni kuoli, muutuin lapsena todella paljon. Olen aina pienestä pitäen ollut vähän ehkä arempi, kuin muut lapset mutta isäni kuoltua muutuin omasta mielestä varjoksi. Olin mahdollisimman näkymätön ja tyhjä kuori. En halunnut tuottaa äidilleni mitään harmia ja sulkeuduin kuoreeni. En halunnut tuoda kavereita kotiin koulun jälkeen koska en uskaltanut kertoa kenellekkään, että isäni oli kuollut. Äiti makasi monta vuotta sängyn pohjalla eikä käynyt töissä. Huolehti meistä kuitenkin parhaansa mukaan eikä ikinä jättänyt meitä "hunningolle"
Kasvoin ilman minkäänlaista isän mallia, tai elämässä ei ollut ketään aikuista miestä. Isovanhempani kuolivat samoihin aikoihin, kuin isäni ja toisiin isovanhempiin ei olla yhteyksissä..
Ei ole ikinä olllut muita aikuisia oikeastaan kuin äiti.
Äidin kanssa on pitänyt olla aina kauhean varovainen. Teini-iässä sitten kaikki räjähti käsiin. Olin niin monta vuotta kai yrittänyt olla mahdollisimman näkymätön, en enää jaksanut. Syytin äitiäni kaikesta mahdollisesta ja olin todella agressiivinen. Ehkä olin vaan niin vihainen. Näin sen nykyään monen vuoden jälkeen ymmärrän.
Masennuin niihin aikoihin todella pahasti ja minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus ja tarkkaavaisuuden&hahmottamisen pulmat. Myös ADD.
Parannuin sitten jotakuinkin ja agresiivisuus loppui. Sain lääkityksen ja pystyin käymään koulua.
Aloitin jossain vaiheessa käyttämään alkoholia ja kapinoimaan hiukan eri tavalla äitiä kohtaan. En jaksanut olla kotona ja olin kaupungilla ja kavereilla koko ajan. Äiti tulkitsi sen, että en vihdy kotona ja en halua olla enää kotona. Sanoin varmasti äidille näin, mutta omasta mielestä se oli vaan tavallista nuorten kapinointia.. Äiti otti kaiken itseensä ja piti itseään huonona äitinä.
Tilanne on nyt taas tuon osalta rauhoittunut, mutta olen ruvennut miettimään, miten äidin kasvatus on vaikuttanut minuun ihmisenä.
Äiti on aina vihannut juhlapyhiä (isän kuoleman jälkeen siis..), on joskus pakoillut naapureita ja sulkeutunut kuoreensa. Ei ole ikinä halunnut tulla vanhempainiltoihin ja muutenkaan mitään normaalin vanhempien juttuja.
Kun olin nuori,äiti ei sysännyt mua harrastuksiin ja kun olin rippikouluikäinen olin silloin todella masentunut, niin äiti ei sinnekkään käskenyt. Antoi vaan olla. Tottakai olen ihan kiitollinen, että äiti ei ole pakottanut.
En vaan pysty olemaan miettimättä millasta tää kaikki olisi jos isäni ei olisi kuollut? Millainen minusta olisi tullut? Entä äidistä?
Olen alkanut olemaan vihainen äidille siitä, että äiti ei ole oikeastaan käskenyt mua tekemään mitään. Aina vaan päästänyt mahdollisimman helpolla ja olen oppinut äidiltä hänen tavat ja ne on juurtunut minuun. En tykkää liikunnasta (koska äiti ei tykkää) ja en mistään sosiaalisista tapahtumista/juhlista.
En halua olla tälläinen. Olen tullut kamalan laiskaksi enkä saa itseni niskasta kiinni missään.
Rakastan äitiä ja hän on tärkein ihminen maailmassa (veljeni lisäksi), mutta silti olen aina ajoittain hänelle tosi vihainen.
Olen muutenkin varmaan perinyt äidiltä ADD:n ja muut hahmottamis ja oppimisvaikeudet. Äidilläni on ne siiis myös.
En vaan pysty miettimään, mikä minusta olisi tullut.
Mitä ihmettä mun pitää tehdä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Nyt äiti olettaa, että yhtäkkiä elän vaan normaalisti. Unohdan kaikki menneet ja on mulle vihainen kun aloitin autokoulun myöhässä tai ei vihainen, mutta tiedän äitini. Ja yhtäkkiä pitäisikin aloittaa normaalisti eläminen. Olen aina ollut jotenkin kiinni äidissä, kun hän on ollut aina se ainoa läheinen aikuinen.
Ja äiti on kyllästynyt muhun, kun oon sille ajoittain niin vihainen. Tiedän, että oon ollut hankala lapsi/nuori, mutta onko se yksinomaan mun vika?
Äiti vaan olettaa, että kun alkoi serusteleen kaikki ongelmat häviäisivät ja PIM olisinkin ihan OK.
Rakastan äitiä, mutta kun olen alkanut kasvamaan olen alkanut tajuamaan asioita paremmin, kuin silloin nuorempana.
Haluankin sen takia itsenäistyä ja yrittää elää elämä omalla tavalla. Onnistuukohan se edes enää näin monen vuoden jällkeen?
Kun saan omia lapsia, en halua kasvattaa heitä minuksi vaan omaksi itsekseen. Pelottaa vaan, että entä jos en koskaan pystykkään saamaan/kasvattaan lapsia kaiken tämän jälkeen.
Olen monen vuodenkin jälkeen jotenkin rikki.
Jotenkin ymmärrän sua.
Mulla on kans ADD ja tässä vauva nyt pyörimässä jaloissa, joten kirjoitan nopeasti ja siksi tämä on vähän sekavaa.
Kamalasti pelkään, että mun lapselle käy juuri samoin, kuin sinusta tuntuu, että sinulle on käynyt: että hänestä tulee muiden ihmisten silmiin sulkeutunut "vetelys", koska itsekin olen sellainen. Mutta se ei ole kasvatuksesta kiinni, se on neurologiasta. Itse olen myös ADD.
Eli äiti oli ihan jumalattoman reipas ja oikeen into pinkeenä normaali täti, mutta minusta tuli silti tällainen paska.
En siis usko, että isäsi kuolema ja äitisi ADD teki sinusta sellaisen, kuin olet. Neurologialle ei voi mitään.
Oma äitini ei ollut ADD ja oli kaikenaikaa ihan pirun reipas ja pyöri, kuin häkkyrä. Kokoajan oli tönimässä mua sinne, tänne ja tuonne. Koko elämäni olen saanut kuulla, että miksi oot tuommonen, miksi et oo tällanen, ei ne muut lapset ole tuollaisia, ei tällaisia, mikset tee näin, mikset tee noin, mikset mene tuonne, tänne - ihan koko jumalan ajan! Kuule, mitäs jos tekisit näin, noin, mitäs jos ajateltais näin, olisko hyvä noin, miksi ei?
Itse en ollu edes vaikee nuori: olin tosi hyväkäytöksinen ja kiltti. En juurikaan tehny kiellettyjä asioita, enkä kapinoinu. Siltikään ei kelpaa. Kun en jaksanu juosta "kavereiden" kanssa ulkona, koska ne oli kaikki ihan helvetin rasittavia kanoja, vaan viihdyin kotona lukemassa. Äiti olis vissiin ollu tyytyväinen, jos Sinuhe Egyptiläisen sijasta olisin hyppiny neonväriset trikoot päällä aerobicissä pää tyhjää kolisten. Mutta olis ainakin näyttäny reippaalta. Yhtä reippaalta, kuin muut suvun kakarat.
Itelle on kaikki ollu vaikeeta ja parhaani oon tehny kaiken aikaa. Silti tuntuu siltä, että äiti ajattelee, että vammanen siitä nyt sitten tuli. Niin se muhun suhtautuu: alentuvasti. Ihan niinkuin olisin idiootti, enkä mitään osaisi. Vihahan siinä nousee, kun ikinä ei ole tarpeeksi hyvä. Kokoajan pitää kytätä, että pakkohan tässä jonkun on mennä pieleen, kun kerran on tuo vamma-aivo tekemässä. Ihan kokoajan. Joka ainoo päivä.
Silti oon tämän vauvan kunnialla hoitanu paniikkihäiriöstä ja synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja keskittymishäiriöstä huolimatta. Täällä on siistiä ja pyrin joka päivä meneen ulos. Ruoka tulee ajallaan ja imetin pitkään.
Nyt pelkään, että oma tyttöni kirjoittaa sellaista tekstiä parin kymmenen vuoden päästä, kuin sinä kirjoitat. Mutta enpä tiedä, miten tästä muuksi muuttuisin äitinä ja ihmisenä. Kun en pysty viuhtomaan tukka putkella tuolla ulkona, niinkuin muut äidit. On vähän haasteellista tämä arjen järjestely, että nyt jo kauhistuttaa lapsen tulevat synttärit, kun pitäis vimpan päälle olla just ne normaalit irvireippaat kekkerit ja kun tänne ängetään niitä järjestelemään - luultavasti mun ylitse ja mun keittiöön. Taas saan tuntea itseni niin vääränlaiseksi, vammaiseksi ja lytistetyksi, ettei mitään rajaa. Oikeen sormella tullaan osoittelemaan, että tuotakaan sinä et hiffannut, et tuotakaan ehtinyt, et osannut. Mä mietin, että eikö se ikinä lopu?
Sanopa, mitä tekisin toisin?
Mitä sinä olisit toivonut, että äitisi olisi tehnyt toisin?
Oikeesti - mua kiinnostaisi oikeesti tietää. Miten estän lastani kasvamasta samanlaiseksi, kuin minä?
Voi ei. Minulle tuli ihan kauhean huono omatunto nyt tän kirjoituksen jälkeen.
En vaan voi sille mitään, ett'ä olen äidilleni niin katkera.. ja vihainen.
Mut jos kaikki onkin minusta johtuvaa? Entä jos mikään vika ei olekaan äidissä, vaikka olen niin ajatellut.
En vaan pysty oleen ajattelematta sitä vaihtoehtoa että mitä jos...
Mitä jos isä olisi jäänyt henkiin ja turvallinen ja onnellinen lapsuus olisi jatkunut samaan malliin? Olin lapsena maailman onnellisin. Sukua oli ympärillä, äiti oli onnellinen ja iskä turvallinen isähahmo koko lapsuuden, siihen asti kuin kuoli. Äidissä joku särkyi niihin aikoihin. Siihen asti vanhempia oli kaksi. Vaikka äiti ei olisi jaksanut jotain, iskä oli olemassa.
Onko sinulla mies kuviossa ja lapsellasi isä?
Ei.. en tiedä... Kaikesta huolimatta tunnen, että äiti on ollut maailman paras äiti ja rakastan häntä kaikista eniten tässä maailmassa. Ehkä en sitten loppupeleissä ole hänelle vihainen. Olen vihainen kaikille tässä systeemissä vaikuttaneille.
Olisin halunnut normaalin lapsuuden ja nuoruuden. Ettei olisi tarvinnut olla huolssansa äidistä. Olisi saanut olla lapsi ilman murheita ja suruja. Olinhan minä lapsi, mutta huoli äidistä oli koko ajan.
Minä ymmärrän äidin heikkoudet eikä se vähennä rakkautta yhtään äitiä kohtaan, mutta olen vihainen ja surullinen. Enkö saisi olla? Enkö saisi ajatella ja esittää kysymyksiä koska en tiedä.. en tiedä millainen elämä olisi tullut..
Olen niin pohjattoman surullinen ja vihainen..
Sinun pitää olla lapsellesi maailman paras äiti. Rakastaa, kannustaa, potkia vähän eteenpäin, ei kertoa niin paljon omia huolia (niinkuin minun äitini teki, välillä kuormitti minua murheillaan ja huolillaan vaikka ei sitä myönnäkkään).
Toivottavasti lapsellasi on isä elämässä ja sukulaisia. En todellakaan usko, että lapsesi kirjoittaa tänne 20 vuoden kuluttua. Lapsi kuitenkin rakastaa äitiään ja vanhempiaan kaikesta huolimatta ja antaa vanhemmilleen paljon anteeksi. Alan olemaan vaan sen ikäinen, että nuoruuden myllerrys alkaa pikkuhiljaa hellittään ja päässä alkaa pyörimään ajatuksia menetetystä ajasta.
Olisin toivonut, että äitini lisäksi olisi olliut muita aikuisia läheisiä. Että en olisi ollut pelkästään äidin kanssa. Sen minä olisin toivonut. Olen oppinut niin paljon tapoja äidiltäni ja olisin halunnut erilaisia aikuisia. Olisin halunnut, että minua olisi potkittu vähän enemmän eteenpäin.
Olisin myös halunnut, että äitini olisi saanut erilaisen lapsen.. Olen ollut aina vähän vaikea. (isän kuoleman jälkeen siis..)
.. vittu tätä elämää..
Voi, kuule, mä ymmärrän. Ihan niinku minä kirjoittaisin.
Mä luulen, että ydinkysymys tässä ei ole ADD.
Mä luulen, että ydinkysymys on se, että sä olet ollu olemassa vähän niinku ÄITIÄSI VARTEN.
Ehkä sun olisi helpompi olla, jos sä koettaisit erotella, mikä on äitisi vaikutusta ja mikä ADD:tä. En siis sano, että äidilläsi EI olisi ollut vaikutusta, sillä hänen vaikutuksensa on varmasti ollut suuri hyvässä ja pahassa. Mutta on juttuja, jotka johtuvat neurologiasta ja niihin on otettava eri katsantokanta, kuin psykologisiin ja kasvatuksellisiin juttuihin. Sillä ne neurologiset jutut ei mene pois, niistä ei mennä läpi niinku harmaasta kivestä. Niistä psykologisista jutuista voi mennä läpi, kun tarpeeksi änkee. Neurologisista ei. Ne pitää kiertää.
Tämän mä olen oppinu elämässäni. ADD -ihmisen pitää oppia juonimaan itseään vastaan. Pitää tuntea itsensä ja omat reagointitapansa ja sitten olla ihan pirun hyvä strategi. Toiseksi ihmiseksi ei voi muuttua, mutta pakko silti on pärjätä.
Sä kirjotat, että olet "pohjattoman surullinen ja vihainen."
Jotenkin mä saan kiinni siitä tunteesta. Kun pääsee vähän kauemmas kotoota, voi sitä katsoa etäisyyden päästä ja selkeämmin näkee, mikä meni pieleen ja mikä olisi voinu olla paremminki. Ehkä sitten on vasta tilaa surra ja olla vihainen. Huono mun on täältä ruudun takaata sanoo, kun en sua paremmin tunne, mutta ei se välttämättä ole huono homma, että olet surullinen ja vihainen. Se voi olla portti uusiin asioihin sun elämässä. Että sulla sitten olisi niitä muitakin ihmisiä, kuin äiti ja äidilläsi muita ihmisiä, kuin sä. Ikävältä se tuntuu, tottakai. En vähättele yhtään, sillä on omaa kokemusta.
Samoin minun on pitänyt rauhoitella äitini murheita. Omia mulla ei sitten oikeen saanu olla, koska ne olisivat automaattisesti johtuneet huonosta äitiydestä.
Eli se, että on omalla vaajavaisella olemuksella vastuullinen äitinsä mielenrauhasta ja hyvästä mielestä - se on rankkaa. Etenkin, kun ei voi olla muuta, kuin mitä on. Ei voi muuttua erilaiseksi.
Ei sen pitäisi olla niin, että kun nuori haluaa lähteä kavereiden kanssa viettämään iltaa (voi, minun äitini olisi ollut ikionnellinen! "Nyt siitä on tullut normaali!"), ei äidin kuulu jäädä kotiin ruikuttamaan, että miksi ei äitimuorin seura kelpaa? Ei lasta saa kietoa sellaiseen verkkoon omien henkisten probleemien tähden. Samoin se, että lapselle tilittää omia ongelmiaan ja olojaan, on minusta ehdoton NOU NOU. Mitä ihmettä lapsi niille voi?
Ei sun pidä hävetä, että kirjoitat tänne äidistäsi tällaisia. Ei sitäkään tartte hävetä, että sinua vihastuttaa. Viha on terveen mielen viesti ihmiselle, että nyt on jotain, joka ei ihmiselle sovi. Vähän niinkuin mahakipu on merkki ihmiselle, että nyt tuli syötyä ja tehtyä jotain sopimatonta .... silloin sitä viestiä pitää kuunnella. Jos et ikinä sano ääneen, mikä meni pieleen, miten ikinä voit omalla kohdallasi sitten toimia toisin? Miten ihmeessä pääset eteenpäin ja saat muutosta aikaan elämässäsi, jos et saa sormella osoittaa, että tuossa on se juttu, jolle tarttee jotain tehdä? Joskus niitten asioitten tutkiminen on kuin haavan ompelua - kyllähän se sattuu, mutta pakko sitä on neulalla sörkkiä, jos sen haluaa parantuvan ...
... etenkin jos sulla ei kerta ole muita ollu, kuin äiti. Silloin myös nämä negatiiviset asiat liittyy automaattisesti äitiin, kerta ei ole ollut muita. Mutta koska sä olet jo 21, ei kaikki voi enää liittyä äitiin. Sopiiko se äidille? Ei vältsisti ... koska voi olla, että kaikki on äidilläsi liittynyt sinuun.
Kyllä, minulla on mies ja hän on aivan superhyvä isä. Lapsemme on tullut isäänsä, eli ei vaikuta samanlaiselta, kuin minä olin lapsena. Toivonkin, että tämä neurologinen häiriö ei ole siirtynyt hänelle. Eniten pelkään juuri sitä, että isä kuolee tai tapahtuu jotain muuta pahaa. Sillä en usko, että yksin pärjäisin. Jos mieheni kuolisi, minusta tulisi varmaan juuri sinun äitisi kaltainen äiti. Luultavasti en pärjäisi niinkään hyvin, kuin hän.
Toivon, että osaisin äitinä antaa lapselleni tilaa olla sellainen, kuin hän on. Uskon, että hän on jo nyt pikkuvauvana sellainen, kuin tulee olemaan ja oma mahdollisuuteni vaikuttaa siihen on kovin rajoittunut. Enemmänkin koetan olla pilaamatta mitään ja haittaamatta hänen tervettä kehitystänsä.
Minä en odota, että lapseni tarvitsisi rakastaa minua yli kaiken. Se kuulostaa kamalalta näin, kun sen sanoo. Minä rakastan häntä, mutta hänellä ei ole velvollisuutta rakastaa takaisin. Jos lapseni ei rakasta minua kamalasti, se ei myöskään ole merkki siitä, että olen täydellisen epäonnistunut. Ei kaikkien tarvitse tykätä kaikista ja myös lapsen ja äidin suhteessa on kyse kemioista. Ajattelen olevani äitinä, kuin kukkaruukku - vähän niinkuin kasvualusta.
Tärkeintä olisi olla sellainen, jota lapsi ei kykenisi loukkaamaan omilla murheillaan. Että lapsi ei olisi vastuussa minun olotiloistani. Hänellä voisi olla ongelmia ja ahdistuksen aiheita, mutta ne eivät romahduttaisi äitiä ja äiti keskittyisi silloin lapsensa rauhoittelemiseen, eikä päinvastoin. Siinä jos onnistuisin, niin hyvä olisi.
Sori, että on sekava viesti. On sekavat aivot ja vauva on juuri nukkumassa. Tuli niin pitkä viesti, että tämä ruper urputtamaan tämä kone, että liian pitkästi kirjoitit. Niinpä pistin kahdessa osassa.