Huomasin juuri googlaavani juttuja hakusanalla "diapamit ja itsari". Oma isäni tappoi itsensä näin ja tiedän kuinka rankkaa se on läheisille, joten en voisi koskaan itseäni tappaa, vaikka sitä haluaisinkin. Silti huomaan jo googlailevani tällasia asioita. Voiko sitä vaan huomata olevansa pian siinä tilassa, että ei enää edes välitä läheisten kärsimyksestä.
Olen kyllästynyt ainaseen kärsimykseen. Hetken kun menee hyvin, niin pian on taas jokin vastoinkäyminen edessä. Itse olen tänä vuonna jo saanut kokea eron ja sen päälle vaikka mitä muuta kivaa. Keväällä ajattelin, että enpä ole hetkeen ollut näin onnelline ja kappas, sitten tuli se ero. Juuri kun olin voinut hyvin pitkästä aikaa. Perussettiä.
Oma tulevaisuuteni tuntui määräytyneen jo ennen syntymääni. Tietyt tapahtumat seurasivat toisia tapahtumai ja lopputulos onkin tässä. Olen yksin ja masentunut. Tahdon kuolla.
Olen lukenut että itsemurha vanhemman lapset kärsivät eniten. Siis että tämä on eniten traumoja aiheuttava kuolema lapsille...
Olen jo pikkulapsesta asti tiennyt mikä itsemurha on. Olen aina ajatellut, että no "jos tulee tarpeeksi paskaa, voin aina tappaa itseni". Olen huomannu, että elämäni onkin yhtä taistelua. Joka päivä punnitsen mahdollisuukia, tehdäkö itsari vai jataako elämää? Tällainen vatvominen on oikeasti todella raskasta. Normaali ihminen kun ei tunne tällaista mahdollisuutta tehdä itsari, vaan aina vastoinkäymisten aikana vaan tasitelee tiensä kohti onnea. Itse en tätä tee. Itse vain tyydyn odottamaan kuolemaa...
Onko muilla itsarin tehneiden lähimmäisillä samanlaisia ajatuksia?
Ja minusta ei tarvitse huolestua. Minä en sitä itsaria koskaan tee. Olisi vain kiva saada elää tämä elämä siitä nauttien. Eikä aina vain kärsien.
Olen kyllästynyt ainaseen kärsimykseen. Hetken kun menee hyvin, niin pian on taas jokin vastoinkäyminen edessä. Itse olen tänä vuonna jo saanut kokea eron ja sen päälle vaikka mitä muuta kivaa. Keväällä ajattelin, että enpä ole hetkeen ollut näin onnelline ja kappas, sitten tuli se ero. Juuri kun olin voinut hyvin pitkästä aikaa. Perussettiä.
Oma tulevaisuuteni tuntui määräytyneen jo ennen syntymääni. Tietyt tapahtumat seurasivat toisia tapahtumai ja lopputulos onkin tässä. Olen yksin ja masentunut. Tahdon kuolla.
Olen lukenut että itsemurha vanhemman lapset kärsivät eniten. Siis että tämä on eniten traumoja aiheuttava kuolema lapsille...
Olen jo pikkulapsesta asti tiennyt mikä itsemurha on. Olen aina ajatellut, että no "jos tulee tarpeeksi paskaa, voin aina tappaa itseni". Olen huomannu, että elämäni onkin yhtä taistelua. Joka päivä punnitsen mahdollisuukia, tehdäkö itsari vai jataako elämää? Tällainen vatvominen on oikeasti todella raskasta. Normaali ihminen kun ei tunne tällaista mahdollisuutta tehdä itsari, vaan aina vastoinkäymisten aikana vaan tasitelee tiensä kohti onnea. Itse en tätä tee. Itse vain tyydyn odottamaan kuolemaa...
Onko muilla itsarin tehneiden lähimmäisillä samanlaisia ajatuksia?
Ja minusta ei tarvitse huolestua. Minä en sitä itsaria koskaan tee. Olisi vain kiva saada elää tämä elämä siitä nauttien. Eikä aina vain kärsien.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sinulle on sattunut paljon ikäviä asioita. Mutta aina on mahdollista löytää tie ulos negatiivisista asioista ja ajattelutavoista. Terapia mm. on hyvä keino alkaa käsitellä mielessä (tai alitajunnassa) olevia asioita ja alkaa vapautua haitallisista ajattelutottumuksista. Kannattaa ehdottomasti alkaa nyt etsiä tie positiivisuuteen ja pois noista nykyisistä ajatuksista!!!
Mulla ei ole itsarin tehnyttä läheistä, mutta itse kärsin aivan samalla lailla kuin sinäkin ja ajattelen juuri noin. Itsemurha on aina se pakopaikka, jos liikaa kaatuu niskaan. Sen avulla pystyn olemaan jossain määrin väliinpitämätön tai levollinen tiettyjen ongelmien edessä. Aina pääsee karkuun jos liikaa ahdistellaan.. Tosiasiassa tää on helvetin rankkaa ja äärirajoillahan mä tässä meen. Mutta minkäs teet, kun sielu on sisältä rikottu.