Selviytymistarinoita?

Ei ole motttoa, mutta hyvä että oelt nyt pääsemässä yli masennuksesta. Hormonaalinen mylläkkä sa aikaa toisilla naisilla masennusta. Pitää elää myös itselle ja pitää huoli omasta jaksamisesta ja rajoista. Onneksi on mysö kirjallisuutta nykyään saatavana: Seppo Jokisen kirjat ovat hyviä. Niitä saa kirjastostakin.

Mulla on auttanut ennenkaikkea puhuminen...ystävien kanssa ja ammattilaisten.
Saa perspektiiviä ja huomaa että ei ole yksin.Siitä teinkin johtopäätöksen että jossain määrin tällainen "elämänkriisi" voi olla paikallaan.Pitää tarkistaa suunta,mihin on menossa.
Kaikki ei tapahdu heti,itse olen joutunut etsimään kunnes löysin aivan ihanan vertaistukiryhmän omassa kunnassa.Oikein odotan että pääsen taas jakamaan ajatuksia heidän kanssaan ja on ihanaa kun tulee ymmärretyksi koska ollaan koettu samankaltaisia juttuja,joten suosittelen jos et ujostele vieraita ihmisiä menemään ryhmään.
Lainasin kirjastosta intuitiivisesti kirjoja,olen lukenut paljon ja oppinut asioita myös muttta ei se kyllä "elävää ihmistä"korvaa.
Toki jos on hormoonit vähän sekaisin niin akupunktiota voi suositella myös,olen itse käynyt ja on auttanut.
Muista myös että lapsen saaminen on aina myllerrys ( hyvä sellainen ).Mieti mikä tunne sulla on taustalla...pelko epäonnistumisesta...??
Mulla ainakin lapsen saaminen aiheutti aivan järjettömiä pelkoja kaikesta mitä voi tapahtua.Ei muistanut nauttia ihansta nyytistä.Näitä sanotaan ajatusvääristymiksi ja voi johtua juuri omista huonoista kokemuksista,mutta näistä voi oppia pois.Vaatii tosin aikaa ja työtä itsensä kanssa nutta lopussa kiitos seisoo.
Muista myös että kehityt ja kasvat ihmisenä koko ajan,toivut kyllä.Anna itsellesi aikaa.On tervettä tutkia itseään niinkuin nyt teet.Sinä itse ohjaat omia ajatuksiasi.

Kiitos kirjavinkistä ja ihanasta rohkaisusta :) ihan tavanihmisen "toivut kyllä"- tsemppi tuntuu ihmeen hyvältä! "kaikenlaista kokenut" jos haluat kertoa, miten tämä sulla ilmeni tarkemmin?

moikka taas....tarinani on pitkä enkä aina itsekään tiedä mikä tapahtuma on johtanut mihinkin mutta koetan kertoa lyhyesti..heh.
Sairastuin ekan kerran kun sain toisen lapseni.Olin 27 ja kerran eronnut päihdeongelmaisesta miehestä.Nykyinen mieheni oli ihana,kunnollinen työtätekevä mutta kun saimme lapsen olin tosi paljon yksin kotona.Oikeastaan aamusta myöhään iltaan.Olin muuttanut uudelle paikkakunnalle ja kesti aikansa ennekuin sain kontakteja.Mulla alkoi ajatukset pyöriä hirveästi sen ympärillä että mitä jos sairastun tai kuolen.Olin epävarma ja pelkäsin.Ahdisti ja alkoi kroppakin reistailemaan.Olen oppinut että stressi,myös henkinen todellakin aiheuttaa oireita myös kehoon.Vatsa oli sekaisin jne.Tämä oli kuitenkin lievää verrattuna siihen mitä tuleman piti.Noh,selvisin tästä kun otin yhteyttä perheneuvolaan ja kävin siellä juttelemassa.Mulle vaan silloin tapahtu asiat aika nopeasti noin niinku yhteen syssyyn...ero,uusi suhde,muutto,lapsi,yksinäisyys,rakkaan isoäitini kuolema ja muita pieniä juttuja jotka varmaan ajoi minut tähän olotilaan.

Sitten menikin aika hyvin muutama vuosi kunnes taas putosin.Takana taas hirveä stressi.Perustin yrityksen,sain 4. lapseni,rakennettiin uusi talo,muutto,raha-vaikeuksia,taas oli yksi äkillinen kuolemantapaus,ihmissuhdeongelmia...lähinnä äitini kanssa.Sain pahan burn outin tai mikä lienee.En ole vieläkään saanut kunnon diagnoosia mutta itse ajattelen että mieli ja roppa pisti pelin poikki kun meni liian lujaa.Ajattelenkin nyt että sisimpämme on viisas,se kyllä varoittelee mutta kun en kuunnellut kun oli aina niin kiire.

Nyt voin jo paljon paremmin.Vielä on jäljellä epävarmuus,pelkään että toivunko koskaan ennalleni kunnes tajusin että olen voinut myös muuttua ja että minun on tarkoituskin iän myötä muuttua.olen nyt kohta 40,minulla on 4 lasta.Se on eri asia kuin olla 20 ja perheetön.Olen siis alkanut myös kuuntelemaan sisintäni.Minun ei tarvitse elää valtanormien mukaan.Riittää kun pidän lapsistani huolta,rakastan heitä ja miestäni.

Tulee nyt varman vähän sekavaa tekstiä mutta kun a siaa on niin paljon.Olen miettinyt paljon naisena olemisen keveyttä.Puhun nyt omaan pussiin mutta ei se nykyään aina helppoa ole.Ei varmaan ollut ennevanhaankaan.Suurin syy miksi sairastuin oli varmaan se että jatkuvasti laiminlöin omat tunteeni ja tarpeeni.Elin vain miestäni ja lapsia varten.Sopivassa määrin ihailtavaa ja niin kuuluu tehdäkin,kantaa vastuu perheestään.Mutta kun se meni siihen että en voi mennä kerran viikossa jumppaan kun mies ei kerkiä katsoa lapsen perään kun hänen on oltava töissä illatkin...mukamas.Olen tajunnut jälkeenpäin että en levännyt synnytysten jäkeen yhtään,söin huonosti koska en muka kerennyt kun oli hoidettava lasta,siivottava,ulkoiltava,huolehdittava kaikesta.Ainoa oma aika oli kun lapset oli nukkumassa,21 jälkeen joten valvoin liian myöhään ja syntyi krooninen univelka,varmaan oli puutostiloja ravitsemuksessakin ja se taas vaikuttaa hormooneihin jne.
Neuvoni siis on että huolehdi siitä että peruselintavat on kunnossa.Se on kaikista tärkein koska siten jaksat tarttua muihin epäkohtiin.Apua on uskallettava pyytää,ja se on tänäpäivänä tosiasia että lähipiiristä sitä on vaikea saada koska on kaikilla niin hiton kiire.Kunnalta tai tms paikalta ei ole häpeä pyytää vaan ajattele niin että se on vastuullisuutta.Itsekin ajattelin olevani heikko kun en jaksanut mutta enhän minä ollut!Olin ylikuormitettu!!
Olen päässyt tähän sillä että en ole antanut periksi.Olen etsinyt väyliä mistä on minulle hyötyä ja nyt tässä kohtaa voin ehkä hieman hengähtää,tavallinen arki on ihanaa kun mieli on hyvä.Ymmärrän todellakin ahdistuksesi koska se on hirveää kun päivät menee semmoisessa usvassa ja pelkää kokoajan.
Kuten sanoin niitä ajatuksiakin voi harjoittaa.
Vaikutat fiksulta ja sisimmässäsi tiedät kyllä mikä on sinulle parasta.
Muista että riittävän onnellinen äiti riittää lapsellekin.Älä mene täydellisyyden lankaan.
Akupunktiota suosittelen edelleen.Se tasapainottaa sinua kokonaisvaltaisesti.