perhehoito poikki

Kyllä teille varmaan on osunut normaalia haastavampi sijaislapsi. Ja jos olette ensikertalaisia ei sitä ennen lapsen tuloa osaa kysyä oikeita asioita tai ainakaan painottaa niitä oikein -tämä siis oma kokemus meiltä.

Ole armollinen itsellesi ja ajattele, että kolme vuotta on pitkä aika yrittää ja sinällään lapsi sai olla perheessä kolme vuotta, se on paljon. Miten teidän biolapset ottivat sijoituksen katkeamisen? oliko helpotusta/ ikävää/syyllisyyttä ?

miten itse voitte nyt, onko mielessä rauhoittumisajan jälkeen uutta lasta tms?

Tosi kurja juttu nuo ilmoitukset... Joskushan nämä trauma lapset sepittelevät juttuja väkivaltaisuudesta ja kaikesta sellaisesta ihan vain sympatian toivossa. Minä kerroin tämän etukäteen koulussa (tosin mitään sellaista ei ole ilmennyt), koska meillä ei todellakaan fyysisesti rangaista, vaikka lapsesta joskus raivon pyörteissä siltä tuntuukin...

Tämä on aika kimurantti juttu koko perhehoito. Perhehoitajillahan on salassapitovelvollisuus. Joten koulua tai hoitopaikkaa vaihdettaessa ei saisi kertoa että kyseessä on sijoituslapsi. No, käytännössähän se jokatapauksessa tulee ilmi. Esimerkiksi kouluhakemusta ei pääse täyttämään ainakaan täällä pääkaupunkiseudulla jos sijaislapsella on asuinpaikka joku muu kuin vakituinen. Ja sijaislapsillahan se ei voi olla vakituinen.
Joten olen minäkin hyvin aikaisessa vaiheessa ilmoittanut, että lapsi on asunut perheessämme vasta vuoden tai kaksi ( mikä sitten onkaan ollut oikea aika silloin).
Joskun on ollut hyvä, että asia on ollut heti kaikkien tiedossa. Mutta meidän viimeisimmässä tapauksessa iltapäiväkerhossa tämä osoittautui isoksi virheeksi. Lapsi joutui esityisesti silmän alle. Hänen kaikki tekemiset ja sanomiset tulkittiin milloin mitenkin. Kun lapsi joka oli jo reiolut kahdeksan halusi aina istua aikuisten sylissä ja seurassa tämä tulkittiin että lapsi ei saa tarpeeksi huomiota ja hellyyttä sijaisperheessä. Sitä kun ei työntekijät tajunneet ihmetellä meille sijaisvanhemmille ääneen. Kyse oli kyllä huomion ha hellyyn hakemisesta mutta vaje oli tullut jo syntymästä. Vaje oli niin suuri ettei siihen sijaisvanhempien pelkkä ilta riittänyt.
Sijoituksen katkeamisesta on hyvin lyhyt aika. Tässä vielä sekoillaan ja selvitellään. Poika oli hyvin vaikeahoitoinen. Se huomattiin vasta sijoituksen aikana. Ja sen myönsivät myös sosiaalitylntekijät. Tämä huomattiin jo aika pian, ehkä reilun vuoden päästä sijoituksesta. Sitä kun aluksi ajateltiin että kyseessä oli sijoituksesta johtuvia ongelmia, taantumia. Ongelmat eivä tottaneet loppuakseen. Päinvastoin. Muuttivat muotoaan ja suurenivat.
Sitä vaan yritettiin että jaksetaan, jaksetaan,,,,,, Ei osattu tarpeeksi ajoissa sanoa että nyt luovutetaan.
Koko perhe, myös lapset tuntevat syyllisyyttä ja surua. Mitä olisin voinut tehdä toisin, Olisi pitänyt jaksaa enemmän, lapset muistelevat kuinkapaljon olivat leikkineet pojan kanssa. Oliko leikkiä liikaa vai liian vähän. Entäs ne riidat ja tappelut. Kuka aloitti, miksi, olisiko pitänyt luovuttaa,,,,,
Itse olen tullut siihen tulokseen, että sijaislapset vanhemmat eivät voi mennä muualle töihin. Sijaislapsi sitoo vanhemmat täydellisesti. On terapia, tutkimusta, jatkuvaa sylin vajetta. Meille lapsi tuli yli viiden ikäisenä. Siihen ikään mennessä traumat ovat jo niin isot että miten tällainen tavallinen isä ja äiti niihin osaa suhtautua.
Ikävä lasta on suunnaton. Halu sijaislapseen on kova. Mutta kyllä tämä niin rankka kokemus oli/ on että tuskin sitä uskaltaa enään uudestaan yrittää.
Saamme vielä kriisiapua. Kiitos siitä. Ihmettelen miten muuto ovat selvinneet.

Kyllä minä olen valottanut lapsen asioita esim. juuri kouluun. Ennen syksyä tapasin opettajan ja kerroin hieman lapsen taustasta, ongelmista suurimmat ja näytin muutaman lausunnon lapsesta. Onhan opettajallakin vaitiolovelvollisuus ja minusta olisi olllut sekä opelle että lapselle kurjaa, jos jo todetut asiat olisi täytynyt ikään kuin keksiä uudestaan.

Jos intoa riittää, älkää jättäkö sijaisperheajatusta, jos kerran koulutettu perhe olette. Kun kauemmin näissä piireissä pyörii, että näitä purkuja tapahtuu yllättävän paljon; aina ei vain voi lasta auttaa. Meidän lapsi tuli liki viisi vuotiaana ja vaikeaa on ollut ja vieläkin joskus mietin selvitäänkö murrosiästä niin että lapsi voi meillä olla. Toivottavasti!

Minulla myös kokemus katkenneesta sijoituksesta - ts. oli pakko päättää. Lapsi oli niin pahasti traumatisoitunut että ei voinut mitenkään tavallisessa kodissa hoitaa, vahvan ammatillisen avun tarvitsi. Voi valtava miten kamalaa kaikki tuo olikaan. Nyt jo vuosia tuosta takana, mutta lapsi kulkee aina mukanani puristuksena rinnassa. Niin kamalaa oli nähdä (kokea) se kaikki lapsen erittäin vaikea oireilu pystymättä auttamaan. Silloin avautui todellisuus suomalaisesta lastensuojelusta, kun niin sairaita lapsia sijoitetaan (säästösyistä tietenkin lapsen edusta tippaakaan välittämättä) tavallisiin perheisiin, joissa heidän tarpeisiinsa ei totisesti pystytä vastaamaan - niin suuret ovat ongelmat. Tämän jälkeen - kun jälleen lapselle yksi "hylkääminen" lisää - on hänen kuormassaan yksi kivi lisää - ja lisäksi yksi perhe on ajettu totaalisesti loppuun. Kunta ehkä säästi hieman, mutta mitkä ovatkaan todelliset kustannukset - kaikkia niitä ei edes voi mitata rahassa. Lasta miettiessäni muistan aina myös sen, että aikuiset ovat hänen ongelmansa aiheuttaneet - ja kuinka paljon näitäkin lapsia Suomenmaahan mahtuu. Voi voi. Jaksamista Teille!

Ihana lukea ja niin kamala. Olen itse joutunut luopumaan elokuulla sijaislapsesta hänen vaikeahoitoisuuden takia. Nyt hän sitten on laitoslapsi ja minä entinen sijaisäiti olen se joka tapaa häntä parin viikon välein viikonloppuna. Olen nyt se etä-äiti. Luin että jotkua ovat saaneet kriisiapua. Hm...Todella hieno juttu sillä kun lapselle ilmoitettiin että hän joutuu muuttamaan pois. Jäi minun hoidettavaksi sopeuttaminen laitokseen ja kun tuo 1,5 kk oli mennyt otti edellisenä päivänä sossut yhteyttä ja kysy kuinka menee. Valitin ja sanoin että näinkö te todella toimitte. Lapsi lähtee ja te ette koko aikana ole kiinnostuneet miten minä tai kaikenkaikkiaan tuo rakas lapsi voi. Sain vastauksen että äitien nyt pitää tehdä kaikkea. Ei sanallakaan että voi. Kerrohan miten lapsi voi. Niin vähäpätöisiä on sijoitetut lapset viranomaisille. Tai nyt yleensäkään yhden kaupuhgin sossuille. Olen ja olemme kokeneet niin paljon huonoa sijaislapsen / sijaisvanhemman kokemana , että haluaisin kirjoittaa julkisesti koko tarinan. En suurimmalle vihamiehellenikään haluaisi tätä pyöritystä ja pahaa mitä on koettu. Olin yksinhuoltaja vaikeahoitoiselle lapselle ja voin sanoa että lapsesta ei kyllä välittänyt kukaan muu kuin minä tai psygiatrit jotka ihan aidosti sanoi että ei teidä miten auttaisi. Kun sijaislapseni muutti pois olin todella vihainen, miksi lapsi oli ylipäätään otettu bioilta pois,kun kukaan ei pysty häntä enää auttamaan. Olisi lapsi jäänyt näiltä lisätraumoilta kun ei ole kotia missään. Tämä vaikeahoitoisten lasten sijoitus pitäisi todella tarkoin harkita. Eikä missään nimessä tavallisiin koteihin. Purkautuessa on sitten lisää sairaita ihmisiä ja surevia. Näin on rikottu myös minun perheeni. Enää emme ole ehjiä. Kotinin on niin hiljainen ja surusta raskas.

Edelliseltä kirjoittajalta haluaisin kysyä, että minkä ikäisenä lapsi sinulle tuli? Otan osaa suruusi ja voin vain kuvitella suruasi...itse mietin ja harkitsen, ryhtyäkkö vai ei.

"Mitenhän niitä vanhempia kohdellaan jotka joutuvat oman lapsensa tällätavalla antamaan huostaan? Saavatkohan he jotain tukea ja apua? Varmasti."

Näinhän tämä asia ei ole, että vanhemmat saisivat huostaanotossa tukea ja apua, siitä on lehdissäkin kirjoiteltu, että vanhemmat jäävät huostaanotoissa usein aivan yksin tunteidensa kanssa. Eli sinun tilanne on totta myös monelle biologiselle vanhemmalle. Sinuna muuttaisin hieman ajatusmaailmaasi ja katsoisit hieman alas omasta erinomaisuudestasi, saattaisit huomata, että voisit ehkä saada vertaistukea jopa biovanhemmilta, joilta lapset on huostaanotettu.

Miksi ajattelet, että heillä on aina niin pahoja ongelmia, jotain perustavanlaatuista vikaa? Kun sinä taas olet hyvä ihminen ja sinulle sattui vain hankala sijaislapsi? Eikö biovanhemmille voisi sattua hankala biologinen lapsi ja resurssit ei yksinkertaisesti riitä.

Ei ole tarkoitus kääntää "veistä haavassa", ymmärrän tuskasi, se on varmasti (melkein) verrattavissa biologisen vanhemman tuskaan kun oma lapsi huostaanotetaan, kerran lapsi oli selvästi sinulle rakas ja asui teillä monta vuotta.

Ikävää jos ajattelet niin että tuntisin olevani jotenkin muita ylempänä. Enkä todella ajattele että vanhemmilla joilta lapset huostaanotetaan olisi pahoja ohgelmia.
Niin en todellakaan ole väittänyt. Tosi on kuitenkin se, että syystä tai toisesta vanhemmat eivät ole kyvykkäitä huolehtimaan lapsistaan. Uskoisin, että jos vanhempi todella välittää ja rakastaa lasta, tarjoaa hänelle perusturvan saavat useimmiten lapsensa myös pitää. Mutta jos lapsen perusturva tulee järkytettyä on huostaanotto tarpeellinen.
Tiedän itse heikkolahjaisia vanhempia jotka itse kasvattavat lapsensa. Tukea he toki tarvitsevat todella paljon. Vaikuttaa paljon minkä tasoisia lapset itse ovat. Ymmärtävätkö he vanhempien puutteet. Ihan pienelle lapselle riittää kun saa hellyyttä ja huomiota. Vaatteet päälle ja ruokaa tarpeeksi. Isommat lapset osaavat jo verrata omaa tilannetta toisiinsa. Silloin saattaa syntyä ongelmia.
Mutta onneksi minä en ole heidän elämästä päättämässä.
En mielestäni ole myöskään missään vaiheessa sanonut että lapsi olisi ollut hankala. Juu, vaati kyllä niin paljon aikuista ja huomiota että uuvuimme siihen täysin. Uupuminen tuli salaa. Itsepintaisesti vain yritimme jatkaa ja jatkaa.
Sitten yksinkertaisesti tuli se vaihe, että emme enään jaksaneet ratkaista lapsen vaikeuksia. Lapsi puhui meistä pahaa koulussa; me esimerkiksi hakkaamme häntä. Poika puhui paljon omiaan jotta saisi sympatiaa osakseen. Meille hän kertoi että iltapäiväkerhossa ei anneta hänelle välipalaa eikä päästetä vessaan. Tätä jatkui monta vuotta. Poika satutti usein muita ihmisiä. Päiväkodissa hoitajia ja toisten lasten vanhempia.
Me emme vain enään jaksaneet. Päätöksen teki kuitenkin sosiaalitoimi emme me. Jos sosiaalitoimisto ei oleisi ottanut lasta meiltä olisimme varmasti vieläkin yhdessä. Tiedän kuitenkin, että tämä ratkasu oli pojan parhaaksi.
Mielestäni on asiatonta ruveta kirjoittamaan toisista pahaa tälläisille palstoille. Me pyysimme saada kriisiapua ja sitä myös saimme. Kiitos siitä. Toivon, että sitä tarjotaan kaikille halukkaille. Sitä tuskin tullaan tarjoamaan itsestään kenellekkään ei biovanhemmille eikä sijaisvanhemmille. Itse sitä usein pitää osata apua hakea.
Minulle on aivan sama saanko vertaistukea muista sijaisperheiltä vai biovanhemmilta joilta lapsi on otettu. Suru on sama kummallakin.

Että kiitos vaan kannustuksesta ja ystävällisistä sanoista.

Aloittajalle voimia! Olet antanut tälle ihanalle pienelle lapselle kolme vuotta perhehoitoa, ehkä hän vielä aikuisenakin muistaa nämä hyvät ajat. Se kolme vuottakin poissa laitoksessa on antanut lapselle paljon hyviä muistoja elämää varten.

Itseään ei saa koskaan liikoja syyttää. Me olemme vain epätäydellisiä ihmisiä: me väsytään, suututaan, petytään ja kiinnytään. Tehdään väärin ja voidaan ottaa oppia virheistämme.

Teillä oli ihana ajatus auttaa pientä tuntematonta lasta. Jokin meni pieleen. Täällä maailmassa monet asiat menevät pieleen, asiat joihin ei voi edes itse vaikuttaa: ihmiset sairastuu, jää työttömäksi, löytyy hometta talosta vain jotakin mainitakseni.

Älkää jääkö nyt suremaan tähän elämän vaiheeseen. Keskittykää välillä omiin lapsiinne ja teihin itseenne. Tehkää vaihteeksi jotakin hyvää itsellenne, nyt on teidän vuoronne. Jatkakaa elämää eteenpäin. Tekin olette voineet tehdä jonkin virheen lapsen suhteen mutta älkää enää miettikö asiaa. Antakaa anteeksi itsellenne, sosiaalityöntekijöille! Jatkakaa omaa elämäänne!

Vielä jatkan! Lähtekää lomalle, ottakaa koko perhe etäisyyttä asiasta. Viikonloppuloma jossain kylpylässä tai jotain vastaavaa. Viikon lomalla etelässä voisi saada asiaan sopivasti etäisyyttä. Keskittykää nyt vain omiin lapsiinne. Miten olisi koiranpentu perheen lapsille, se voisi tuoda sopivasti iloa perheeseen.

Sijaisvanhempien on hyvä tässä kohden miettiä myös sitä surua, minkä lapsen sijoitus ja joidenkin harrastama tapaamisilla kiristäminen aiheuttaa lapsen vanhemmissa ja sukulaisissa.

Onneksi kuitenkin löytyy myös sydämestään työtä tekeviä sijaisvanhempia. Kiitos heille.

Samaan ratkaisuun jouduimme itse päätymään ja suru on ollut syvä. Häpeä, epäonnistumisen tunne jne. on velloneet mielessäni siitä asti kun luopumispäätös oli tehtävä. Lapsi vain oli niin pahoin häiriintynyt että alkoi näkyä jo koko perheessä ja muissa lapsissa. Väkivalta, aggressiot, nukkumisvaikeudet, kaiken rikkominen jne. Yössä sain itse unta n. 4-5 tuntia. Ensimmäiset kuukaudet oltiin 24/7 kun ei ollut perhehoitajavapaita (sijoittava kunta ei pystynyt niitä järjestämään).

Ei koskaan sijoituksen aikana eikä sen jälkeen ole meiltä kysytty miten me jaksamme, miten voimme, mitä meille kuuluu. Lapsenkin kuulumisia kyseltiin 3 vuoden aikana n. 10 kertaa. Hoitosuunnitelma tehtiin yhden kerran.
Terapiat, palaverit, erityistarpeet vei aikaa viikossa hurjasti. Alkuun saimme vammaistukea sen minimin ja kun pyysimme järjestämään perhehoitovapaata niin sos.tt sanoi että palkatkaa hoitaja, tehän saatte vammaistuen! =O vammaistuki käytettiin lapsen tarpeisiin; lääkkeisiin, terapiatarvikkeisiin (sellaisiin mitä kotona käytettiin eli jumppapallo, jumppamatto, painopeitto) sekä vitamiinit, maitohapot, kalakapselit ym. ostettiin oista rahoista. Lääkärikäynnit yms. meni sitten kulukorvauksesta.

Koen että meidät ajettiin piippuun. Lapsen taustasta paljastui mitä ikävempiä asioita pikkuhiljaa, meille alunperin uskoteltiin ihan muuta. Siis ei kerrottu rehellisesti taustaa vaikka se tiedettiin, psykan palavereissa sitten tuli aina uutta ja uutta juttua esille kun sossu oli paikalla ja kaiveli papereitaan. Meille huostaanoton syyksi ja taustaksi kerrottin perustarpeiden laiminlyönti; se ettei lasta ole ruokittu, pesty, kammattu, ei ole hoidettu mitenkään ja se etteivät vanhemmat halunneet ottaa apua ja tukea vastaan. Tausta oli vielä paljon pahempi :/
Uskon että näin tehtiin jotta kunta säästää rahaa. No, säästö loppui meidän voimien myötä ja väitän että lapsen hoito maksaa tällä hetkellä tuhansia euroja enemmän kuukaudessa. Onneksi hän saa nyt jokapäiväistä ammatillista apua uudessa sijoituspaikassaan. lapsella oli myös muita terveydellisiä ongelmia ja lapsi oli sijoitettuna aiemmin laitoksessa. Sieltäkin kaunisteltiin asioita ja sitten kun jotain kysyimme niin jälkikäteen aina todettiin että on selaista ollut muttei olla muistettu sanoa.

Sijaisperhehaave elää edelleen ja uskon että olisimme hyviä sijaisvanhempia. Joskus vain lapsi on niin traumatisoitunut että ei kykene perheessä elämään. Myös ammattilaiset sanoivat meille että tällä taustalla tällainen lapsi ei kuulu tavalliseen perheeseen.

Mietin sijaisperheasiaa edelleen päivittäin, mutta kyselyä en ole uskaltanut laittaa. Se epäonnistumisen olo on mielessä... "ette pystyneet tätäkään huolehtimaan niin miten sitten jotain toista lasta?". Vaikka järki sanoo että sijoituspaikan vaihtuminen pitkällä tähtäimellä ajateltuna oli myös lapsen parhaaksi sillä ammatti-ihmiset ovat hänen seurassaan päivittäin ja pystyvät näkemään niitä asioita mitä me tavallisina tallaajina emme näe. Eli verrataan niin että itse ole lähihoitaja ja uudessa paikassa on mm. psyk.sairaanhoitaja. Hänen kokemus varmasti jo erikoissairaanhoidosta on hyväksi. Tosin, 2v. on kulunut ja suurta edistystä ei ole tapahtunut lapsessa, mutta jospa ajan kanssa.

Sydämessä on kaipaus kuitenkin..

"Terapiat, palaverit, erityistarpeet vei aikaa viikossa hurjasti. Alkuun saimme vammaistukea sen minimin ja kun pyysimme järjestämään perhehoitovapaata niin sos.tt sanoi että palkatkaa hoitaja, tehän saatte vammaistuen! =O vammaistuki käytettiin lapsen tarpeisiin; lääkkeisiin, terapiatarvikkeisiin (sellaisiin mitä kotona käytettiin eli jumppapallo, jumppamatto, painopeitto) sekä vitamiinit, maitohapot, kalakapselit ym. ostettiin oista rahoista. Lääkärikäynnit yms. meni sitten kulukorvauksesta."

Tuen saaminen edellyttää, että sairaan tai vammaisen lapsen hoidosta, huolenpidosta ja kuntoutuksesta aiheutuu perheelle vähintään 6 kuukauden ajan tavanomaista suurempaa rasitusta ja sidonnaisuutta verrattuna vastaavanikäiseen terveeseen lapseen. Erityissairaanhoidon kustannukset kuuluu sijoittavan kunnan maksaa erikseen. Sitä ei ole kulukorvaukseen laskettu.

Lapsella oli siis diagnoosi, joka selittää hänen käytöstään. Painopeitto maksaa niin paljon, että sitä ei perusvammaistuella saa. Luontaistuotteiden syöttämisestä ei ole tietellistä näyttöä, ja se on vanhempien valinta miksi, ja mitä syöttää. Aistiyliherkillä lapsilla voi joutua vitamiinikuureja pitämään.

Voi lapsi parkaa. Hän on täysin lastensuojelun pallona, jota pompotetaan paikasta toiseen. Voin vain kuvitella miten tälläinen lapsi sopeutuu alati vaihtuviin hoitajiin, kun hän jo vammansa puolesta tarvitsee jatkuvaa ohjausta ja struktuuria, sekä aikuista johon hän voi kiintyä ja luottaa! Erityistuen tarpeessa oleva lapsi jää sijaihoidossa hoitamatta, ja lakisääteinen kuntoutus saamatta. Sosiaalityöntekijät ei voi määrätä vammaistuen käytöstä, he ei sitä myönnä.

Moi. Arvostan todella kaikkia ketkä jaksaa tehdä perhehoitoa. Olemme tehneet tätä työtä kohta seitsämän vuotta, mutta nyt on paukut loppu ja aika luopua kaikista kuudesta. Kuka ei ole tehnyt tätä työtä, ei voi kuin arvailla mitä se on. Ei ole pelkästään hoidettavat, vaan on omaiset ja valtava määrä eritahojen viranomaisia. Tämä työ syö ihmistä todella paljon henkisesti. Pitää muistaa aina ammatillisuus sekä inhimillisyys ja rakkaus kaikkia kohtaan. Omaa aikaa ei ole juurikaan koskaan. Korvaus tästä kaikesta on mitätön. Kaikille perhehoitajille nostan hattua että jaksatte tehdä tätä arvokasta työtä.

Voimia teille ❤️