Olen 26-vuotias mies. Olen ollut koulukiusattu nuorena,ja se on jättänyt pysyvät arvet elämääni. Minun on todella vaikea löytää kunnon kavereita,koska en luota ihmisiin helpolla ja olen kauhean ennokoiva. Mua ei kiinnosta minkäänlainen päihteiden käyttö,haluan tehdä ihan normaalia asioita ja harrastaa liikuntaa. Tiedän,että elämässä on paljon paljon kamalempia asioita kun yksinäisyys. Mutta olisihan se kiva,kun olis kaveri kehen luottaa ja jutella ihan mistä vaan. Se toisin elämään paljon sisältöä ja henkistä hyvinvointia. Itse olen luonteeltani aika sosiaalinen,en todellakaa tuomitse ketään päältä päin(kaikilla on aina tarina kerrottavaan elämästään),avoin ja kiltti. Tuntuu,että jos olisin uhkarohkea,hullu,alkoholisti,mulla olisi varmaan miljoonia kavereita. Mutta kenenkään ei tarvi ruveta itseään muuttaa,että saisi kavereita,sehän on pahin mahdollinen vaihtoehto. Kaikki on sitä mitä on,kenenkään ei tarvi esittää muuta kun itse on. Onko muita samantyyppisiä ihmisiä ilmoilla ?
Kiusaamisen seuraukset
jeppjepp.
6569
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
=>>Tuntuu,että jos olisin uhkarohkea,hullu,alkoholisti,mulla olisi varmaan miljoonia kavereita.
Mitä nämä tekevät jotta heillä olisi kavereita? Uhkarohkea, hullu tai alkoholisti voi olla yksinkin, mutta yleensä pyydetään joku seuraksi joko katsomaan tai osallistumaan.
En ollut koulukiusattu, mutta aika on vienyt ne kaveruudet jotka joskus on olleet. Uusia pysyviä ystävyyssuhteita on syntynyt, mutta ne hiipuivat kun ihmiset muuttivat muualle ja sen seurauksena etääntyivät. Juttuseuraakin toki voi saada, mutta ei se helposti kehity ystävyydeksi.
Ennakoimisella?
Minua kiusattiin myös peruskoulun ylä-asteella. Kiusaaminen oli lähinnä henkistä. Fyysistä ei ollut kuin vain sillointällöin js sekin rajoittui lähinnä tönimiseen ja päälle sylkemiseen. Fyysisestä kiussamsesta ei ole jäänyt mitään traumoja, henkisestä sensijaan erittäin paljon. Itse olisin halunnut mennä peruskoulun jälkeen lukioon, mutta kun opettajat ja kiusaajat sanoivat lähes koko ylä-asteen ajan, etten tule siellä (tai missään muuallakaan pärjäämään), en sitten sinne mennyt. Nykyään olen katunut kovasti sitä etten silloin lukioon mennyt, sillä viime vuonna tehtyjen psykologisten testien mukaan olisin pärjännyt siellä hyvin. Siltikään en koe olevani itse syypää siihen etten lukioon mennyt, kun kerta koulussa ei minua siihen kannustettu. Opiskelumotivaatio pikemminkin pilattiin.
Kiusaamisen takia, minulla on todettu keskivaikea masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä on joskus epäilty, mutta ei kuitenkaan diagnosoitu. Olen vahvasti sitä mieltä, että jos minua ei olisi peruskoulussa kiusattu, olisin varmasti mennyt lukioon ja sitä kautta yliopistoon. Siellä olisin verkostoitunut hyvin, ja ehkä myös löytänyt tyttöystävän.
Kyllä sitä väistämättä tulee katkeraksi näitä kiusaajia ja kiusaamisen hyväksymiä opettajia kohtaan. Oma elämäni olisi nykyään huomattavasti parempaa, jos olisin saanut käydä peruskoulun laadukkaammassa ympäristössä ja parempien "luokkatoverien" seurassa.
Minua kiusattiin myös lapsena koulussa. Opettajien väliinpitämättömyys oli käsittämätöntä. Koulussa minua satutettiin henkisesti ja fyysisesti. Lopulta menin joskus luokkahuoneen ulkopuolelle, kun en kestänyt tilannetta luokassa. Tämä luokanopettaja lähti tuntien aikana kahville, ja jätti meidät oppilaat keskenään. Minä en saanut olla edes koulun ulkopuolella rauhassa, vaan minua esim. seurattiin, haukuttiin ja hakattiin. Kaikki tämä johtui siitä, kun olin luokan pienikokoisin oppilas, ja olin "ruma", koska minulla oli silmälasit. Säälittävintä oli, etttä noin kuusi poikaa oli yhden tytön kimpussa.
Nykyään olen 19-vuotias "normaali" nainen. Elämäni on kunnossa. Minulla on maailman ihanin mies. Kiusaaminen on jättänyt kuitenkin minuun pysyvät arvet. Teininä yritin itsemurhaa, ja olen vieläkin masentunut.Olin aikuisikään asti tosi pelokas sosiaalisissa tilanteissa, sain diaknoosiksi sosiaalisten tilanteiden pelko. Nykyään se ei vaivaa minua. En voi aina luottaa ihmisiin. Olen kuitenkin unohtanut koko p***'n, mutta tiedostomattomasti kaikki on vielä mielessäni. Huomaan välillä, että olen tiedostamattani tosi v****mainen miehiä kohtaan, vaikka en tarkoita pahaa.
Minulle koulukiusaaminen on aiheuttanut ainakin huonon itsetunnon ja pidän itseäni rumana. Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja paniikkikohtauksen kaltaisia tiloja. En ole pystynyt luomaan minkäänlaisia ystävyyssuhteita ja minun on helpompi olla yksin. Käytän monia lääkkeitä lieventämään ahdistusta ja masennusta ja mulla on ollut myös alkoholiongelmia. Saan olla iloinen sinä päivänä kun kuolen pois ja vissiin on kiusaajatkin. N/18
Minua kiusattiin ala-asteen parin viimeisen vuoden aikana. Kiusaaminen oli jonkin verran fyysistä, mutta pääosin henkistä. Tyyliin jos tulet lähelle meitä (muu poikaporukka) niin saat turpaan. Näin välitunnit yms olin omissa oloissani.
Onneksi ala-asteen jälkeen ei ole enää kiusattu. Toki yksittäisiä ikäviä
tapahtumia oli varusmiespalveluksen aikana ja on ollut työelämässä.
Toki olen miettinyt syitä. Esimerkiksi minun siskollani näyttäisi menevän hyvin.
Tällä hetkellä en ole hänen kanssaan väleissa, mutta hänellä on perhe ja paljon
ystäviä (kuten on aina ollut). Kun vertaan itseäni siskooni, olen tullut lopputulokseen että olen syntymästä asti ollut hieman omituinen/erilainen. Arvelisin että minua kiusattiin tuon takia.
En ole katkera siitä miten minua on kohdeltu. Elämä ei ole reilua eikä kaikille
valitettavasti anneta samoja mahdollisuuksia.
Minulla ei ole yhtään ystävää. Onneksi voin jutella aina välillä vanhempieni
kanssa. En voi pakottaa ketään ystäväkseni ja luultavasti torjuisin jos joku
yrittäisi ystävystyä. En luota tuntemattomiin.
Pitäisi kait vain vaipua 'zombie' horrokseen, laittaa aivot narikkaan ja elää
päivä kerrallaan sen enempää murehtimatta.. :)