Luen mielelläni historiallisia romaaneja ts.entisajasta kertovaa kirjallisuutta.
Niinpä melko umpimähkään valitsin Pirjo Tuomisen romaanisarjan.
Itkevät syvät vedet,Sillat yli joen, ja kultavainiot.Lopuksi, Maan nälkä, joka päättää ko.romaanisarjan.Harmillista!Koska jatkoakin olisin tähän lukenut vaikka kuinka paljon.Koska Alikartanon Antin kohtalo jäi hiukan mietityttämään.
Alkuun pääseminen oli vaikeaa ja olin ennakkoluuloinen.Ajattelin, en minä tälläistä, ääh! Ihan kuin teatraalista suomifilmiä 30-40 luvuilta.sitten aloin muistella. Tuon ajan ihmiset olivat todellakin tuollaisia, erilaisia, oman aikansa tyyppejä.Etenkin ne ns.hienostorouvat, sellaisia kaakattajia kummallisine hattuineen, turkiksineen ja eleineen ja oikkuineen, pianonpimputuksineen.
Mutta mitä enemmän luin, sitä enemmän eläydyin ja kiinnostuin.
Huomasin, ettei kirjat olleetkaan pelkkää pröystäilyä.
Menin uteliaasti ajassa taaksepäin kirjansivut viuhuen ja nykyaika jäi johonkin kauas, kauas taakseni.Seurasin herpaantumattomalla mielenkiinnolla kirjan päähenklöiden elämää vuosientakaisessa satakunnassa.
Maan nälkää lukiessa, tirautin jopa välillä muutaman liikutuksen kyyneleen.
Niin koskettavasti Tuominen osaa kuvata kirjoissaan tapahtumia ja tuon ajan ihmisten elämänkohtaloita ja niitä ihania onnellisia loppujakin.
Pistin myös merkille, että tuohon aikaan, ei ihmiset olleet saamattomia tai laiskoja.
Jos sellaisia olikin, heitä oli harvassa.He olivat vähemmistö, joita ei oikein hyväksytty, eikä ymmäretty.
Tässä romaanisarjassa, oli sopivassa määrin maamme poliittista historiaa, romantiikkaa ja traagisia tapahtumia.Tapahtumien ympäristöt ja paikat oli myös kuvailtu hyvin elävästi.Samoin alati vaihtuvat vuodenajat.
Kertakaikkisen mielenkiintoista luettavaa.Suosittelen lämpimästi.
Aion lukea Pirjo Tuomisen koko muunkin tuotannon.Talvi-illat sujuvat näin rattoisasti, eikä tv:tä enää juurikaan kaipaa.Lukeminen on paljon rauhoittavampaa.
Kun lukee kirjallisuutta menneiltä ajoilta.On kuin alkaisi itsekin elää aivan eri maailmassa.Maailmassa, jolloin ihmiset tyytyivät vähempäänkin ja pienistäkin iloista osattiin tehdä suuria.
Olen lukenut myös Annikki Sankarin kirjan.Huomenna kaikki on paremmin.
Tämäkin kirja kertoo mukaansatempaavasti, entisajan ahkerista ja vähään tyytyvistä ja korkean moraalin omaavista vanhanajan ihmisistä.
Suosittelen lämpimästi tätäkin kirjaa.
Kun itseltä on nukkuneet jo pois, kaikki tuon ajan eläneet ihmiset.
Joiden tarinointia entisajan elämästä ei saa enää koskaan kuunnella.Mielestäni on niin ihanaa, että näitä voi lukea tälläisistä kirjoista.
Niinpä melko umpimähkään valitsin Pirjo Tuomisen romaanisarjan.
Itkevät syvät vedet,Sillat yli joen, ja kultavainiot.Lopuksi, Maan nälkä, joka päättää ko.romaanisarjan.Harmillista!Koska jatkoakin olisin tähän lukenut vaikka kuinka paljon.Koska Alikartanon Antin kohtalo jäi hiukan mietityttämään.
Alkuun pääseminen oli vaikeaa ja olin ennakkoluuloinen.Ajattelin, en minä tälläistä, ääh! Ihan kuin teatraalista suomifilmiä 30-40 luvuilta.sitten aloin muistella. Tuon ajan ihmiset olivat todellakin tuollaisia, erilaisia, oman aikansa tyyppejä.Etenkin ne ns.hienostorouvat, sellaisia kaakattajia kummallisine hattuineen, turkiksineen ja eleineen ja oikkuineen, pianonpimputuksineen.
Mutta mitä enemmän luin, sitä enemmän eläydyin ja kiinnostuin.
Huomasin, ettei kirjat olleetkaan pelkkää pröystäilyä.
Menin uteliaasti ajassa taaksepäin kirjansivut viuhuen ja nykyaika jäi johonkin kauas, kauas taakseni.Seurasin herpaantumattomalla mielenkiinnolla kirjan päähenklöiden elämää vuosientakaisessa satakunnassa.
Maan nälkää lukiessa, tirautin jopa välillä muutaman liikutuksen kyyneleen.
Niin koskettavasti Tuominen osaa kuvata kirjoissaan tapahtumia ja tuon ajan ihmisten elämänkohtaloita ja niitä ihania onnellisia loppujakin.
Pistin myös merkille, että tuohon aikaan, ei ihmiset olleet saamattomia tai laiskoja.
Jos sellaisia olikin, heitä oli harvassa.He olivat vähemmistö, joita ei oikein hyväksytty, eikä ymmäretty.
Tässä romaanisarjassa, oli sopivassa määrin maamme poliittista historiaa, romantiikkaa ja traagisia tapahtumia.Tapahtumien ympäristöt ja paikat oli myös kuvailtu hyvin elävästi.Samoin alati vaihtuvat vuodenajat.
Kertakaikkisen mielenkiintoista luettavaa.Suosittelen lämpimästi.
Aion lukea Pirjo Tuomisen koko muunkin tuotannon.Talvi-illat sujuvat näin rattoisasti, eikä tv:tä enää juurikaan kaipaa.Lukeminen on paljon rauhoittavampaa.
Kun lukee kirjallisuutta menneiltä ajoilta.On kuin alkaisi itsekin elää aivan eri maailmassa.Maailmassa, jolloin ihmiset tyytyivät vähempäänkin ja pienistäkin iloista osattiin tehdä suuria.
Olen lukenut myös Annikki Sankarin kirjan.Huomenna kaikki on paremmin.
Tämäkin kirja kertoo mukaansatempaavasti, entisajan ahkerista ja vähään tyytyvistä ja korkean moraalin omaavista vanhanajan ihmisistä.
Suosittelen lämpimästi tätäkin kirjaa.
Kun itseltä on nukkuneet jo pois, kaikki tuon ajan eläneet ihmiset.
Joiden tarinointia entisajan elämästä ei saa enää koskaan kuunnella.Mielestäni on niin ihanaa, että näitä voi lukea tälläisistä kirjoista.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hertta-sarja kirjailija
Pirjo tuominen on hyvä ja aliarvostettu.
Juuri kuin minun kokemukseni, aivan samoin, aloitin epäluuloisena Tuomisen kirjat ja hurahdin niihin täydellisesti.Olen kohtapuolin 70-vuotias, vuosikymmeniä ulkomailla asunut,aina paljon lukenut.Kolme kuukautta sitten luin ensimmäisen Tuomisen kirjan ja nyt jo tänään lopetin 14;n kirjan Puoliherran huone. Onneksi niitä on vielä paljon jäljellä.
Mielestäni Pirjo Tuomisen tuotanto on epätasaista. En muista, mitä kaikkea olen häneltä vuosikymmenten varrella lukenut, en lähimainkaan koko tuotantoa, mutta aika paljon kuitenkin. Se mikä ärsyttää on mustavalkoiset tyypit toisinaan ja se, että Tuomisella on joka sivulla sana "kateellinen". Asenteellisuus, että ihmiset vertaavat toinen toisiaan, ihmetyttää minua toistuvasti muutoinkin, kateuskortti vedetään joka paikkaan, kun ei haluta paneutua siihen, mistä asioissa on oikeasti kyse.
Mutta esimerkiksi aloittavan mainitsemassa "Itkevät syvät vedet" -kirjan taustana oleva kansalaissota oli onnistuneesti kuvattu, samoin ihmiset, jotka jäivät sodan ja senaikaisen luokkayhteiskunnan jalkoihin. Muistan, miten Joel kulki kohti punaisten vankileiriä ja kun hän katsoi naispuolista päähenkilöä, jonka nimeä en nyt muista, hänen katseessaan oli syvä viha. Kaksi ihmistä, jotka olisivat voineet olla onnelliset yhdessä, mutta sattuivat syntymään puoli vuosisataa tai ainakin vuosikymmeniä liian aikaisin.
Vastaavantyyppistä kuvausta löytyy joistakin muistakin kirjoista.
Pirjo Tuomisen arvomaailma, jossa arvostetaan yrittämistä ja työntekoa ja vastuun ottoa omasta elämästä, miellyttää minua kovasti. Toivoisin vastaavaa suoraselkäisyyttä ihmisistä jokapäiväisessä arjessa. Aina tosin emme voi elämäämme vaikuttaa, valitettavasti ne rajat tulevat vastaan myös nykypäivänä. Ne joilla menee heikosti eivät välttämättä ole surkimuksia. Sen sijaan ne, joilla on kaikki edellytykset onnistua, mutta jotka heittävät elämänsä hukkaan, eivät ole myötätunnon arvoisia.