Syömisen kanssa minulla on ollut ongelmia kuudennesta luokasta saakka. Sieltä siis ensimmäiset muistoni. Kirjoittelin silloin syömissuunnitelmia ja teippailin seiniini lappuja, joissa luki ''Älä syö''. Lenkkeilin ja harrastin jalkapalloa.
Seitsemännen ja kahdeksannen luokan aikoihin se vain paheni. Syöminen vähentyi ja minun oli pakko jokaikinen ilta tehdä 300 vatsalihasliikettä, selkälihasliikettä, kyykkyyn-ylös -liikettä ja pakaralihasliikettä per pakara. Jos jonain iltana olin niin väsynyt, että nukahdin melkein seisaalteen, tein seuraavana iltana kaksinkertaisen määrän. Meillä ei tosin noihin aikoihin ollut vaakaa, joten en siinä käynyt. Näihin aikoihin myös sairastuin vaikeaan masennukseen ja määrittämättömään ahdistuneisuushäiriöön.
Yhdeksännen luokan aikoihin olin lihonut jonkin verran ja huomasin raskausarvet jenkkakahvoissani. Siitä alkoi raju laihdutus ja laihdutin n. 8-10 kiloa puolessa vuodessa. Kävin tuolloin myös pari kertaa ravitsemusterapeutilla, mutta hän sanoi, etten ole tarpeeksi sairas, että käyntejä jatkettaisiin.
Noihin aikoihin suhtautumiseni ruokaan muuttui täysin. Pahimmillaan söin ehkä 200-300kcal päivässä, joskus en edes sitä. Minua ahdisti syöminen tajuttoman paljon. Karkkia en syönyt kertaakaan tuon puolen vuoden aikana. Jos kuitenkin sellaisen suuhun satuin laittamaan, saatoin puraista muutaman kerran ja sylkäistä roskiin, koska jokin minussa kielsi syömästä sen. Valehtelin syömisistäni ja ahdistuin muiden ihmisten edessä syömisestä. Joskus yritin oksentaa syömisen jälkeen, mutta eihän siitä muuta tullut kuin vedet silmistä ja räät nenästä. Lihomisen pelko oli suuri ja peilikuva järkytti.
Jossain vaiheessa kuitenkin tilanne parani ja pikkuhiljaa lihoin kaikki takaisin ja vähän ylimääräistäkin. Kuitenkaan kaikki ajatukset syömisen suhteen eivät normalisoituneet, mutten niin paljoa vahtinut syömistäni.
Tämän vuoden keväällä satuin pitkästä aikaa käymään vaa'alla ja lukema järkytti minut täysin. Aloin taas laihduttamaan. Laihduin ensin n. 6 kiloa ja sen jälkeen lukema pysyi pitkään samassa. Tilanne taas paheni vähän ja laihduin 2 kiloa lisää lyhyessä ajassa. Taas lukema pysytteli samassa pitkän aikaa ja välillä olin jopa ihan tyytyväinen siihen miltä näytin.
Omilleen muutto ja vaa'an puuttuminen sai taas tilanteen pahemmaksi. Pelkäsin niin paljon lihomista, että se tuli uniini. Peilikuva paisui paisumistaan ja minua kuvotti ja itketti joka kerta, kun katsoin itseäni peilistä. Välillä jopa välttelin kokovartalopeiliin katsomista vähissä vaatteissa Sen jälkeen minun oli pakko ostaa vaaka, oli sitten rahat kuinka vähissä tahansa.
Kun ostin vaa'an ja kävin sillä ahdistuin suunnattoman paljon. Olin lihonut kilon. Kuitenkin olin syönyt juuri ennen sitä ja juonut paljon ja järjellä ajateltuna se johtui tasan siitä, mutta silti pelästyin. Aloin taas laihduttaa. Nyt vaikka lukema on siitä 3 kiloa pienempi, olen silti yhtä ahdistunut. Peilikuva ei miellytä sitten yhtään. Käyn vaa'alla melkein kymmenen kertaa päivässä ja mittailen itseäni joka päivä. Minun on pakko siivota joka päivä, että saan ajatukset pois painoni tuottamasta ahdistuksesta ja kuluttaisin kaloreita, koska lenkille lähtö on minulle aina ollut kynnys. Teen taas lihaskuntoa iltaisin.
Olen niin kyllästynyt tällaiseen elämään. Haluaisin olla onnellinen ja tyytyväinen itseeni ja haluaisin syödä normaalisti, mutta kuitenkaan en pysty tekemään asian eteen mitään. En osaa päästää irti tästä kaikesta. Tämä on ollut osa minua jo kauan ja tuntuisi jotenkin pelottavalta elää ilman tätä. Tämä tuo turvaa masennukseni ja ahdistukseni kanssa. ''Kun on ahdistusta ilman syytä ja ei sitä pysty kontrolloimaan, on pakko pystyä kotrolloimaan edes jotain ja se on syöminen'' sanoi kaverini minulle. Ja se taitaa olla ihan totta.
Minua pelottaa, että jos menisin kertomaan psykologilleni ajatuksistani, hän nauraisi minut pellolle. Tai jos laittaisi minut ravitsemusterapeutille, en saisi vieläkään apua, koska ''en ole tarpeeksi sairas''. Pitäisikö minun sitten olla sairaalloisen alipainoinen, että minut otettaisiin hoitoon?
Anteeksi sekava tekstini. Taidan mennä nukkumaan...
Seitsemännen ja kahdeksannen luokan aikoihin se vain paheni. Syöminen vähentyi ja minun oli pakko jokaikinen ilta tehdä 300 vatsalihasliikettä, selkälihasliikettä, kyykkyyn-ylös -liikettä ja pakaralihasliikettä per pakara. Jos jonain iltana olin niin väsynyt, että nukahdin melkein seisaalteen, tein seuraavana iltana kaksinkertaisen määrän. Meillä ei tosin noihin aikoihin ollut vaakaa, joten en siinä käynyt. Näihin aikoihin myös sairastuin vaikeaan masennukseen ja määrittämättömään ahdistuneisuushäiriöön.
Yhdeksännen luokan aikoihin olin lihonut jonkin verran ja huomasin raskausarvet jenkkakahvoissani. Siitä alkoi raju laihdutus ja laihdutin n. 8-10 kiloa puolessa vuodessa. Kävin tuolloin myös pari kertaa ravitsemusterapeutilla, mutta hän sanoi, etten ole tarpeeksi sairas, että käyntejä jatkettaisiin.
Noihin aikoihin suhtautumiseni ruokaan muuttui täysin. Pahimmillaan söin ehkä 200-300kcal päivässä, joskus en edes sitä. Minua ahdisti syöminen tajuttoman paljon. Karkkia en syönyt kertaakaan tuon puolen vuoden aikana. Jos kuitenkin sellaisen suuhun satuin laittamaan, saatoin puraista muutaman kerran ja sylkäistä roskiin, koska jokin minussa kielsi syömästä sen. Valehtelin syömisistäni ja ahdistuin muiden ihmisten edessä syömisestä. Joskus yritin oksentaa syömisen jälkeen, mutta eihän siitä muuta tullut kuin vedet silmistä ja räät nenästä. Lihomisen pelko oli suuri ja peilikuva järkytti.
Jossain vaiheessa kuitenkin tilanne parani ja pikkuhiljaa lihoin kaikki takaisin ja vähän ylimääräistäkin. Kuitenkaan kaikki ajatukset syömisen suhteen eivät normalisoituneet, mutten niin paljoa vahtinut syömistäni.
Tämän vuoden keväällä satuin pitkästä aikaa käymään vaa'alla ja lukema järkytti minut täysin. Aloin taas laihduttamaan. Laihduin ensin n. 6 kiloa ja sen jälkeen lukema pysyi pitkään samassa. Tilanne taas paheni vähän ja laihduin 2 kiloa lisää lyhyessä ajassa. Taas lukema pysytteli samassa pitkän aikaa ja välillä olin jopa ihan tyytyväinen siihen miltä näytin.
Omilleen muutto ja vaa'an puuttuminen sai taas tilanteen pahemmaksi. Pelkäsin niin paljon lihomista, että se tuli uniini. Peilikuva paisui paisumistaan ja minua kuvotti ja itketti joka kerta, kun katsoin itseäni peilistä. Välillä jopa välttelin kokovartalopeiliin katsomista vähissä vaatteissa Sen jälkeen minun oli pakko ostaa vaaka, oli sitten rahat kuinka vähissä tahansa.
Kun ostin vaa'an ja kävin sillä ahdistuin suunnattoman paljon. Olin lihonut kilon. Kuitenkin olin syönyt juuri ennen sitä ja juonut paljon ja järjellä ajateltuna se johtui tasan siitä, mutta silti pelästyin. Aloin taas laihduttaa. Nyt vaikka lukema on siitä 3 kiloa pienempi, olen silti yhtä ahdistunut. Peilikuva ei miellytä sitten yhtään. Käyn vaa'alla melkein kymmenen kertaa päivässä ja mittailen itseäni joka päivä. Minun on pakko siivota joka päivä, että saan ajatukset pois painoni tuottamasta ahdistuksesta ja kuluttaisin kaloreita, koska lenkille lähtö on minulle aina ollut kynnys. Teen taas lihaskuntoa iltaisin.
Olen niin kyllästynyt tällaiseen elämään. Haluaisin olla onnellinen ja tyytyväinen itseeni ja haluaisin syödä normaalisti, mutta kuitenkaan en pysty tekemään asian eteen mitään. En osaa päästää irti tästä kaikesta. Tämä on ollut osa minua jo kauan ja tuntuisi jotenkin pelottavalta elää ilman tätä. Tämä tuo turvaa masennukseni ja ahdistukseni kanssa. ''Kun on ahdistusta ilman syytä ja ei sitä pysty kontrolloimaan, on pakko pystyä kotrolloimaan edes jotain ja se on syöminen'' sanoi kaverini minulle. Ja se taitaa olla ihan totta.
Minua pelottaa, että jos menisin kertomaan psykologilleni ajatuksistani, hän nauraisi minut pellolle. Tai jos laittaisi minut ravitsemusterapeutille, en saisi vieläkään apua, koska ''en ole tarpeeksi sairas''. Pitäisikö minun sitten olla sairaalloisen alipainoinen, että minut otettaisiin hoitoon?
Anteeksi sekava tekstini. Taidan mennä nukkumaan...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.