Musta tuntuu, etten pysty elämään. Ihan niin kuin elämä olisi loppunut jo aikoja sitten. Viime vuodet olen katsellut vierestä muiden elämää ja tuntenut itseni ulkopuoliseksi. Varsinkin viime aikoina on tuntunut, etten kuulu tänne. Aina kun olen jaksanut, olen yrittänyt eläytyä ja heittäytyä samalla tavalla elämän mukaan kuin ihmiset ympärillä. Sitä on jatkunut korkeintaan muutama päivä kunnes olen pettyneenä huomannut, että musta ei vain enää ole siihen. Kuolema-ajatuksia on jatkuvasti päässä ja tuntuu ettei mikään voi pelastaa mua elämälle. Tuntuu myös, etten pysty välittämään hoitaville henkilöille oikeaa kuvaa tilanteestani ennen kuin minua ei ole enää olemassa. On niin voimaton olo. Täällä saan olla läheisteni lähellä, mutta oikeastaan uskon että mun kuolema olisi lopulta helpotus kaikille.
Onko muilla samankaltaista tunnetta siitä, ettei eläminen enää kovastakaan yrittämisestä huolimatta onnistu, on ikään kuin tuomittu kuolemaan?
Onko muilla samankaltaista tunnetta siitä, ettei eläminen enää kovastakaan yrittämisestä huolimatta onnistu, on ikään kuin tuomittu kuolemaan?
Vastaukset 7
Vanhimmat
On tunne elämättömästä elämästä ja tietoisuus kuoleman todellisuudesta ja olen nähnyt , että elämä ei paljon loppupelissä palkitse.
Minulla myös samanlainen fiilis kroonisen masennuksen kanssa.. Joukossa on parempia päiviä, jolloin jaksan puhua ihmisille, pystyn jopa hymyilemään, mutta sitten taas pudotaan pohjalle.
Aikaisemmin tunnistin itseni siitä, kun sanotaan, että masentunut ei todellisuudessa halua kuolla, vaan haluaa kamalan olon loppuvan. Viime aikoina olen huomannut, että todellakin haluaisin olla kuollut. En kerta kaikkiaan saa elämästä mitään irti.
Eiköhän se kuolo sinut korjaa jossain vaiheessa. Viimeistään silloin kun sairastut johonkin fyysiseen sairauteen hoitamattoman vakavan depressiosi seurauksena.
Jospa ongelma on tuo työläs yrittämmien ja elämisen surittaminen. Jospa alkaisi olla vain, ei ajkuvasti ponnistella, miltä tuntuu, mitä muut tekevät ja ajattelvat ym.
Itse ainakin huomasin, että on huomattavasti helpompi olla, kun ei yritä väkisin nauttia elämästä. Olen nyt ollut tässä vaan kohta vuoden ja ajattelen, että jos joku alkaa joskus kiinnostamaan niin se on hyvä, mutta en jaksa väkisin koittaa kiinnostua asioista.
Tylsää ja puuduttavaahan tämä on, mutta sittenpähän on, kunhan vaan ollaan tässä kuolemaan asti.
Itselläni on tullut tänä vuonna käännekohta elämässä. Jätin henkistä ja myös fyysistä väkivaltaa harjoittaneen avopuolisoni yli kymmenen vuoden jälkeen mikä ei ollut helppoa koska meillä oli myös todella mukavia hetkiä. Näistä parisuhteen ongelmista en hiiskunut kenellekkään ystävälle/läheiselle ennenkuin ero oli selvä koska mietin mitä HE sanoisivat ja miten he murehtisivat mun psta, en myöskään kertonut kenellekkään koulukiusaamisesta (jota kesti koko helv...n kouluajan) vaan kilttinä tyttönä kiikutin kotiin hyviä arvosanoja koska koin sen että kiusaaminen oli oma vikani enkä silloinkaan halunnut huolta vanhemmilleni Sillon hallitsin kipuani ja sain hallinnan tuntua jättämällä ruuat väliin....mitä sitten jäi käteen kaiken tämän jälkeen? Olen huomannut että kaikki se kulissien ylläpito ja muiden miellyttäminen on vieraannuttanut minut itsestäni. En tiedä kuka oikeasti olen kun kaikki tähän astinen on rakentunut muiden vaatimusten ja toiveiden perustalle. Itsetuhoinen olen ollut aina, nyt myös vieraantunut omasta itsestäni ja tunnen itseni ulkopuoliseksi niin itseni kuin mudenkin läsnäollessa...hohhoijaa...ei vaan enää jaksaisi liimailla palasista itselleen identiteettiä.
...niin ja lisättäköön edelliseen että ainoa syy miksi en ole oman käden kautta elämääni päättänyt johtuu myös samasta syystä kuin ongelmanikin...mietin mitä muut ajattelisivat...surkuhupaisaa sinällään... Sisältä olen ollut niin rikki jo niin kauan etten enää muunlaista olotilaa muista ja vain parille ystävälle olen raottanut näkyä huolella vaalimieni kulissien takana. Järkyttyneitähän nuo ovat olleet koska ulospäin olen aina iloinen, muista huolehtiva, näyttävä ja vahva nainen jolla menee hyvin taloudellisesti ja työkuvioissa. ..illalla kun kotioven selkäni takana suljen ripustan kulissit takin kanssa naulakkoon ja ainoa olento joka minun synkimmätkin mietteeni tietää, on koirani. Säälittävää puuhaa., tiedetään mutta en vain enää tiedä miten tästä pääsisin pinnalle...tämänkin hetkisessä ihmissuhteessa olen TAAS sortunut miellyttämiseen ja kulisseihin..Hetkittäin mietin että ehkei ongelma ollutkaan aiemmassa parisuhteessani ja siinä etten enää voinut eksääni kestää...ehken vain kestäkkään itseäni?. Salaa toivon että hirvikolari, rattijuoppo tai jokin muu tapaturmainen tapahtuma minut täältä pois korjaisi koska olen niin vässykkä etten itse asiaa kykene hoitamaan.... Eli ketjun aloittajalle...on meitä kohtalotovereita täällä ketkä ei myöskään tiedä miten päästä taas kiinni elämästä...