Lääkkeet vai sinnittely?

Jos ei muu auta, kokeile ihmeessä lääkkeitä. Kenellekään sun ei tartte siitä kertoa jos et halua. Masennusta ja lääkkeitä pidetään valitettavasti suurena tabuna, mutta totuus on se, että hyvin suuri osa niitä käyttää.

Itsekin pelkäsin juuri tuota leimautumista vuosia sitten. Loppujen lopuksi, niille muutamille mitä avauduin sitten ongelmistani, ilmeni että myös heillä oli vastaavia ongelmia ja lääkityksiä, terapioita yms.

Osa ei tietenkään ymmärrä masennusta saati lääkkeitä ja pitävät sitä heikkoutena ja keksittynä asiana. Nämä henkilöt ovat saaneet elää "herran kukkarossa" vailla mitään ongelmia. Mutta kyllä silloin kolistaan alas ja kovaa, kun tämmöiselle ihmiselle iskee depressio tai muu vastaava ongelma.

Lääkkeiden kokeilemisessa ei ole mitään, mitä pitäisi katua. Itse kokeilin useita, mutta mulla valitettavasti mitkään lääkkeet eivät auta saan niistä vain sivuoireet. Toiset taas ovat saaneet avun lääkkeistä nopeastikin. Itsellä tosin ongelmat niin vaikeita ja jo lapsuudesta asti kestäneitä, että mua on jo hyvin vaikea saada sellaiseen kuntoon että jaksaisin normaalia elämää.

Siis vinkkinä: Mene ja ota lääkkeet jos siltä tuntuu ja pyydä keskusteluapua. Myöhemmin voit hakeutua varsinaiseen psykoterapiaan mitä ongelmien käsittely pois päiväjärjestyksestä vaatii. Tee se ajoissa, niin sun ei tartte kokea kaikkea sitä tuskaa mitä itseni. Mulla tää seuraa koko elämän läpi.

PS. Et ole yksin, meitä samanlaisia on todella paljon, suurin osa vain pitää tietonsa itsellään.

Olet vielä nuori ja tunnen tai muistan nuo tunteet itsekin. Olen sinua yli kymmenen vuotta vanhempi ja neuvon käyttämään mielialalääkitystä ja kevyttä rauhoittavaa tarpeen mukaan. Minun elämäni on saanut ihan uuden muodon lääkityksen ja itsetuntemuksen kautta.

Jos jotain muuta voisin suositella, olisi joogan harrastaminen ja itsetuntemus kirjallisuuden lukeminen. Eihän sinun tarvitse kertoa vanhemmillesi tai sisarelle mielialalääkityksestä ja haluan sanoa sinulle, että olet ihan yhtä hyvä, arvokas, onnistunut ja hieno ihminen, olipa sinulla lääkitystä tai ei!

Ei lääkkeiden käyttö tee sinusta yhtään heikompaa tai huonompaa ihmistä. Masennustilassa uskotaan ihmisen aivoissa olevan muutoksia välittäjäaineiden toiminnassa ja lääkitys korjaa tuota epätasapainoa. Se on verrattavaissa vaikka tyroksiinihoitoon kilpirauhasen vajaatoiminnassa, jossa elimistön oma hormonituotanto on häiriintynyt.

Sinuna aloittaisin lääkityksen varsinkin, jos terapiaan ei ole mahdollisuutta. Pahimmillaan ilman lääkkeitä joudut palaamaan ennenaikaisesti Suomeen ja keskeyttämään opintosi. Jos masennus ehtii päästä pahaksi, on sitä aina vaikeampi hoitaa ja toipuminen kestää kauemmin.

Sinulla ei ole mitään velvollisuutta kertoa lääkityksestäsi omaisillesi, jos et sitä halua tehdä. Uskon kuitenkin, että he ymmärtäisivät ratkaisusi ja haluaisivat vain, että toivut pian. Pikkusiskollesi antaisit esimerkin naisesta, joka osaa ottaa apua vastaan, kuunnella tarpeitaan, olla armollinen itselleen.

Sivuoireita ei kaikille tule ja ne voivat olla lieviäkin. Jos ne ovat kovin häiritseviä, voidaan lääkitystä vaihtaa. Lisäksi oireet vaivaavat eniten lääkityksen alussa kun keho vasta totuttelee lääkeaineeseen. Ja yleensä masennuksen itsensä oireet ovat pahempia kuin lääkityksen aiheuttamat sivuoireet. Juuri lääkityksen avulla minimoit sen riskin, että ahdistus syvenee, jotain pahempaa tapahtuu ja opinnot/työ keskeytyvät. Kuitenkin, jos sairausloma katsotaan tarpeelliseksi, ei siitä pidä lannistua ja tuntea oloaan sen takia epäonnistuneeksi. Se on aikaa omaa toipumistasi varten.

Voi että, suuret kiitokset teille kolmelle vastauksistanne, ne olivat arvokkaita! Noin se varmasti juuri onkin kuten kuvailitte. Hyvinä hetkinä sitä helposti ajattelee että kyllä selviän tästä itsekseni. Sitten huonona ei meinaa millään kestää olla olemassa ja tekisi mitä vain että ahdistustuska helpottaisi. Kyllä se pahin aina lopulta helpottaakin kun vaan kärsii, mutta sillä hetkellä kaikki on mustaakin mustempaa, eikä pysty tekemään mitään. Nytkin olen laihtunut kun oli jakso etten pystynyt ahdistukselta syömään. Kovasti olen kamppaillut vastaan, käynyt salilla, syönyt terveellisesti yms. Itsetuntemuskirjallisuutta olen lukenut muutaman viime vuoden aikana melko paljonkin, koska se on todella kiinnostavaa.

"En selvinnyt elämästä täysipäisenä kuten muut."

Ei muut ole mitään täysipäisiä vaan sekopäitä kaikki. Olet täysin kujalla koko ihminen jos kuvittelet, että kadulla vastaan lappaava porukka on täysipäistä ja sinä masennuksesi takia et ole. Olet pahasti erehtynyt jos kuvittelet, että sinun pitää liittyä tähän normaalien ihmisten joukkoon ollaksesi täysipäinen. Sillä tavalla sinä et tule täysipäiseksi. Tulet vain entistä hullummaksi, koska ihmiskunta on perusluonteeltaan hullu. Hulluus on sisäänrakennettu ihmismieleen ja sen rakentamiin kulttuureihin. Nämä ihmiset, jotka päällisin puolin vaikuttavat terveiltä, ovat todellisuudessa sekaisin. Niin kauan kun halajat heidän riveihinsä, ei sinulla ole pienintäkään mahdollisuutta tulla terveeksi.

Heippa Ap. Paljon voimia ja viisautta sinulle siellä. Olen jo kuuskymppinen nainen, mutta niin kauhean hyvin löysin itseni siinä, mitä kirjoitit. - Minä menin aikoinaan yksin kunnalliselle yleislääkärille jo 15-vuotiaana masennusta ja jännittämistä yms. oireita valittelemaan. Silloin sain ns. rauhoittavia lääkkeitä ja pystyin käymään hurjalla tarmolla lukion, pahalta kyllä tuntui.

Koskaan en kertonut vanhemmilleni ja sisaruksilleni lääkärillä käynneistäni saati lääkityksestäni! Olisi ollut hirveää joutuakin kertomaan. Heidän reaktionsa? Pelotti tosi paljon. Ehkä perheeni jotakin tiesivät, niin liki jouduttiin kuitenkin elämään (pystyinkö aina muistiinpanojani ja lääkkeitäni piilottelemaan :) . Pääasia mulle oli, että asiasta ei puhuttu. Minulla kova häpeä, mutta se kyllä oli sen ajan ympäristön mukaistakin, että kaikin tavoin olin epäonnistunut ("hullu", anteeksi).

Kun pääsin lähtemään maailmalle itsenäisesti, se oli kiva juttu. Hakeuduin edelleen tarvittaessa lääkäreille sekä käytin lääkitystä. Myöhemmin sain terapeutinkin. Itse koin, että ok, otetaan potilaan rooli. Varsinkin auttoi hurjasti, kun maailmalla tapasin ihmisiä, joiden kanssa puhua ihan kaikesta, henkilökohtaisestakin. Se oli upeeta! Minä löysin parhaiksi, syvällisimmiksi tyttökavereikseni just samalla psyykenrakenteella varustettuja ihmisiä. Keskusteluja ongelmista ja oireista riitti ja se oli mielenkiintoista ja auttoi! Edelleenkään kotiväkeni ei (kai?) tiennyt. Elin yksin omillani kaukana heistä. Myös koukkasin koulun jälkeen muissa maissa palvelutöissä, kuten sinä. Varustauduin reissuun lääkärin kautta ja käyttelin masennukseen auttavia rauhoittavia (silloin vielä ei ollut näitä nykyisiä mielialalääkkeitä).

Oman kokemukseni mukaan sanon, älä kerro perheellesi. Mitä se hyödyttäisi! Etsi ihan omia ihmisiä, joiden kanssa puhut näistä aiheista.

Miksipä et nyt sielläkin jo voisi käydä lekurille puhumassa, alustavasti. Ei ole hyvä olla yksin terveyskysymystensä kanssa. Ymmärrän hyvin paineesi siihen, kyseessä psyykkinen terveydentila. Eli nyt sinulla tosi paha olo! Niin on ollut minullakin. Ja olen yhä henkissä. - Halit ;-) .

Lisäys: Minunkin elämääni tuolloin haittasi kovin PMS-oireet. Ehkä näillä, herkkä mieliala, masennus, tuska, ahdistus ja sitten hormonikierto, niin ehkäpä sama juuri. Oletko kokeillut ottaa reippaasti B-vitamiinia (esim. Suomessa HeksaVit, muistaakseni B6 auttaisi)? B-vitamiinikuuria voisit käyttää ainaa viikkoja ennen laskettua m-alkua. Netistä löytänet lisääkin konsteja, josko apua ihan tuohonkin. Itseltäni taisi tuolloin uupua myös keltarauhashormonia ja välillä sitäkin käytin 10 pv ennen m-alkua. Käsittääkseni auttoi. Raskasta on, kun mieliala-asiat, ahdistus ja samalla hormonikierto heittelee ihmistä! Muistan, että jouduin useinkin etukäteen jännittämään ja pelkäämään pärjäämistäni tällaisessa 'kasautumassa'. Syndroomasta kyse todella.

Etkö löydä ahdistuksesi lähteeksi jotakin syytä? Voisitko itsellesi nimetä joitakin otsikoita, mikä laukaisee ahdistuskohtauksia? Vähän jo kerroitkin. - Minua usein auttaa, kun tiedostan, mikä asia ollee kyseessä. Useinkin se on tulevan pelkoa ja panikoimista. Mutta miksi? Näitä voisit sitten myöhemmin työstää terapiassa. - Nyt voin sanoa, että paljon auttaa, kun tuntee itseänsä sekä syitä huonon voinnin kohtauksiin. Olisko sinulla tässä mukana ihan burn outiakin? #

Mä menin -98 hakemaan masennuslääkkeitä, kun viitisen vuotta oli masennusta ja ilottomuutta kestänyt. Siinä vaiheessa oli pakko hakea, kun tuli paniikkikohtauksia ja luulin kuolevani tai sekoavani. Olen 37 v. mies.

Mietin jo aiemminkin lääkkeiden hakemista, mutta en uskaltanut, kun luulin, että minut suljetaan johonkin laitokseen. Silloin ei vielä juuri puhuttu julkisuudessa masennuksesta, joten en tiennyt mitä masentuneiden kohdalla tehdään. Sain niitä lääkkeitä, ja monen vuoden ilottomuuden ja pahoinvoinnin jälkeen elämä taas palasi ja tunsin iloa ja mielenkiintoa asioihin.

Lääkkeet menetti kuitenkin tehoansa muutamassa vuodessa, ja sitten menin kunnalliseen terapiaan. Jonkin verran se auttoi, mutta ei kuitenkaan ollut oikean tyyppistä terapiaa, kun vieläkin masennus iski. Pääsin Kelan korvaamaan terapiaan kuitenkin, joka alkoi tehotakin. Se oli kognitiivista terapiaa kerran viikossa. Tietoisuustaidoista (mindfullness englanniksi) on mulle eniten hyötyä, ja niiden avulla tunnun pystyvän ehkäisemään hyvin masennusta ja ahdistusta.

Ajatusten eriyttämistekniikat on myös tehokkaita, joiden avulla pystyn käsittämään, että "pahat" ajatukset ovat vain ajatuksia. Mikäli minua siis alkaa vaivata joku ajatus toistuvasti.

Kiitos, ku kerroit. Minullekin tukea kokemuksistasi.
Samoilla linjoilla. Itsekseni nykyään harjoitan jotakin tuollaista.

Lisäisin vielä, että usein kannattaa ihan vain ja ainoastaan (omasta tahdostaan!) pyrkiä muuttamaan itseään. Voi kokeilla kuin kouluttautua uudelleen ajatusten, asenteiden ja monienkin toimintatapojensa kautta. Tuolta pohjalta lopulta lähtevät fiiliksetkin. - Voi oppia ehkäisemään masis-angsti-kohtauksia tai ainakin voi keksiä ihan omia keinoja, millä mahdollisimman nopeasti pääseen pahimmasta tilasta ylös.

Olen yrittänyt taistella oppimaan 'tässä ja ny't -elämistä, 'itsessäni läsnä olemita'. Huh! - On myös sanottu, että mennään ketjussa: ajatukset > toiminnot > mieliala. Jotenskin tekemisten kautta voisimme vaikuttaa fiiliksiin. Vaikeaa. Mulla tänään huono fiilis, enkä ole tehnyt mitään!

Uskomattoman paljon minulla kaikenlainen negatiivisuus tuottaa pahaa oloa, pahaa mieltä. Mutta juu, kuulin jonkun jo sanovan ;( , että entäs kun masennus ja tuska tekee sen negatiivisuuden, ja kaikki tuntuu kurjalta, ei-houkuttelevalta!

Olen myös jonkin verran hyötynyt depressiokoulu-harjoitustyökirjan tehtävistä. Siitä esmerkiksi, että mun tarvitsisi itse oppia oivaltamaan, mistä pidän yleensäkin sekä millä hetkellä ja mistä syistä mulla just nyt on ihan hyvä olo, mistä nautin. Jonkinverran pystynee ohjailemaan? - Tämä kaikki vaatii aikaa eli vanhentumisen myötä jotakin muuttumista kai tapahtuu! Sekä vaati masis- ja angstivapaata oloa muista kivuista ja säryistä puhumattakaan. Huokaus.

Kyl täs ketjussa on ihania ihmisiä - halit jokaiselle. Jaksellaan.