Kirjoitan tänne, koska en tiedä minne muuallekaan kirjoittaisin tai kenelle puhuisin, koska minulla ei ole ketään ihmisiä ympärilläni. Elän täydellisessä yksinäisyydessä ja tuntuu, etten enää jaksa tätä. Ikää on 20 vuotta eikä mulla ole koskaan ollut ystäviä, kavereita tai oikeastaan edes perhettä. Tai no perhe, jossa isä on väkivaltainen alkoholisti eikä äiti ole koskaan välittänyt. En tiedä, miten olen tähän asti edes jaksanut elää.
Aikaisemmin olin niin pahasti masentunut, etten välittänyt mistään. En välittänyt, vaikkei mulla ollut kavereita eikä sosiaalista elämää, mutta nyt vähitellen asia alkaa ahdistaa. Ahdistaa, etten ole koskaan seurustellut ja etten koskaan saa elämässäni mitään aikaiseksi.
En käy missään. Olen koko ajan kotona koulua lukuun ottamatta. Lukion olen suorittanut (huonoin tuloksin) ja nyt opiskelen ammattikoulussa yo-linjalla. En oikeastaan ole saanut kavereita sieltäkään pintapuolisia tuttuja huomioimatta, koska olen kamalan epävarma, ujo, arka ja pelkään sosiaalisia tilanteita. Lisäksi asun kahden kämppikseni kanssa enkä ole vaihtanut heidän kanssaan juuri sanaakaan. Pitävät mua varmaan ihme friikkinä, kun olen koko ajan lukkiutunut huoneeseeni, en puhu enkä käy missään. He taas juhlivat joka viikonloppu ja kutsuvat kavereita kylään, mistä siis tunnen entistä enemmän alemmuutta.
En voi sille mitään, mutta inhoan itseäni. Tunnen suurta vastenmielisyyttä itseäni kohtaan. Kukaan ei välitä minusta eikä kukaan puhu minulle. Vihaan itseäni. Vihaan elämääni. Vihaan ihmisiä ja haluan kuolla. Tänään kaupungilla kävellessäni mietin, että jospa jäisin makaamaan kadulle. Tuskin kukaan edes huomaisi, kävelisivät vain ohitseni. Mitä voisin tehdä? Kaipaan niin kovasti tekemistä, mutta mitä yksin voi tehdä? En kehtaa tehdä mitään, koska häpeän yksinäisyyttäni.
VIime viikon perjantaina olin yksin illalla kaupungilla ja näin kaksi luokkakaveriani. Toinen kysyi ihmetellen, että miksi olen yksin. Mitä siihen voi vastata? Niin, miksi olen yksin vuodesta toiseen, en osaa sanoa. Yksinäisyys kun ei helpota, vaikka näen ihmisiä. Se ei helpota, vaikka juttelen, hymyilen ja yritän olla avoin. Yksinäisyys kun on aina pohjalla eikä se koskaan katoa. Se on osa minua ja persoonallisuuttani, vaikka niin kovasti haluaisin päästä siitä eroon.
Ja juttu on myös se, että kun ihmiset katsovat minua, niin he eivät usko, että voisin olla masentunut ja yksinäinen. Olen käynyt useita kertoja psykologilla ja vertaistukiryhmissä ja joka kerta ihmiset sanovat, etten vaikuta masentuneelta. Tiedän sen itsekin, koska hymyilen ja sanon kaiken olevan hyvin. Kuitenkin illalla nukkumaan mennessä, pimeässä sängyllä maaten vain ajatukset seuranani, tekisi mieli itkeä, mutta en ole pystynyt itkemään vuosikausiin. Usein mulla on niin paha olla etten tiedä mitä tekisin. Siihen oloon ei auta lääkkeet eikä oikein enää mikään maailmaan seurakaan. Tunnen olevani niin turha ja mitätön, joten en pysty näkemään elämässäni mitään, miksi haluaisin elää, jos tulevaisuuskin tulee olemaan samaa harmaata massaa jossa mikään ei tunnu miltään.
Olen myös alkanut toden teolla pelätä mielenterveyteni puolesta. Masennus nyt ei vielä ole mitään kovin vakavaa, vaan tarkoitan skitsofreniaa ja psykoosia. Luen liikaa juttuja netistä ja huomaan kaikkien piirteiden sopivan itseeni. Usein puhun ja naureskelen itsekseni, teen sitä myös julkisilla paikoilla, joten olenkohan sekoamassa? En tee sitä tarkoituksella, ja välillä yllätyn, kun ihmiset saattavat katsoa oudosti, että miksi naureskelen itsekseni. Elän myös liikaa mielikuvitusmaailmassani. Mielessäni on kokonaan toinen maailma, jonne uppoudun ja elän niin täysillä, että kuvitelmat tunkeutuvat oikeaan elämääni ja siksi naureskelen itsekseni.
Piti myös kirjoittaa jatkuvasti epätodellisesta olosta, depersonalisaatiosta ja dissosiaarihäiriöstä. Kärsin todennäköisesti niistä ja voin sanoa sen olevan sitäkin masentavampaa. Kotona ollessani kaikki on suht ok, mutta joskus koen niin vahvaa epätodellista ja sekavaa oloa, että se saa miettimään, että jospa olen psykoosissa. Todennäköisesti liioittelen, mutta se on aika pelottavaa.
Apuakin on niin vaikea hakea, koska olen sitä ennenkin jo yrittänyt, mutta se ei koskaan auta mitään. Kukaan ei voi poistaa yksinäisyyttäni tai ymmärtää olotilaani. En nyt kuitenkaan halua kuolla, mutta haluaisin saada jotain mieltä tähän elämääni. Mutta kun EN OSAA enkä USKALLA ottaa niitä riskejä. Enpystyenpystyenpysty. Käperryn koko ajan vain lisää ja lisää kuoreeni. Yksinäisyys tappaa minut.
Aikaisemmin olin niin pahasti masentunut, etten välittänyt mistään. En välittänyt, vaikkei mulla ollut kavereita eikä sosiaalista elämää, mutta nyt vähitellen asia alkaa ahdistaa. Ahdistaa, etten ole koskaan seurustellut ja etten koskaan saa elämässäni mitään aikaiseksi.
En käy missään. Olen koko ajan kotona koulua lukuun ottamatta. Lukion olen suorittanut (huonoin tuloksin) ja nyt opiskelen ammattikoulussa yo-linjalla. En oikeastaan ole saanut kavereita sieltäkään pintapuolisia tuttuja huomioimatta, koska olen kamalan epävarma, ujo, arka ja pelkään sosiaalisia tilanteita. Lisäksi asun kahden kämppikseni kanssa enkä ole vaihtanut heidän kanssaan juuri sanaakaan. Pitävät mua varmaan ihme friikkinä, kun olen koko ajan lukkiutunut huoneeseeni, en puhu enkä käy missään. He taas juhlivat joka viikonloppu ja kutsuvat kavereita kylään, mistä siis tunnen entistä enemmän alemmuutta.
En voi sille mitään, mutta inhoan itseäni. Tunnen suurta vastenmielisyyttä itseäni kohtaan. Kukaan ei välitä minusta eikä kukaan puhu minulle. Vihaan itseäni. Vihaan elämääni. Vihaan ihmisiä ja haluan kuolla. Tänään kaupungilla kävellessäni mietin, että jospa jäisin makaamaan kadulle. Tuskin kukaan edes huomaisi, kävelisivät vain ohitseni. Mitä voisin tehdä? Kaipaan niin kovasti tekemistä, mutta mitä yksin voi tehdä? En kehtaa tehdä mitään, koska häpeän yksinäisyyttäni.
VIime viikon perjantaina olin yksin illalla kaupungilla ja näin kaksi luokkakaveriani. Toinen kysyi ihmetellen, että miksi olen yksin. Mitä siihen voi vastata? Niin, miksi olen yksin vuodesta toiseen, en osaa sanoa. Yksinäisyys kun ei helpota, vaikka näen ihmisiä. Se ei helpota, vaikka juttelen, hymyilen ja yritän olla avoin. Yksinäisyys kun on aina pohjalla eikä se koskaan katoa. Se on osa minua ja persoonallisuuttani, vaikka niin kovasti haluaisin päästä siitä eroon.
Ja juttu on myös se, että kun ihmiset katsovat minua, niin he eivät usko, että voisin olla masentunut ja yksinäinen. Olen käynyt useita kertoja psykologilla ja vertaistukiryhmissä ja joka kerta ihmiset sanovat, etten vaikuta masentuneelta. Tiedän sen itsekin, koska hymyilen ja sanon kaiken olevan hyvin. Kuitenkin illalla nukkumaan mennessä, pimeässä sängyllä maaten vain ajatukset seuranani, tekisi mieli itkeä, mutta en ole pystynyt itkemään vuosikausiin. Usein mulla on niin paha olla etten tiedä mitä tekisin. Siihen oloon ei auta lääkkeet eikä oikein enää mikään maailmaan seurakaan. Tunnen olevani niin turha ja mitätön, joten en pysty näkemään elämässäni mitään, miksi haluaisin elää, jos tulevaisuuskin tulee olemaan samaa harmaata massaa jossa mikään ei tunnu miltään.
Olen myös alkanut toden teolla pelätä mielenterveyteni puolesta. Masennus nyt ei vielä ole mitään kovin vakavaa, vaan tarkoitan skitsofreniaa ja psykoosia. Luen liikaa juttuja netistä ja huomaan kaikkien piirteiden sopivan itseeni. Usein puhun ja naureskelen itsekseni, teen sitä myös julkisilla paikoilla, joten olenkohan sekoamassa? En tee sitä tarkoituksella, ja välillä yllätyn, kun ihmiset saattavat katsoa oudosti, että miksi naureskelen itsekseni. Elän myös liikaa mielikuvitusmaailmassani. Mielessäni on kokonaan toinen maailma, jonne uppoudun ja elän niin täysillä, että kuvitelmat tunkeutuvat oikeaan elämääni ja siksi naureskelen itsekseni.
Piti myös kirjoittaa jatkuvasti epätodellisesta olosta, depersonalisaatiosta ja dissosiaarihäiriöstä. Kärsin todennäköisesti niistä ja voin sanoa sen olevan sitäkin masentavampaa. Kotona ollessani kaikki on suht ok, mutta joskus koen niin vahvaa epätodellista ja sekavaa oloa, että se saa miettimään, että jospa olen psykoosissa. Todennäköisesti liioittelen, mutta se on aika pelottavaa.
Apuakin on niin vaikea hakea, koska olen sitä ennenkin jo yrittänyt, mutta se ei koskaan auta mitään. Kukaan ei voi poistaa yksinäisyyttäni tai ymmärtää olotilaani. En nyt kuitenkaan halua kuolla, mutta haluaisin saada jotain mieltä tähän elämääni. Mutta kun EN OSAA enkä USKALLA ottaa niitä riskejä. Enpystyenpystyenpysty. Käperryn koko ajan vain lisää ja lisää kuoreeni. Yksinäisyys tappaa minut.
Vastaukset 74
Vanhimmat
=>Tunnen olevani niin turha ja mitätön, joten en pysty näkemään elämässäni mitään, miksi haluaisin elää
Kirjoitukseen on vaikea kommentoida koska "Kukaan ei voi poistaa yksinäisyyttäni", mutta kommentoin kuitenkin. Useimmat meistä ovat loppujen lopuksi aika turhia ja mitättömiä (kuten esim. minä), mutta toisen ihmisen seura antaa voimia ja tarkoituksen huomisellekin. Elämän tarkoitus on hyvät ihmissuhteet, ja jos sellaiset puuttuvat ei huominen ole kovin kiinnostava.
=>Yksinäisyys kun ei helpota, vaikka näen ihmisiä. Se ei helpota, vaikka juttelen, hymyilen ja yritän olla avoin.
Oletko kysynyt heiltä joista pidät "nähdäänkö huomenna"? Yksinäisyyden tunne syntyy jos ei luota toisiin ihmisiin, eli kun olettaa etteivät he välitä sinusta etkä voi olla varma että he haluavat tavata sinut uudestaan.
Rikkinäisiä perheitä on monella, eli ystäviä varmasti tarvitaan. Heidät pitää vaan löytää.
Vaikutat kirjoituksesi perusteella kyllä aivan täyspäiseltä tyypiltä ja sulla olisi varmasti paljon annettavaa jollekin kanssaihmiselle. Mistäpäin Suomea muuten kirjoittelet?
Niin, täyspäiseltä ehkä näin tietokoneen ruudulta luettuna, mutta todellisuus saattaa olla jotain muuta.
Enkä muuten pysty uskomaan, että näiden palstojen kautta voisin löytää kavereita/ystäviä/mitälie, koska sitä on tullut kokeiltua ennenkin. Olen kirjoitellut tällä palstalla ennenkin (noin vuosi sitten) ja sitä kautta vaihdellut sähköpostia ja jopa mennyt niin pitkälle, että tavannut muutamia ihmisiä ihan kasvotusen. Siitä ei koskaan ole tullut mitään pidemmällä aikavälillä. Ehkä ihmiset ovat vain olleet vääriä eikä kemia ole pelannut, mutta en kuitenkaan jaksa enää uskoa, että netistä muka ystäviä löytäisi. Minä en ole koskaan löytänyt, joten eipä sillä paikkakunnallani merkitystä pitäisi olla.
Tiedän kyllä, ettei kukaan pysty poistamaan yksinäisyyttäni ja muutoksen täytyy lähteä juuri itsestäni, mutta kun se ei ole lainkaan niin yksinkertaista.
Kun olen käynyt tuolla psykiatrisella poliklinikalla ja aina valittanut, että olen masentunut koska olen yksinäinen, tuntuu, ettei sillä yksinäisyydellä ole heidän mielestään mitään merkitystä itse pääongelmiini. Yksinäisyys ei kuulemma ole ongelma, vaikka mielestäni se on ongelmista kaikkein suurin. On tosin vaikea sanoa kumpi aiheutti kumman. Yksinäisyydestä masennus vai masennuksesta yksinäisyys? Ehdotan ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta sillä ei kuulemma ole merkitystä. Ongelma on ehkä nimenomaan rikkinäisessä lapsuudessa, itsetunto-ongelmissa, jatkuvassa hylätyksen tulemisen tunteessa ja epäluuloisessa persoonallisuudessa. En luota ihmisiin ja odotan aina kaikkein pahinta --> en saa ystäviä enkä osaa solmia ihmissuhteita luottamusongelman takia.
En usko, että pystyn koskaan löytämään ystäviä. Se vaatii riskejä ja heittäytymistä. En luota itseeni tipan tippaa ja usein myös mietin, että haluanko edes ihan oikeasti saada ystäviä, vaikka niiden perään olenkin aina itkemässä. On hyvä sanoa, että tottakai haluan, kaikkiahan niitä haluavat, mutta toisaalta taas käytökseni on sen mukaista, ettei ole mikään ihme miksei kukaan halua tutustua minuun. Karkotan kaikki ympäriltäni epäkohteliaalla käytöksellä, jolle taas en voi mitään, koska sekin on itsepuolusmekanismi ettei kukaan tule liian lähelle ja näe sisälleni, kuinka mätä ihminen olen.
Ensinnäkin haluan sanoa,että kuulostat fiksulta ja tiedostat hyvin omat huolesi.Itse olen 26v poika,ja koulukiusattu ja muita vastoinkäymisiä kokenut.Itse pidän itteeni vahvana kaikesta huolimatta,ja niin olet sinäkin.kavereiden saaminen tässä iässä on hankalaa. JA luottamuskin pitäisi ansaita.sulla on ne kämppikset,puhu niille.sun olo ei voi mennä huonommaksi siitä vaan parempaan.sä et kuole jos ne ei ole kivoja.esim hyvä tulkin tulee harvoin heti vastaan.susta varmasti tuntuu pahalta ja haluat siitä eroon.avaat suusi ja olet oma itsesi,ja katot miten reagoidaan.elämä ön yhtä kamppailua välillä,mutta se tekeekin meistä vahvoja.ja usko mua sä oot vahva,mutta et oo saanu tarpeeks kannustusta elämässä.mä kannustan sua rekeen asialle jotain,ja ymmärrän sun taustasi täysin.itse ahdistuneena olen huomannut kuinka paljon ajatuksia syntyy päähän ja olis kiva päästä toteuttaa itseensä eli auttamal hädässä olevia.kaikkee hyvää sulle ja tsemppiä
Ethän sä mikään mätä ihminen ole! Miksi muka olisit? Sä vaan kuvittelet niin ku olet ollut liian kauan yksin ja itsetuntosi on huono.
Se on varmasti totta, että et helposti saa kaveria, koska taidat olla niin vaikeasti lähestyttävä. En mä itsekään pitkään ehkä jaksaisi olla sellaisen tyypin seurassa, joka on kauhean negatiivinen, passiivinen yms. Mutta jos tietäisin sen tyypin (eli sun) taustat, voisin yrittää saada tätä avautumaan ja ottamaan riskejä.
Totuus nyt vain on se, että nyky-yhteiskunnassa ihmisen arvo määritellään sen mukaan, kuinka paljon on saanut elämänsä aikana aikaiseksi. Minä olen paska ihminen eikä musta koskaan tule olemaan tälle yhteiskunnalle mitään muuta kuin harmia.
Kun olen esimerkiksi käynyt siellä psykiatrian poliklinikalla, niin sekin on ollut ilmaista, mutta en todellakaan koe sitä ansaitsevani. En kehtaa pyytää apua, koska aiheutan taas vain harmia. Yhteen väliin olin puoli vuotta omillani itsemurhan partaalla, koska en halunnut HÄIRITÄ psykologiani, vaikka hän olikin sanonnut, että voin ihan vapaasti soittaa ja varataan vaan uusi aika, mutta en tietenkään kehdannut tehdä sitä. Myöhemmin tosin valitin eräälle toiselle ihmiselle koulun kautta, että nyt pitäisi päästä jonnekin, mutta kun en kehtaa soittaa puhelimella kysyäkseni jotain niin typerää, niin mieluummin valitsen hitaan itsemurhan.
Voi voi :/ Voisinpa jotenkin auttaa sua ku vaikutat niin selkeästi masentuneelta. En vaan osaa näin netin välityksella oikein...
kumpi on ensin muna vai kana?
Masennus vai yksinäisyys?
On ihan tervettä myös olla vähän epäluuöoinen ja testata luottamusta. kohtuudella.
Vaatiihan se paljon rakkautta ja välittämistä, että jaksaa sietää kauan epäkohteliasta käytöstä. Mutta kun tykkää ja on sitoutunut toiseen ihmiseen, niin sen jaksaa, vaikka nykyaikana se ei ole helppoa, koska kaikki pitäisi olla nyt ja heti. Aina ei ole valmis hyväksymään tai jaksa keskeneräisyyttä. En sanoisi mätä.
Iloa elämään voi hakea pienistä, iloa tuottavista asioi´sta.Talven pimeys on rasittavaa ja raskasta monelle. Voi olla aluksi itselle se paraskaveri. Voi olla, että sitten myöhemmin siihen rinnalle tulee sitten joku uusi ystävä :)
Yleensä ne parhaimmat ystävät ovat ne jotka ovat seiseet siinä tuulessa ja tuiverruksessa mukana ja jääneet silti siihen. :)
Elämässä ei todella ole mitään tarkoitusta, olet täysin oikeassa siinä. Tai oikeastaan on, elämän tarkoitus on luoda lisää elämää. Se ei kuitenkaan paljoa lohduta, eikä tietenkään ole tarkoituskaan. Ei sinua tarvitse lohduttaa. Et sinä tarvitse minua sanomaan, että kaikki muuttuu vielä, että sinua odottaa kultareunuksinen pilvi ja sateenkaaren päässä on kultaruukku.
Sinä tietäisit että valehtelen.
Haluammeko me yksinäiset todella ystäviä? Vai olemmeko sittenkin jo niin tottuneet tähän yksinoloon, että vaikka meillä onkin sellainen olo, että tarvitsemme muita, emme itseasiassa tarvitsekaan? Tarvitsetko sinä tosiaan muita ihmisiä?
Saatan kuulostaa liian julmalta. En minä tunne sinua lainkaan, ja vain tekstisi kautta tarjoat meille näkymän sieluusi. Kuten edelläkin todetaan, vaikutat selväpäiseltä ihmiseltä, psykoosia sinun ei siis tarvitse pelätä. Kirjoitat analysoiden ja ymmärrät että sinun pitäisi ottaa riskejä, jotta löytäisit ystäviä. Tosin, et ole löytänyt ystäviä tähänkään mennessä, joten keinot jota tähän asti olet käyttänyt, eivät selvästikään toimi. Sinun pitää siis keksiä uusia keinoja.
En osaa neuvoa sinulle mistä voisit löytää ystäviä. Jos sen tietäisin, en itsekään olisi yksinäinen. Voin vain kertoa sinulle, mikä minua on auttanut ja saanut minulle paremman olon.
Harrasta liikuntaa. Juokse, pyöräile, lenkkeile. Kehosi nauttii, kun se saa liikkua, ja kun kehosi nauttii, sinäkin nautit. Lähde kuntosalille. Mene zumbaan. Liiku, liiku, liiku. Mene kirjastoon, lainaa kirjoja jotka kertovat aiheista mistä pidät.
Mitä hyötyä tästä sitten olisi, saatat kysyä oikeutetusti. Ensinnä, saatat tavata sellaisen ihmisen/ihmisiä, joiden kanssa synkkaa. Toisekseen, totut vieraisiin ihmisiin. Kolmanneksi, kirjoista ja liikunnasta saat puheenaiheita, kun tapaat jonkun. Neljänneksi, liikunta parantaa oloasi.
Nyt otat itseäsi niskasta kiinni, menet peilin eteen ja toteat että sinä pystyt tähän. Koska sinä pystyt. Tahdonvoimalla voi siirtää vuoria. Tahdonvoimaa voi opetella. Aloita opettelu nyt.
Et kuulosta lainkaan julmalta, vaan puheissasi on järkeä enemmän kuin tekisi mieli myöntää.
Jos ollaan täysin rehellisiä, niin tähän ikään mennessä en ole tehnyt oikeastaan mitään löytääkseni ystäviä. Valitan ystävien puutetta, mutta en tee mitään löytääkseni niitä. Nettiä tottakai olen käyttänyt, kuten jo aiemmin mainitsin, mutta oikeastaan kaikki keinot onkin siinä. Olen tosin joidenkin ehdotuksiin tarttuakseni aloittanut esim. kansanopiston kursseja ja hetken jopa kuvitellut, että sieltä voisin löytää edes jonkinlaista seuraa, mutta tulos on aina ollut erittäin laimeaa. Eivät minun ikäiseni ihmiset opiskele iltaisin kansanopistossa, se jos mikä on nähty, kun suurin osa on niitä tuplasti vanhempia ihmisiä. Hmph, mutta näin muuten en väliä mistään ryhmäliikunnasta, kesteluryhmistä enkä oikein mistään muustakaan ryhmässä tapahtuvasta harrastustoiminnasta. Harrastukset on hyviä tuomaan edes jotain sisältöä elämään, mutta ei pidä luulla, että sieltä ystäviä löytäisi.
Itse asiassa kaipaan elämääni monia asioita juuri sen takia, koska muillakin on. Haluan kavereita, joiden kanssa voi lähteä ryyppäämään ja viettämään sitä villiä nuoruutta, koska niin kuuluu tehdä. Tai niin ainakin odotetaan, että kaikilla olisi sellainen nuoruus, joten senpä takia minäkin haluan jotain sellaista, vaikka tiedän, että lopputulos ei lainkaan olisi niin ihana kuin etukäteen kuvittelen. Oikeastaan en ole kiinnostunut sellaisista asioista, mutta kaipa tämän ikäisen pitäisi olla kiinnostunut, niinpä siinä onkin tarpeeksi hyvä syy tuntea ulkopuolisuutta.
Ja kun en ole koskaan edes seurustellut (kaikilla muilla on ollut vähintään yksi poikaystävä ja useita muita seksisuhteita!!!), niinpä siinä sitten taas ollaan yksin ja ulkopuolisena. En taaskaan usko, että koskaan ikinä tulen löytämään poikaystävää. Kyse ei ole siitä, ettei kukaan olisi kiinnostunut musta. Kun kävelen tuolla ulkona keskellä kirkasta päivää, saan jopa aivan liikaa kiinnostuneita katseita osakseni, mutta koen sen ennen kaikkea erittäin ahdistavaksi. Silloin tekee mieli kadota paikalta eikä koskaan puhua kenellekään. En koskaan anna kenellekään mahdollisuutta vaan juoksen pakoon. Ja sitten itken yksinäisyyttä ettei kukaan ole kiinnostunut eikä välitä. En vaan löydä niitä ihmisiä joiden seurassa olisi oikeasti hyvä olla ilman sitä jatkuvaa ahdistusta.
Tahdonvoima on hölmö sana. En voi yhtäkkiä päättää, että vastaisuudessa toimin toisella tavalla ja sitten muka kaikkia olisi hyvin. Jotkut ihmiset on vaan tuomittu epäonnistumaan eikä siihen auta tahdonvoima.
Haluatko sinä tosiaan lähteä ryyppäämään? Kai ymmärrät, ettei siinä mikään estä, muuta kuin oma valintasi. Viinasta saa rohkeutta, eikä kellään ole niin paljon kavereita kun humalaisella baarissa. Minusta kuulostaa siltä, että haluaisit ryypätä vain siksi, että "niin kuuluu tehdä". Miksi kuuluisi? Onko olemassa jokin muotti, minkä mukaan meidän kaikkien pitää elää? Jos on, niin minä olen epäonnistunut tuossa muotissa pahanlaisesti. Välittäisinkö? En. Miksi välittäisin? En minä tätä elämää itselleni valinnut, mutta aion elää sen parhaimpani mukaan.
Poikaystävän löytämisestä minä en osaa muuta sanoa kuin sen, että sitä ei kannata murehtia. Ongelma lienee löytää sopiva poikaystävä, tälläkin palstalla olisi varmaan kymmeniä jonossa, mutta kuinka sopivia, se onkin eri kysymys. Ehkäpä elämä pitää muuten saada ensin kuntoon, ennen kuin alkaa seurustelemaan.
Mikset muka voisi päättää että vastaisuudessa toimit eri tavalla? Olethan itsestäsi tietoinen ihminen, etkä mikään vaistojen varassa toimiva ameeba. Tahdonvoima on nimenomaan valintakysymys. Voit valehdella itsellesi, ettei näin ole, voit valehdella että olet syntynyt epäonnistumaan, sillehän minä en mitään voi.
Vaikutat näin netissä mielestäni mielenkiintoselta ihmiseltä. Aidolta? Ehkä sitä.. Itselläni on paaljon samanlaisia ongelmia ja ikää 22v. Vielä jokin aika sitten ajattelin että on ihan ok, jos olen "luotu yksinäisyyteen". Mitä enemmän päiviä kuluu, sitä tyhmemmältä tää tuntuu... Tuntuu just siltä, että kohta hajoaa pää ja googlettelee kaikkea ja pian se pää varmaan hajookin.
Itselläni on sisko ja hän sanoi minulle, että vaikutat muiden silmiin siltä, että et kaipaakkaan muiden seuraa ja että kaikki on niin hyvin itselläsi, ettei muut uskalla lähestyä. Noin hän sanoi, kerran kun valittelin yksinäisyyttäni.
Haluaisin löytää aidon ystävän. Ystävän jonka kanssa ei tarvitsisi harrastaa small talkia vaan pääsisi suoraan asiaan ja voisi jutella "syvällisempiäkin juttuja" analysoiden. Ihmiset tuntuu niin laumaeläimiltä, niin se kai vaan menee. Tiedä sitten, miksi ei itse pysty samaan vaikka tavallaan haluaisi.
Haluaisin löytää rehellisiä, aidosti tunteensa näyttäviä ihmisiä jotka eivät halua muille pahaa.
Mutta naispuolisena sun on helppo ainakin miesseuraa löytää (netin kautta varsinkin?).. mutta tiedän kyllä tunteen jos et sitäkään saa aikaiseksi. Itse nimittäin en. Ensiksi haluais saada omat juttunsa kuntoon ja vasta sitten mies....
Ääää.. :)
"Haluaisin löytää rehellisiä, aidosti tunteensa näyttäviä ihmisiä jotka eivät halua muille pahaa. "
Niin varmaan jokainen meistä, mutta...
Ihminen on vain laumaeläin lopulta, jonka tulee selviytyä siihen saakka että saa jälkeläisen hoidettua lisääntymisikään, muuta tarkoitusta ei käytännössä luonto vaadi.
Siksi aiheuttaa suurta kärsimystä jäädä lauman ulkopuolelle. Siitä ne mielenterveysongelmat johtuvat. Köyhyys, yksinäisyys ja huono terveys alkavat sitten pyörittää noidankehää, josta on vaikea irrottautua.'
Painottaisin jokaisen ihmisen vastuuta ottaa jokainen ihminen mukaan.
Ketään ei saisi jättää yksin. Se on kamalinta mitä ihmiselle voi tehdä.
Siksi ap:kin voisi jutella ensin jollekin toiselle yksinäiselle. Lopulta edetä hierarkiassa aina kusipääksi saakka ja sitten sosiaalisten taitojen karttuessa jättää hylkiöt ja pelkästään hengata niiden suosittujen kauniiden ja rohkeiden kanssa. Sitähän ap itkee oikeasti ettei kuulu siihen suosittujen ryhmään täysivaltaisena jäsenenä.
Menisikö psykologi vapaaehtoisesti jonkun mt-ongelmaisen kanssa vaikkapa vapaa-ajallaan baariin ystävänä. Ei, koska se "alentaisi" mahd.hänen arvoaan siellä ja heikentäisi mahdollisuuksia saada seksiä joka on elämän tarkoitus.
Mahtaakohan edes Jeesus välittää näistä poikkeavista lauman ulkopuolelle jääneistä?
"En käy missään. Olen koko ajan kotona koulua lukuun ottamatta."
"Yksinäisyys kun ei helpota, vaikka näen ihmisiä. Se ei helpota, vaikka juttelen, hymyilen ja yritän olla avoin."
^^Siis täysin sama juttu mullakin! Tuntuu kuin mun tarkoitus olisikin elää yksin! Olen yrittänyt saada ystäviä mutta turhaan. Ihmiset eivät tunnu tajuavan mua. Olen joskus myös maininnut että mulla ei oo kotona ikinä mitään tekemistä jonka toivossa mua oltaisiin pyydetty jonnekin viettämään aikaa mutta ei.
Pitäisi kai rautalangasta vääntäen kertoa olevani kuolemaisillani tylsyyteen. Onnistuisiko silloinkaan, nauraisivat vain. Muutenkin löysin tekstistäsi paljolti samanlaisia tuntemuksia kun itse koen, ei kylläkään noin pelottavaa kuin sanoit mutta silti.
Minäkään mokoma en osaa enkä uskalla ottaa mitään riskejä, jotenkin pelkään epäonnistumisia jne. :(
Todella tuttua... itselläkin suurin piirtein samat ongelmat kaikki mitä teen, käyn koulussa ja istun kotona yksin, masentavaa...
Jos tätä lukee muitakin noin parikymppisiä, yksinäisiä, naisia, niin tehkää profiilit, ja ottakaa yhteys toisiinne. Mistä sen tietää millainen kaveriporukka teistä voisi tulla?
Olen pian 31v mies ja yksinäinen olen minäkin ikävien ajatusteni kanssa. Parisuhdettakin saattaisin kaivata mutta valitettavasti olen sen verran ruma ja muutenkin ikävä luonteeltani jotta jatkampa entiseen malliin eli istun koneella lukien muiden kitinöitä, jos jotain hyvää näissä on niin se etten ole ainut jolla on tällainen tasainen vitutus päällä.
Voimia.
Ota joku vanhempi mies rakastajaksi. Sitten se hemmottelee sua ja vie ulkomaille lomille ja ostaa kallita lahjoja. saat vähän jännitystä elämään..
Usko on Jumalan lahja, jonka jokainen saa ottaa vastaan. Jumala rakastaa sinua ja haluaa siunata elämääsi.
Hei! Tuo a18plus6 :n idea voisi olla hyvä.
Minä olin kanssa hyvin yksin, mutta sitten aloin mennä tanssipaikkoihin kerran viikossa, lauantaisin oli kyllä aika siivotonta meininkiä.
No, istuin siellä ja otin yhden drinkin. Mua alettiin hakea tanssimaan. Pahin probleema oli siellä, että helposti saa niitä vääriä kavereita, juoppoja, pahasuisia, tunkeilijoita.
Pitäisi katsoa tarkkaan, miten se mies käyttäytyy: jos juo paljon, niin tervemenoa,
jos hyppii pöydästä toiseen kommentteineen, niin tervemenoa, jos puhuu ensimmäiseksi seksistä, niin tervemenoa ja lujaa.
Ja jos menee jonkun kanssa sänkyyn, on miehen oltava hyvä ja hellä, eikä sellainen, joka tyydyttää lähinnä itsensä änkemisellään. Ja kohtelias hänen on oltava myös ja otettava sinut huomioon, eikä esitettävä mitään pashaa, jota sinä palvelet. Leikillä voit palvellakin, kunhan hän tekee myös niin.
Mutta ennen kaikkea, minun oli karistettava "saavuttamattomuuteni" pois ja oltava myös kiinnostunut niistä, jotka täyttävät kriteerioni: juovat hyvin vähän, käyttäytyvät kunnolla.
Juuri näin. On mentävä ulos, on mentävä ihmisten ilmoille. Jos tanssipaikat tuntuvat liian isolta askeleelta, on Suomi täynnä kuntosaleja, lenkkipolkuja, kirjastoja ja aikuislukioita. Jos vaikka sellaista ihmistä ei tapaakkaan, jonka kanssa synkkaa "sillai", saa ainakin kokemuksia elämäänsä josta voi sitten vääntää jutunjuurta. Kuntosalillakin voi aloittaa niinkin yksinkertaisesti, että tervehtii iloisesti muita kuntoilijoita. Yleensä ihmiset tervehtivät takaisin, ja jotkut ilostuvat siitä, että tervehdit. Heidän kanssaan voi sitten syntyä jutun juurtakin.
Sängyssä molemmat tosiaan nauttivat, kun otetaan toinen toisensa huomioon. Siksi minäkin pyrin aina olemaan kohtelias, en liian humalassa (nykyisin se ei ole edes vaikeaa, absolutisti kun olen) ja hellä kosketukseltani.
Sänkyyn hyppääminen ei tosin ainakaan minulla ole poistanut yksinäisyyden tunnetta. Pikemminkin se on syventänyt sitä. Kun on yhden illan ollut ihastuneena toiseen, ja "aamulla" kaikki onkin sitten ohi, jää tyhjä ja kurja olo. Välillä sitä miettii, kannattaako edes lähteä treffeille, josko sittenkin tulee vain märkä rätti vastoin naamaa. Toisaalta, kun ei mitään yritä, ei voi mitään saavuttakaan.
Tuollaisessa vatvomisessa on vähän huonoa se, että alkaa niitä ystäviä ja hengailua pitämään jotenkin ihmeellisinä asioina ja sitten varmasti pettyy kun ei se niin hauskaa olekaan. Kyllä onnellisuus lähtee sellaisesta sisäisestä hyvästä olosta...sitten voi olla ihan hauskaa muidenkin kanssa. Sun pitäisi kokeilla psykoterapiaa (joka voi kertomastasi taustasta päätellen) jatkua 5-10 vuotta.
Lähdetäänkö muuten kahville joku päivä?
"Sun pitäisi kokeilla psykoterapiaa (joka voi kertomastasi taustasta päätellen) jatkua 5-10 vuotta."
No juu, itse asiassa mulla olisi mahdollisuus aloittaa Kelan tukema psykoterapia, mutta koska rahatilanne ei sitä salli, niin taitaa jäädä minun osaltani hyödyntämättä. Tähän asti olen vain käynyt tuolla ilmaisella psykan polilla aika harvakseltaan, joten ei siitä loppujen lopuksi oikein hyötyä ole ollut. Psykoterapia olisi mulle kyllä tosi hyvä juttu mutta minkäs teet, kun se ei vaan nyt sovi tähän elämäntilanteeseen ja rahan puutteeseen.
"Lähdetäänkö muuten kahville joku päivä?"
Todennäköisesti olisin niin tylsää seuraa ettet toiste haluaisi enää edes tavata.
Joo, se on kyllä harmi ettei monet pysty aloittamaan tota psykoterapiaa rahatilanteen vuoksi (tai että se jää kesken kun KELA katkaisee tuen kolmen vuoden kuluttua). Jos valtiovalta todella haluaisi ehkäistä nuorten eläköitymistä niin pitäis panostaa paljon enemmän psykoterapia palveluihin. Eihän mikään kerran kolmessa viikossa tapahtuva psykologin tapaaminen ole lainkaan sama juttu. Ja masennuslääkkeetkin auttavat yleensä vain tietyntyyppisiin masennuksiin, eivät niin hyvin sellaisiin joita ylläpitää joku hyvin varhainen psyyken ongelma.
Eikä se niin vaarallista ole jos ei toiste enää halua tavata, kunhat et ole niin tylsää seuraa että lähtee kesken pois siltä ensimmäiseltäkin tapaamiselta :D Olen kyllä itsekin ns. tylsä, johtuen siitä että vietän aikaa niin paljon yksikseni tekemättä oikein mitään, siitä että aivotyöskentelyni on niin virittynyt negatiiviseen ongelmien vatvomiseen ja päänsisäiseen maailmaan sekä siksi että arkailen ja häpeilen sosiaalisissa tilanteissa tosi paljon (surkea itsetunto).
Voisi vaan olla mukava tavata välillä sellaisiakin ihmisiä jotka ymmärtäisivät näitä ongelmia, eivätkä olisi niin vaativia. Itse kun tulee liikuttua liian vähän poissa täältä kotoa, niin voisin joskus lähteä istuskelemaan jonkun kanssa ihan pelkästään lähtemisen vuoksi, vaikka siellä vallitsisikin vaivaantunut hiljaisuus :)
Tässäpä meillä onkin tämä paha noidankehä: olemme yksin, koska olemme tylsiä, olemme tylsiä koska olemme yksin. Emme keksi sanottavaa, olemme hiljaa, olemme tylsiä. Ja niin edelleen.
Mutta eihän tämä noidankehä ikinä ruostu puhki, ellemme ala hiomaan pois sen kovaa pintaa. Mitä väliä sillä olisi, vaikka tapaamisella vallitsisi vaivaantunut hiljaisuus? Sitähän meidän elämämme on ollut tähänkin asti. Luulisi, että jos molemmat / kaikki tapaamiseen osallistuvat ovat tottuneet yksinoloon, kaikille olisi selvää että todennäköisin tulos on juurikin hiljaisuus. Ja kun tämä kaikinpuolin tiedostetaan, niin kenelle meidän pitäisi hävetä?
Jos kokeiltaisiin viettää vaikka peli-ilta. Jokin lautapeli tai konsolipeli. Siinä ei tarvitsisi välttämättä edes puhua. Siinä voitaisiin vain olla. Meillä olisi peli edessä, johon voisimme kiinnittää huomiomme jos tunnemme olomme kiusaantuneeksi. Ja saisimme jutunjuurta pelitilanteista.
Vai emmekö kehtaa tunnustaa olevamme yksinäisiä? Edes toiselle yksinäiselle? Jos emme uskalla luottaa, miksi emme tapaisi ensimmäisellä kerralla julkisella paikalla?
Mitä menetettävää meillä on?
Voisinko a18plus6 lainata tätä kuvaustasi tuonne aloittamaani ketjuun? Tämä on niin hyvä? :)
Jos jaksaa kaupassa käydä niin varmaan jaksaa tavata jonkun ihmisen. Ei se niin rasittavaa ole.
"Lähdetäänkö muuten kahville joku päivä?"
Todennäköisesti olisin niin tylsää seuraa ettet toiste haluaisi enää edes tavata.
Mitä olisi, jos tapaisi muita yksinäisiä ja kiipeäisi barrikaadien yli sillä tavalla,
että leikillään paiskisi vastapuolta käsiin kevyesti. Toisen ihmisen koskettaminen on tärkeää, ja sen voi tehdä leikillä, niin kauan, kunnes alkaa naurattaa ja synkät ajatukset haihtuisivat :))
Tai sitten sopisi virtuaalisten yksinäisten kanssa, että istutaan kahvilla klo 14 pari kertaa viikossa siinä ja siinä baarissa.
Olet joutunut lapsena aikuisen rooliin, jotta vanhempasi ovat saaneet luvan olla lapsia. Olitko täysin heitteillä omassa perheessäsi? Entä muu suku: eivätkö tienneet vai välittäneet? Mummi, ukki?
olen kanssa todellalin yksin. mulla on todettu kaksisuutainen mielialahäiriö ja istun vain päivästä toiseen kotonani ja ikää minulla on 48v..... ei ole todellisia ystäviä vain tuttuja....jos haluat kirjoitella, olisi kiva juttu vaihtaa ajatuksia kanssasi.... t. tuula
Jeesus näkee sinut.
monesti kun vatvoo paljon omia asoita, ei helpotusta tunnelin päässä näy.
Mutta kun kääntää katseensa toiseen ja auttaa toista, omakin elämä saa uutta merkitystä.
tänne vaan mun luokse asumaan, kämppikseks. täälä on aina tylsää, mutta kyllä sitä jotai sanaa vois aina vaihtaa. puhuu siit miten päivä meni jne jne. kaikki seura on tervetullutta jos pystyy vaan maksamaan oman osansa kuluista.
Nyt se peukalo pois persseeestä ja ulos tekemään tuttavuutta!!!! tai baariin..
Olet rohkea kun uskallat olla yksin. Hieman kadehdin sinua... Mutta toivon että löydät itsellesi mukavia ihmisiä ympärillesi. Koeta ensin rakastua itseesi, niin voit rakastaa muitakin..
Itse roikun suhteissa joissa mies pettää, hakkaa, kohtelee huonosti mutta en vaan uskalla olla yksin... Ehkä vielä joskus...
hiirulaiselle: se on sinun huono oman itsesi arvostus. Jokainen ihminen ansaitsee tulla kunnolla kohdelluksi. Jos jatkat sen tyypin kanssa, usakot pian itsekin, että et ansaitse parempaa.
Ota joku mukaan sinne, ettet ole yksin, kun sanot, että teidän tuttuilu on nyt loppu.
Ota mieluummin kämppäkaveri kuin seurustelukaveri , niin voitte yhdessä jutella asioista. Sitten kun tapaat miehen, joka ei petä, ei kohtele huonosti eikä hakkaa,
aloitat uudelleen ja elämästäsi tulee ihan hyvä.
hei ! missäpäin asut joka tarjoaa kämppä kaveruuttaan?? t.tuula
helsingissähän mä, jos mua tarkoitit.
minkä kokoinen asuntosi on ja montako huonetta ? ja mikä on vuokra ? ja missäpäin helsinkiä? ja minkä ikäinen itse olet? kyselee kiinnostunut tuula....
tää on ihan vaan suunnilleen 47m2 yksiö tupakeittiöllä. Eli omaa rauhaa ei kyllä saisi ''ollenkaan''. Mua se nyt ei kyllä haittaa. mutta muuttajan pitäisi olla valmis nukkumaan joko sohvalla (olohuoneessa) tai sitten samassa sängyssä.
Eli en välttämättä suosittelis, ellei tosiaan tunnu siltä että tänne muuttaminen vois muuttaa jotain paremmaksi.
niin tosiaan.. unohtu kokonaan.. oon ite 22 ja vuosaaressa päin
Hah hah, samassa sängyssä. Juu, se on kyllä ihan normikäytäntö, että uudet kämppikset nukkuvat samassa sängyssä isännän kanssa :)
Kuten aikaisemmin on jo kommentoitu, että vaikutat kyllä ihan fiksulta ihmiseltä ja aika paljon mitä kirjoitat kuulostaa ihan tutulta omasta elämästä. Itse kärsisin vuosia sitten hemmetin huonosta itsetunnosta ja sen seurauksena tulleesta masennuksesta. En tosiaan ollut saanut elämässäni mitään aikaiseksi(En oikeastaan vieläkään ole) ja päivät istuin vain koneella. Yhteiskunta paineet puskee päälle ja paniikki, että mitä helvettiä olen mennyt tekemään. Varmaan olisi käynyt aika huonosti ellei olisi yhtään kaveria ollut. Jossain vaiheessa vaan en vaan jaksanut enään ja päätin, että nyt helvetti alan tekemään edes jotain. Noh nyt kaikki näyttää paremmalta ainakin ulkopuolisesti. Vielä pitää vähän työstää omaa ajatusmaailmaa ja olla vähän armollisempi itseään kohtaan. Olisi kyllä hauska jutella välillä ihmisten kanssa joilla ei ole kaikki mennyt ihan nappiin elämässä. Pistä viestiä jos jaksat. Olisi hauska vaihtaa ajankuluksi kuulumisia jonkun kanssa. Olen aivan varma ettet ole niin tylsä, kuin kuvittelet ja voidaan skabailla kumpi on tylsempi hah! :)
Heippa,
Samoja tuntemuksia itsellänikin ja olisin voinut kuvata itseäni melkein samankaltaisella tekstillä. Eli on muitakin jotka painivat samankaltaisten ongelmien kanssa. ^^
Mielestäni peli-ilta kuulostaisi mahtavalta idealta. Olisin ainakin halukas tulemaan mukaan. Asun pk-seudulla. Olisiko muita kiinnostuneita?
Ainakin minä olen kiinnostunut peli-illasta, eihän sitä tiedä vaikka siellä tapaisi ihmisiä joiden kanssa synkkaa, ja yksinäisyys helpoittaisi meillä kaikilla. Tai sitten jos ollaan koko ilta vaivautuneesti hiljaa, niin onko silläkään nyt mitään väliä, erottuuko se tavallisesta yksinäisestä illasta jotenkin?
Asun noin sadan kilometrin päästä pk-seudusta, mutta junat kulkevat mukavasti suuntaan taikka toiseen.
Onko sinulla jotain lautapeliä? Tai pelikonsolia? Olisiko esim neljä ihmistä sopiva määrä peli-illan järjestämiseen?
Olen 34-vuotias mies, ja olen etsimässä vain kavereita.
Täällä olisi 25v poika/mies pk-seudulta kiinnostunut peli-illasta.
Harvoin tälläisiä ehdotuksia suomi24 yksinäiset/ujot palstalla ehdotellaan.
Nyt joku rohkea meistä järjestämään tätä.
Me tuon "Pelailijatar" -nimimerkin kanssa ilmeisesti ilmoittauduttiin vapaaehtoisesti järjestämään peli-iltaa :P
Rekisteröi nimimerkki ja ota yhteyttä, ainakin itse olen sitä mieltä että otetaan pieni porukka alkuun, 4 - 5 henkeä, ja pelaillaan Pelailijattaren ehdottamassa paikassa Trivial Pursuitia.
Päivämääräksi ehdotan lauantaita, 8.joulukuuta.
Pelailijatar, rekisteröi sinäkin nimimerkkisi! Sovitaan yksityiskohdat "yksityisemmin" sähköpostitse. Samoin muutkin kiinnostuneet, meitä olisi vasta kolme, pari mahtuu vielä mukaan!
Voisihan siinä, jos haluatte, ottaa pari-kolme bisseä/siideriä tms. ja rentoutua alkuun ja lähtisi juttu luistamaan, vaikka ei mitään kännejä olisi tarkoitus vetää. Muutama illanistujaisjuoma. Joko ennen tai jälkeen pelin. Mutta ei niitä välttämättä tarvita. :)
En kyllä itse omista pelejä, tosin voisihan niistä ostaakin joskus. Mutta siis, ainakin Helsingin keskustassa on paikkoja, jonne voi mennä porukalla pelailemaan vaikka Trivial Pursuitia tai Aliasta. Siinä voi ohessa ottaa jotain juotavaakin, niin ehkä tunnelma kevenee. :)
Itse olen 23v mutta eipä noilla luvuilla niin ole väliä. Muita mukaan haluavia? Aloittaja?
Tuo Trivial Pursuit kuulostaa hyvältä idealta.
Nyt muita vain mukaan! lonely.cat, siitä nyt vain rohkeasti, tartu toimeen!
Hei! Ei yksinäisyys sinua tapa,ota itseäsi niskasta kiinni,yritä aloittaa juttelu täysin vieraan kanssa, se on helponpaa. Hanki joku lemmikki eläin sille voit jutella,vastaa omalla tavallaan esim. koira sinun on pakko viedä sitä pihalle,saat koiratuttuja. olen samassa tilanteessa, semppiä! Ulla
Todella samanlaisia tuntemuksia minullakin on ollut tuosta iästä lähtien. Nykyään olen 30 , miespuolinen.
Seitsemän vuotta olen näillä palstoilla roikkunut. Nämä foorumit ovat minulle sama asia kuin jäätelö, suklaa, olut ja tupakka. Tai sitten pakkomielteinen liikunta, jota en päämäärättömyyden vuoksi lopulta jaksanut enää sitäkään, vaan päädyin edellisiin.
Yksinäisyys todella tappaa... yksinäisyys, foorumit, radion kuuntelu, ihmisten katseleminen sivusta liikuntapaikoilla, baareissa jne.
Samalla kun joutuu olemaan psyykkisesti sairaan isänsä ainoa miespuolinen kaveri, niin katastrofi on valmis. Puhelimen sulkeminen ei auta asiaa yhtään mitenkään, eikä edes hoitokontatkien neuvot.
"Ja juttu on myös se, että kun ihmiset katsovat minua, niin he eivät usko, että voisin olla masentunut ja yksinäinen."
Sama juttu täällä... Ensivaikutelman perusteella ihmiset olettavat toisistaan mitä ihmeellisimpiä asioita. Itsekin olen joskus tuohon samaan sortunut.
"Olen käynyt useita kertoja psykologilla ja vertaistukiryhmissä ja joka kerta ihmiset sanovat, etten vaikuta masentuneelta."
Ks. edellinen.
Varsinkin jotkut naispuoliset eivät osaa ottaa myönteistä huomiota vastaan, vaan vähättelevät kauneuttaan tai lahjakkuuttaan jolllain elämänalueella.
Itse jos tekisin jotain toisin, kiertäisin kaikki mahdolliset vertaistukiryhmät moneen kertaan. Onhan sekin parempi kuin epämääräinen netin selailu (netti kai on vain väline, ei itsetarkoitus.)
"Olen tosin joidenkin ehdotuksiin tarttuakseni aloittanut esim. kansanopiston kursseja ja hetken jopa kuvitellut, että sieltä voisin löytää edes jonkinlaista seuraa, mutta tulos on aina ollut erittäin laimeaa. Eivät minun ikäiseni ihmiset opiskele iltaisin kansanopistossa, se jos mikä on nähty, kun suurin osa on niitä tuplasti vanhempia ihmisiä."
Tiedän tunteen.... itse tosin jätin tarttumatta tuohonkin, kun jo nimi Työväenopisto kuulostaa siltä, että siellä on vanhoja ihmisiä.
Onko sinulla jotain kiinnostuksen kohteita niissä? Eihän noilla kursseilla käynti estä sinua viettämästä villiä elämää viikonloppuisin, jos niin haluat.
ITseäni esti pitkään ajatus (miesten välisestä) kilpailusta tyyliin 'jos en ole ryhmän ja maailman paras, parempi jättää menemättä.'
"Harrastukset on hyviä tuomaan edes jotain sisältöä elämään, mutta ei pidä luulla, että sieltä ystäviä löytäisi."
Olet sukupolven edellä minua henkisesti, vaikka minä olen varhaiskeski-ikäinen mies, lähes juoppo. Nyt tosin alkaa kaikki apu/hoito/kuntoutus kelvata. Samoin ihmisten seura.
Itsehän olen kunnon väliinputoaja monessa mielessä. Liian sairas työelämään, liian terve kuntoutuksiin ja eläkkeelle. Tutkinto löytyy kyllä........
"Itse asiassa kaipaan elämääni monia asioita juuri sen takia, koska muillakin on. Haluan kavereita, joiden kanssa voi lähteä ryyppäämään ja viettämään sitä villiä nuoruutta, koska niin kuuluu tehdä. Tai niin ainakin odotetaan, että kaikilla olisi sellainen nuoruus, joten senpä takia minäkin haluan jotain sellaista, vaikka tiedän, että lopputulos ei lainkaan olisi niin ihana kuin etukäteen kuvittelen."
Niinhän sitä odotetaan ;)
"Oikeastaan en ole kiinnostunut sellaisista asioista, mutta kaipa tämän ikäisen pitäisi olla kiinnostunut, niinpä siinä onkin tarpeeksi hyvä syy tuntea ulkopuolisuutta."
Minulla ainakin tuo tunne syntyi yksistään siitä, ettei ollut nähnyt/tuntenut erilaisia ihmisiä, erilaisia tapoja toimia, erilaisia tapoja ajatella jne.
"Sun pitäisi kokeilla psykoterapiaa (joka voi kertomastasi taustasta päätellen) jatkua 5-10 vuotta."
Millä pätevyydellä annatte aloittajalle noita hoitosuosituksia, kun edes kaiken nähneet Mehiläisen lääkäritkään eivät pysty tuollaisia ennustuksia tekemään, vaikka ovat meikäläisen tavanneet lukemattomia kertoja!?!?!
Voi luoja teidän anonyymien asiantuntijoiden kanssa.
Mitäs ne Mehiläisen lääkärit tietää? Suurin osa psykiatreista lueskelee vaan lääkeyhtiöiden heille lähettämiä esitteitä, ja määrää sitä lääkettä mikä on uusimpana esitteissä ja markkinoilla (Voxra taitaa olla nyt in).
Vedin luvun hatusta, mutta on siinä jotain logiikkaa. Useat psykoterapeutit ovat sanoneet KELA:n korvaaman kolmen vuoden (2x viikossa) psykoterapian olevan liian lyhyt varhain alkaneiden ongelmien korjaamiseen. Jostain artikkeleista olen taas lukenut narsistien "parantuneen" 7-10 vuodessa (tosin terapia ollut tiiviimpää), joten toimivassa hoitosuhteessa tuollaisen ajan luulisi riittävän vaikeimpienkin ongelmien ratkaisemiseen.
Ihmisiä ne lääkäritkin on. Eikä niistä lääkäreistä ikinä voi tietää onko ne valelääkäreitä. Eikä se tutkintopaperi mitään todista että henkilö olisi pätevä tekemään päätöksiä toisen ihmisen puolesta.
http://www.tiede.fi/uutiset/4831/eparehellisyys_tieteenteossa_on_luultua_yleisempaa
Jos lääkärit voivat tehdä hoitosuosituksia, miksei me voitaisi tehdä? Ei ne lääkärit mitään jumalia ole!
http://www.youtube.com/watch?v=bguQkX1M1Pg
Olisipa mukavaa, jos olisi "muokkaa" ominaisuus, mutta enivei. Kirjoittamani viesti oli siis:
Pelailijatar, kiinnostaako sinua vielä se peli-ilta? Meitä olisi nyt kolme "kasassa", minä, 25v mies ja 20v nainen. Tasa-arvon kannalta olisi ihanteellista saada mukaan vielä yksi nainen, ehkäpä juuri sinut.
Vai tasa-arvon kannalta...ettei vaan olis vähän toisenlaiset pelit sulla mielessä.. ;D
Sinä ja sinun perverssi mielikuvituksesi :P
Mitä jos mulla ei ollutkaan mitään perverssiä mielessä? Eli mitä jos sun mielikuvitus onkin se perverssi? ;)
Mitä jos se mikä sinusta ei ole perverssiä, onkin muiden mielestä hirvittävän rivoa? ;)
Ehkäpä sellainen pip-nimisen pelin käyttäminen? ;)
No, sovitaan sitten näin kun en keksi mitään nokkelaa vastaväitettä tohon enää :)
Nyt kun jää on murrettu, niin harkitse sinäkin peli-iltaamme osallistumista, sitten meitä olisi viisi paikalla, joka on aika mukava luku :)
Ajatteletko nyt kaksin- vaiko moninpeliä?
Kiitoksia ehdotuksesta :) En kuitenkaan asu pk-seudulla, joten taitaa jäädä nyt väliin.
En asu minäkään, eikä toinen tapaamiseen osallistuva, toki jos välimatkaa on satoja kilometrejä niin turhan hankalaksihan se menee.
Juu, haluaisin tulla kyllä mukaan. Olisiko jollain joku anonyymi sähköposti tai sellanen mihin voitaisiin kirjottaa ja sitten paremmin pitää yhteyttä?
Olen itsekin kokenut epätodellisuuden tunteen ja miettinyt samoja asioita. On aivan kamalaa huomata itsensä miettivän mikä on totta ja miten kaikki tuntuu niin epätodelliselta. No psykoosia ei minulla koskaan ole diagnosoitu, vaikka olen ollut sairaalassa pari kertaa. Eikä myöskään skitsofreniaa.
Vietin pari vuotta psykoterapiassa ja lisäksi minulla on yhteys yksityiselle psykiatrille. Nuo suositteli jossain vaiheessa lääkityksen aloittamista, ettei tilanne lähtisi pahenemaan ja olo parantuisi. Niin sain antipsykoottisen lääkityksen pienimmällä mahdollisella annostuksella. Aluksi tuota oli vastenmielistä ottaa. Tuntui iljettävältä alkaa muuttamaan todellisuudentajua lääkitykseltä. Mutta tuo auttoi heti ja tilanne parani. Tällä hetkellä minulla tuota lääkitystä ei ole käytössä, mutta varalla, koska esimerkiksi stressi saattaa palauttaa noita tunteita takaisin. Nykyään elän normaalia elämää
Pelailijatar, herätys, muiden yhteystiedot on jo, sinun vielä puuttuu! :P
Toisaalta ymmärrän jotenkin niitä, jotka tekee itsarin. Tää elämä voi olla niin julmaa ja toiset ihmiset voi olla aivan hirveitä. Itse yritän silti aina katsoa tulevaisuuteen. Ei tätä silti enää kauaa jaksa. Tuntuu, että mun elämään on osuneet just ne kamalimmat ihmiset, jotka puhuu pahaa, haukkuu ja arvostelee. Mut on niin monta kertaa nöyryytetty, mun maineen on vieny toisten vahleet. Musta on tehty se ihminen, jonka kanssa ei mukamas voi keskustella. Yritä siinä sitten olla iloinen ja sosiaalinen, kun kaikki uskoo vaan niitten suosittujen valheita. Vielä täytyy jaksaa vähän aikaa. Sitten alkaa toivottavasti parempi elämä toisella paikkakunnalla. Haluan niin jättää tämän helvetin taakseni. Liikaa olen jo joutunut kärsimään ja ilman syytä. Ikinä en ole tehny kellekkään mitään pahaa, en haukkunut tai arvostellu. Olen varmaan ollu liian kiltti. Tän on nyt loputtava. Mä en halua enää kärsiä, niistä ihmisistä on nyt päästävä eroon, ennen kuin mun itsetunto on täys nolla. Menis aika nopeesti, että pääsis jo muuttamaan.
Sekavaa ajatusten purkua :)
Voi :\ Tunsin samaa kuin mitä olen itse kestänyt niin aloittajan postauksessa kun olen ollut oikeastaan koko elämäni yksin mutta vaikka asiat vaikuttaa tosi synkiltä niin itsari ei ole mikään ratkaisu vaan pitäisi löytää se jokin mieluisa harrastus yms jossa ei väliksi vaikka nyt ei ystäviä olekaan :)
Elämän tarkoitus on murheen karkoitus. Kilometrin mittainen valitusvirsi kertonee tarpeeksi hyvin, mistä on kyse; väärästä asenteesta. Muuta se, niin elämäkin muuttuu, sillä asenne ratkaisee.
Heippa taas,
PAhoittelen kun en ole päässyt nettiin nyt moneen päivään kirjottamaan tänne vastausta, mutta siis.. En pääsekään tulemaan tänä viikonloppuna. Tosin joku toinen viikonloppu olisin kyllä mielelläni tullut. Ehkä joku toinen kerta sitten. :)