Meissä vanhoillislestadiolaisissa on yhä enemmän maallistuneita.
Itse olen ns. vanhoillislestadiolainen ateisti.
Kuljen joukon mukana ja olen sinänsä sinut tilanteeni kanssa.
Ajattelen, että minulla on elämä, jota ei tarvitse kaikille avatakkaan.
Toisinaan tämä rasittaa, koska joudun tekemään tiettyjä asioita muilta salassa, kuten vaikkapa "vääränlaisen musiikin" kuuntelun.
Toiveena olisi myös soittaa rumpuja, mutta en voi haaveilla rummuista, koska epäuskoni tulisi ilmi.
Aika ajoin olen testannut muiden kanssa sisarien ja veljien uskoja. Saatan hyräillä jotain maailmallista biisiä, ja joku jatkaa sitä. Tai sovittamalla sanoihini otteita eri biiseistä. Saatan myös viljellä puheissa elokuvista, tai televisio-ohjelmista tuttuja repliikkejä ja monet sellaisetkin tuntuvat tietävän ne, joita en olisi uskonut.
Ja sitten uskon asioihin. Toisinaan saatan ottaa pöydälle jonkin uskonnollisen asian ja esitän mielipiteen, josta ei selviä minun kantani. Saankin selville sitten muiden kantoja ja olen tullut huomanneeksi, että kannat eivät ole yhden mukaisia.
Vaikkapa suhtautuminen korvakoruihin on ollut yllättävän vaihtelevaa. Osa ei ymmärrä moista sääntöä, mutta ovat todenneet, että meidän ei kaikkea tarvi ymmärtääkkään. Osa on sitä mieltä, että kyllä he voivat pitää myös sellaista uskovaisena, joka on ottanut korvakorut ja uskoo edelleen.
Ja kokevat, että ne, jotka tällaisen korvakorullisen uskovaisen tuomitsee, tekevät väärin.
Myös se, ketkä pelastuvat, suhtaudutaan hyvin monenlailla. Vaikka enemmistö tyytyy siihen, että ehkä vain meidän joukko pelastuu, on paljon vallalla myös käsitystä, että pelastusta voi olla muuallakin.
Suhtautuminen naispappeuteen jakaa jo selkeästi enemmän mielipiteitä. Yllättävän isolle osalle naispappeus voisi olla hyväksyttyä, mutta tyytyvät SRK:n päätökseen. Kun olen kysynyt, miten he suhtautuisivat, jos SRK:ssa yhtäkkiä hyväksyttäisiinkin naispappeus. Vastaukset ovat olleet joko: sellainen ei voi koskaan olla mahdollista, tai että jos SRK tekee sellaisen päätöksen, se ajautuu ulos elävästä uskosta. Mutta myös silleen, että jos naispappeus hyväksytään, siihen on vain sopeuduttava ja tuskin tulisi vaikuttamaan paljoakaan Jumalan valtakunnan toimintaan. Iso osa ei näe naispappeudelle teologista estettä. Monet ovat sitä mieltä, ettei raamattu suoranaisesti ota kantaa siihen, voiko sanan palvelijana olla nainen. Eikä sillä voi puolustella miespappeutta, että Jeesuskin asetti opetuslapsikseen vain miehiä.
Vanhemmilla vl:illä on selkeämpi kanta naispappeuteen, mitä meillä nuoremmilla. He ovat omaksuneet sen, että missään nimessä nainen ei voi toimia sanan palvelijan tehtävissä. Kuitenkin myös vanhemmissa löytyy niitä, jotka eivät näe sille teologista estettä.
Ja sitten vaikeimpaan kysymykseen, eli ehkäisyasiaan.
Vanhemmissa ihmisissä lähes kaikki ovat ns. ehkäisykiellon puolella. He eivät edes miettisi, että Jumalan lapsi voisi ehkäistä. Meissä nuoremmissa mielipiteet taas jakautuvat enemmän. Käsitykset, milloin voi ehkäistä vaihtelee eri vanhoillislestadiolaisten välillä. Osa on sitä mieltä, että ehkäisy ei ole ikinä oikein. Ei edes silloin, kun äidin henki on vaarassa. Osa on sitä mieltä, että vain terveydellisiin syihin vedoten voisi miettiä ehkäisyä. Sitten on niitä, jotka ovat ns. harvennusehkäisyn kannalla. Tiukimmat eivät salli edes ns. varmoja päiviä tai selibaattia. Mutta sitten löytyy yllätysyllätys niitäkin, joiden mielestä se on jokaisen henkilökohtainen asia ja ei pitäisi kuulua kenellekkään ulkopuoliselle. Ehkäisykielto on ehkä näistä meikäläisten opillisista asioista se, joka saa eniten osakseen kritiikkiä. Olen huomannut sen, että ehkäisyn kannalla ovat ne, jotka ovat osoittautuneet ns. tapalessuiksi, eli jotka ovat vain tavan vuoksi joukoissa mukana, mutta joilta ns. elävä usko puuttuu.
Ja näitä tapavl:iä on yhä kasvava joukko. Vanhoillislestadiolaisuus vähitellen maallistuu aivan, kuten körttiläisyydelle on jo käynyt.
Monia tapavl:iä on tullut ihan omillakin nimillä esiin. Ollaan sanottu, että vaikka usko jää, vanhoillislestadiolaisuus on kuin osa omaa identiteettiä. Se ei lähde, vaikka mitä tekisi. Tämä selittää sen, miksi on paljon myös agnostisia ja jopa ateistisia vanhoillislestadiolaisia. Vanhoillislestadiolaisuus ei siis ole sama, kuin uskovaisuus. Ja uskovaisuus ei ole sama kuin vanhoillislestadiolaisuus. Kukaan ei voi ikinä sanoa, vaikka joku hindu tms. pääsisi taivaaseen. Emme, koska Jumalahan ei ole esiintynyt meille maan matosille ikinä.
Ja koska se ei ole näyttäytynyt, se mahdollistaa myös meidän ateistien olemassa olon. Ei ole pakko uskoa sellaiseen, mitä ei voi nähdä, tai kokea millään tavalla.
Itse olen ns. vanhoillislestadiolainen ateisti.
Kuljen joukon mukana ja olen sinänsä sinut tilanteeni kanssa.
Ajattelen, että minulla on elämä, jota ei tarvitse kaikille avatakkaan.
Toisinaan tämä rasittaa, koska joudun tekemään tiettyjä asioita muilta salassa, kuten vaikkapa "vääränlaisen musiikin" kuuntelun.
Toiveena olisi myös soittaa rumpuja, mutta en voi haaveilla rummuista, koska epäuskoni tulisi ilmi.
Aika ajoin olen testannut muiden kanssa sisarien ja veljien uskoja. Saatan hyräillä jotain maailmallista biisiä, ja joku jatkaa sitä. Tai sovittamalla sanoihini otteita eri biiseistä. Saatan myös viljellä puheissa elokuvista, tai televisio-ohjelmista tuttuja repliikkejä ja monet sellaisetkin tuntuvat tietävän ne, joita en olisi uskonut.
Ja sitten uskon asioihin. Toisinaan saatan ottaa pöydälle jonkin uskonnollisen asian ja esitän mielipiteen, josta ei selviä minun kantani. Saankin selville sitten muiden kantoja ja olen tullut huomanneeksi, että kannat eivät ole yhden mukaisia.
Vaikkapa suhtautuminen korvakoruihin on ollut yllättävän vaihtelevaa. Osa ei ymmärrä moista sääntöä, mutta ovat todenneet, että meidän ei kaikkea tarvi ymmärtääkkään. Osa on sitä mieltä, että kyllä he voivat pitää myös sellaista uskovaisena, joka on ottanut korvakorut ja uskoo edelleen.
Ja kokevat, että ne, jotka tällaisen korvakorullisen uskovaisen tuomitsee, tekevät väärin.
Myös se, ketkä pelastuvat, suhtaudutaan hyvin monenlailla. Vaikka enemmistö tyytyy siihen, että ehkä vain meidän joukko pelastuu, on paljon vallalla myös käsitystä, että pelastusta voi olla muuallakin.
Suhtautuminen naispappeuteen jakaa jo selkeästi enemmän mielipiteitä. Yllättävän isolle osalle naispappeus voisi olla hyväksyttyä, mutta tyytyvät SRK:n päätökseen. Kun olen kysynyt, miten he suhtautuisivat, jos SRK:ssa yhtäkkiä hyväksyttäisiinkin naispappeus. Vastaukset ovat olleet joko: sellainen ei voi koskaan olla mahdollista, tai että jos SRK tekee sellaisen päätöksen, se ajautuu ulos elävästä uskosta. Mutta myös silleen, että jos naispappeus hyväksytään, siihen on vain sopeuduttava ja tuskin tulisi vaikuttamaan paljoakaan Jumalan valtakunnan toimintaan. Iso osa ei näe naispappeudelle teologista estettä. Monet ovat sitä mieltä, ettei raamattu suoranaisesti ota kantaa siihen, voiko sanan palvelijana olla nainen. Eikä sillä voi puolustella miespappeutta, että Jeesuskin asetti opetuslapsikseen vain miehiä.
Vanhemmilla vl:illä on selkeämpi kanta naispappeuteen, mitä meillä nuoremmilla. He ovat omaksuneet sen, että missään nimessä nainen ei voi toimia sanan palvelijan tehtävissä. Kuitenkin myös vanhemmissa löytyy niitä, jotka eivät näe sille teologista estettä.
Ja sitten vaikeimpaan kysymykseen, eli ehkäisyasiaan.
Vanhemmissa ihmisissä lähes kaikki ovat ns. ehkäisykiellon puolella. He eivät edes miettisi, että Jumalan lapsi voisi ehkäistä. Meissä nuoremmissa mielipiteet taas jakautuvat enemmän. Käsitykset, milloin voi ehkäistä vaihtelee eri vanhoillislestadiolaisten välillä. Osa on sitä mieltä, että ehkäisy ei ole ikinä oikein. Ei edes silloin, kun äidin henki on vaarassa. Osa on sitä mieltä, että vain terveydellisiin syihin vedoten voisi miettiä ehkäisyä. Sitten on niitä, jotka ovat ns. harvennusehkäisyn kannalla. Tiukimmat eivät salli edes ns. varmoja päiviä tai selibaattia. Mutta sitten löytyy yllätysyllätys niitäkin, joiden mielestä se on jokaisen henkilökohtainen asia ja ei pitäisi kuulua kenellekkään ulkopuoliselle. Ehkäisykielto on ehkä näistä meikäläisten opillisista asioista se, joka saa eniten osakseen kritiikkiä. Olen huomannut sen, että ehkäisyn kannalla ovat ne, jotka ovat osoittautuneet ns. tapalessuiksi, eli jotka ovat vain tavan vuoksi joukoissa mukana, mutta joilta ns. elävä usko puuttuu.
Ja näitä tapavl:iä on yhä kasvava joukko. Vanhoillislestadiolaisuus vähitellen maallistuu aivan, kuten körttiläisyydelle on jo käynyt.
Monia tapavl:iä on tullut ihan omillakin nimillä esiin. Ollaan sanottu, että vaikka usko jää, vanhoillislestadiolaisuus on kuin osa omaa identiteettiä. Se ei lähde, vaikka mitä tekisi. Tämä selittää sen, miksi on paljon myös agnostisia ja jopa ateistisia vanhoillislestadiolaisia. Vanhoillislestadiolaisuus ei siis ole sama, kuin uskovaisuus. Ja uskovaisuus ei ole sama kuin vanhoillislestadiolaisuus. Kukaan ei voi ikinä sanoa, vaikka joku hindu tms. pääsisi taivaaseen. Emme, koska Jumalahan ei ole esiintynyt meille maan matosille ikinä.
Ja koska se ei ole näyttäytynyt, se mahdollistaa myös meidän ateistien olemassa olon. Ei ole pakko uskoa sellaiseen, mitä ei voi nähdä, tai kokea millään tavalla.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Huh huh No eipä ole epäselvyyttä sun kohdallasi jos tuossa sieluntilassasi joudut täältä lähtemään etkä ole saanut tuhlaajalapsen osasta palaamisen armoa ,missä ikuisuutesi vietät. Ja jos vaikka tulis vielä elossa olemisesi aikana se Jeesuksen toinen tuleminen, niin lampussasi ei ole sitä öljyä, että saisit sytytettyä sen eli olet niitten viiden tyhmän neitseen tilanteessa. No siinä vaiheessa on turha enää herätä anomaan armoa kun armonkaupat on jo kiinni.