Olen 15-vuotias ysiluokkaa käyvä, ulkoisesti ihan normaali tyttö. Ongelmani on se, että olen jo vuosia kärsinyt voimakkaasta epätodellisuuden tunteesta. Kaikki tuntuvat vain lipuvan ohitse, ja mikään, jonka pitäisi olla hauskaa tai ikävää ei tunnu oikein miltään. En osaa olla aidosti iloinen tai surullinen lähinnä mistään. Muutenkin tunnen itseni ja koko elämäni epätodelliseksi. Mietin myös paljon melko syvällisiä asioita.
Joskus, melko harvoin tosin, minulle tulee voimakkaita ahdistuskohtauksia. Silloin vain lyyhistyn maahan, painan pään polvien väliin ja alan itkeä kovaan ääneen. Näitä kohtauksia tulee esim. suihkussa, vessassa ja omassa huoneessa. Kohtauksien aikana olen aina yksin. Minua ei ahdista ollenkaan olla yksin, pidän yksin olemisesta.
Olen myös ajoittain todella vainoharhainen. Luulen, että ihmiset voivat lukea ajatuksiani. Silloin yritän väkisin miettiä jotain muuta. Luulen myös, että huoneessani ja talossani on kameroita, ja joku nauraisi ja pilkkaisi minua katsellessaan elämääni. Välillä tiedän, että nämä jutut eivät ole totta, mutta välillä ne tuntuvat todella todellisilta. Olen jopa etsinyt kameroita kotoani!
Katson todella paljon elokuvia ja luen kirjoja, koska minusta on hauskaa kuvitella itseni niihin. Joka päivä ajattelen itseni kävelemässä jossain elokuvassa vaikka oikeasti olen kävelemässä koulun käytävällä. Hahmot joista pidän kirjoissa tai elokuvissa vaikuttavat suuresti ulkonäkööni ja käyttäymiseeni. Ja ajattelen heitä koko ajan.
Saan tosi harvoin itsetuhoisuuden puuskia. Silloin ajattelen että olen turha, pääsen helpommalla jos vain tapan itseni. Joskus olen alkanut raapimaan itseäni ihan hulluna. Kerran olen hakannut itseäni harjalla päähän. Näitä kohtauksia tulee siis hyvin harvoin, ehkä kahdesti tai kolmesti vuodessa. En koskaan ole vakavissani harkinnut itsemurhaa.
Olen keksinyt itselleni kokonaan uuden elämän. Siinä elämässä olen fiksu, kaunis, rikas ja kaikki pitävät minusta. Asun unelmatalossani ja olen elokuvatähti, joka on näytellyt niissä elokuvissa, joihin itseni aina kuvittelen. Ajattelen ja tavallaan "elän" tätä kyseistä elämää suurimman osan ajastani.
Koulussa minulla on kaksi ystävää ja muutamia kavereita. Pidän siitä, kun minulla on ystäviä, mutta joskus koen nekin asiat jotenkin ahdistavaksi. Koen, että minun on pakko lähteä ulos heidän kanssaan, pakko soitella ja tekstailla, pakko yrittää keksiä juttelemista.
Nämä ahdistus ja vainoharhaisuus ovat kestäneet noin 1,5 vuotta. Epätodellisuuden tuntu noin 3-4 vuotta ja kuvitteellisen elämäni eläminen jo kauemmin, pikkutytöstä (5-6vuotiaasta) asti. En ole puhunut asiasta kellekkään. Jos sanoisin vanhemmilleni, he vain sanoisivat että höpö höpö, älä ole typerä. Ulos päin vaikutan sosiaaliselta ja iloiselta tytöltä, jolla menee koulussa hyvin.
Olkaa kilttejä ja auttakaa jotenkin. Tuntuu että elämä valuu hukkaan
Joskus, melko harvoin tosin, minulle tulee voimakkaita ahdistuskohtauksia. Silloin vain lyyhistyn maahan, painan pään polvien väliin ja alan itkeä kovaan ääneen. Näitä kohtauksia tulee esim. suihkussa, vessassa ja omassa huoneessa. Kohtauksien aikana olen aina yksin. Minua ei ahdista ollenkaan olla yksin, pidän yksin olemisesta.
Olen myös ajoittain todella vainoharhainen. Luulen, että ihmiset voivat lukea ajatuksiani. Silloin yritän väkisin miettiä jotain muuta. Luulen myös, että huoneessani ja talossani on kameroita, ja joku nauraisi ja pilkkaisi minua katsellessaan elämääni. Välillä tiedän, että nämä jutut eivät ole totta, mutta välillä ne tuntuvat todella todellisilta. Olen jopa etsinyt kameroita kotoani!
Katson todella paljon elokuvia ja luen kirjoja, koska minusta on hauskaa kuvitella itseni niihin. Joka päivä ajattelen itseni kävelemässä jossain elokuvassa vaikka oikeasti olen kävelemässä koulun käytävällä. Hahmot joista pidän kirjoissa tai elokuvissa vaikuttavat suuresti ulkonäkööni ja käyttäymiseeni. Ja ajattelen heitä koko ajan.
Saan tosi harvoin itsetuhoisuuden puuskia. Silloin ajattelen että olen turha, pääsen helpommalla jos vain tapan itseni. Joskus olen alkanut raapimaan itseäni ihan hulluna. Kerran olen hakannut itseäni harjalla päähän. Näitä kohtauksia tulee siis hyvin harvoin, ehkä kahdesti tai kolmesti vuodessa. En koskaan ole vakavissani harkinnut itsemurhaa.
Olen keksinyt itselleni kokonaan uuden elämän. Siinä elämässä olen fiksu, kaunis, rikas ja kaikki pitävät minusta. Asun unelmatalossani ja olen elokuvatähti, joka on näytellyt niissä elokuvissa, joihin itseni aina kuvittelen. Ajattelen ja tavallaan "elän" tätä kyseistä elämää suurimman osan ajastani.
Koulussa minulla on kaksi ystävää ja muutamia kavereita. Pidän siitä, kun minulla on ystäviä, mutta joskus koen nekin asiat jotenkin ahdistavaksi. Koen, että minun on pakko lähteä ulos heidän kanssaan, pakko soitella ja tekstailla, pakko yrittää keksiä juttelemista.
Nämä ahdistus ja vainoharhaisuus ovat kestäneet noin 1,5 vuotta. Epätodellisuuden tuntu noin 3-4 vuotta ja kuvitteellisen elämäni eläminen jo kauemmin, pikkutytöstä (5-6vuotiaasta) asti. En ole puhunut asiasta kellekkään. Jos sanoisin vanhemmilleni, he vain sanoisivat että höpö höpö, älä ole typerä. Ulos päin vaikutan sosiaaliselta ja iloiselta tytöltä, jolla menee koulussa hyvin.
Olkaa kilttejä ja auttakaa jotenkin. Tuntuu että elämä valuu hukkaan
Vastaukset 10
Vanhimmat
http://www.traumajadissosiaatio.fi/D/dissosiaatio_pahkinankuoressa.html
Tuntuisko tuo mitenkään tutulta?
Minusta nimittäin tuntui. Kerroit melkein mun elämästä ja kokemuksistani, ja minulla on diagnosoitu juuri tuo. Johtuen eräistä varhaislapsuudessa alkaneista traumaattisista kokemuksista.
Enhän voi sanoa, että tuo sinun on tätä samaa, mutta niin tutulle kuulostaa!
Sun pitäis nyt saada apua. Mistä voisit alkaa? Koulussa terkka ja koululääkäri? Ja eikös niitä ole nuorisolle suunnattuja auttamistahoja joissa voi käydä keskustelemassa ja saada apua eteenpäin? Tai soittaa sinne?
Ei sinun tarvitse siellä kaikkea kertoa, sanot vaan, että paha olo on, ja välttämättä tarvitset apua.
Et ole "tulossa hulluksi" vaan tuo on täysin luonnollinen keino mielen suojata itseään minkä tahansa traumaattisen tapahtuman jälkeen. Esim. voi joutua näkemään/ olemaan mukana liikenneonnettomuudessa tai muussa pelottavassa kaaottisessa tilanteessa.
Hae nyt apua, sitä on saatavissa kun vaan rohkaiset itsesi! Niitten asioitten käsittely voi olla tosi rankkaa, mutta kannattaa! Olen itse käynyt nyt vuoden terapiassa kerran viikossa, ja paljon solmuja on auennut ja elämä on helpompaa. Vielä minulla on tekemistä edessä, mutta olen todella iloinen että terapiaan hakeuduin!
Onnea matkaan, kyllä selviät vielä, ja elämä odottaa!
Lisään vielä, etttä ehkä ajattelet että eihän mulle ikinä mitään sellaista ole Ja tapahtunut?!
Se kuuluu dissosiaatioon, mieli kieltää muistamasta, kuitenkin se muisto on siellä tallessa ja ilmenee sitten ahdistuksena, viiltelynä ym. Jotenkin se aina purkautuu, tavalla tai toisella. Kun alat käsitellä sitä, voi olla että asia tulee esille hyvin hitaasti, esim. pelkkiä välahdyksiä, kuvia. Ehkä ruumiillisia oireita; sydän hakkaa, pelkäät etkä tiedä mitä jne.
Sekin on mielen tapa suojata itseään. Se ei kestä sitä, että kaikki tulee voimalla yhdellä kertaa, vaan "annostelee" sen pienempiin osiin joita sillä hetkellä pystyt ja kestät käsitellä. Ihmismieli on ihmeellinen, valtava loputtoman mielenkiintoinen maailma jota ei koskaan ala pohjiaan myöten ymmärtää. Kiehtovaa!
Toivotan sulle edelleen kaikkea parasta.
Et varmaankaan ole tulossa hulluksi, mutta edellisen kirjoittajan tapaan ehdotan, että hakisit apua, ensiksi vaikka juuri kouluterveydenhoitajalta, joka voi ohjata sinut eteenpäin jonnekin, missä voisit purkaa tuntemuksiasi juttelemalla. Kuvailemasi oireet voivat johtua monesta eri asiasta ja netin perusteella on vaikeaa (ja vastuutonta) varsinaista diagnoosia antaa.
Kuulostaa siltä, että voisit olla ainakin masentunut. Masennukseen kuuluu usein myös kuvailemiasi depersonalisaation ja derealisaation tunteita (oma itse ja ympäristö tuntuvat vierailta). Vaikeassa psykoottisessa masennuksessa mielikuvitus ja todellisuus voivat sekoittua keskenään.
Mielikuvitus voi olla myös voimavara ja uppoutumalla fantasioihin voi paeta omassa elämässä olevia kipeitä asioita ja esimerkiksi tehdä asioita, joita todellisuudessa ei ole mahdollista tehdä. Ne kertovat sinun omista haaveistasi ja peloistasi. Toisaalta fantasiamaailmassa ei ole hyvä elää todellisuuden kustannuksella, antaa sille liikaa valtaa.
Dissosiaatio-oireita voi olla joskus jopa terveellä ihmisellä ja usein vaikkapa masennuksen tai ahdistuksen yhteydessä. Ne eivät siis aina kerro varsinaisesta dissosiatiivisesta persoonallisuushäiriöstä.
Haluan vastata tuohon, että en puhu dissosiatiivisesta PERSOONALLISUUSHÄIRIÖSTÄ, vaan nimen omaan dissosiotaatiosta, joka on täysin ymmärrettävä psyyken suojakeino asioissa joita ei muuten "hajoamatta" jaksa eikä pysty kohdata.
Tästä aiheesta sais todella mielenkiintoisen keskustelun, kun olisi aikaa ja hyviä keskustelijoita!
Kyllähän nuo oireet kertovat vähintään psykoosin ennakko-oireista, mutta pikemminkin itse psykoosista. Erityisesti nuo "muut voivat lukea ajatuksia" ja piilotetut mikrofonit kertovat hiukka pahaenteistä kieltään. Ei ole tarkoitus pelotella, mutta mitä pikimmiten pääset hoitoon, voidaan psykoosin raju päällerähtäminen ehkä estää. Monesti rajun psykoosin jälkeen toimintakyky laskee paljonkin ja pitkäksi aikaa.
Onko teillä suvussa ollut mielenterveysongelmia? Skitsofreniaa tai muuta? Usein esim. skitsofrenia oireilee tuolla tavalla jopa useita vuosia, kun toisilla se rävähtää päälle yhtäkkisellä rajulla psykoosilla.
Nyt hippulat vinkuen vastaanotolle, ettet maksa liian kovaa hintaa.
Voi teitä nettipsykologeja!
Vai vielä psykoosi ja skitsofrenia!!!???
Älä vaan hyvä ihminen usko tuota sontaa, vaan hae apua asiantuntijalta, jota et täältä Suomi24 löydä!!!
Ei diagnosia tehdä joittenkin irrallisten oireitten takia, kyllä se vaatii pitemmän ja huolellisemman testin, ehkä parikin kertaa.. On vastuutonta tulla tänne antamaan ihmisille vakavia diagnoseja ja ehkä pelottamaan toinen henki-hieveriin!
Minähän sanoin, että en koita pelotella, mutta nuo ovat selkeitä psykoosin oireita silti. Ja kyllä olen ollut skitsofreenikoiden ym. kanssa paljonkin tekemisissä. Tämä ei myöskään ole sontaa ja lisäksi kehoitin aloittajaa kääntymään lääkärin puoleen.
Olet vielä alaikäinen lapsi. Se minkä PITÄISI olla hauskaa tai ikävää ei vielä sinun iässäsi ole hahmottunut, etkä todellakaan vielä elä siinä todellisuudessa missä tulet vaikka viiden vuoden päästä elämään, jolloin tiedät paljon paremmin hauskasta ja ikävästä. Aikuisen maailma ei ole vielä sinun maailmaasi, usko pois!
Psyykkeesi on vielä kasvamassa mukkuiän kuohuissa, se on ihan normaalia.
Jos joku alkaa epäilyttää psyykisesti kannattaa mennä asiantuntijan juttusille, ei kyselmään netistä neuvoja.
Vaikea täällä on lähteä sanomaan. Asioita voi ajatella, mutta jos siis ajattelet että ajatukset on oikeasti TOTTA eikä vain ajatuksia on jotain vikana. Juttele ammattilaiselle, kun täällä ei vältämättä osata mitään totuutta kertoa! Siis monet ei kirjottele edes tosissaan. Mutta jaksamista sinne, itsekkin kamppailen omien ongelmien kanssa. ;)
Aloittajalle:
Epäilen että sinut on raiskattu lapsena ja mielesi kieltää asian, muttei kuitenkaan pysty antamaan olla ja oireilee sen takia. Ota yhteyttä lastensuojeluun ja psykiatriin. Isäsi tarvitsee hoitoa pedofiliaan ja itse tarvitset hoitoa skitsofreniaan.