Mauri Paasilinna: Roihankorpi

Veljessarjan kuopuskin on omalla laillaan ansiokas kirjoittaja. Toista tusinaa nimikettä on julkaistu. Roihankorpi on väljästi tosiolevaiseen perustuva kertomus yhdestä perheestä, joka kuului suureen asutustiloille huijattuun joukkoon. Teinit voi tarkistaa eri lähteistä mitä käsite "kylmä tila" pitää sisällään. Skeptikko voisi väittää kyseessä olleen valtiovallan juoni pitää laaja ja katkera rintamamies- ja evakkojoukko kurissa, turpeeseen sidottuna. Idealisti katsoisi, jotta korpeen sijoittaminen oli ainoa keino tarjota edes talonpaikka suurelle joukolle asunnottomia.

Kirjan Paanasen perheen tarina perustuu paljolti Paasilinnojen omiin kokemuksiin. Alussa eletään vuotta 1949. Petsamon myötä on menetetty omaisuus ja työ, kuljettu evakossa pitkin Pohjolaa ja lopulta äiti-Maija johdattaa lapsilaumaa jossain Tervolan takana sijaitsevalle kuvitteelliselle Roihankorven asutusalueelle. Sinne on isä, entinen poliisi, nykyinen sotaveteraani ja -invalidi sekä oto-asioitsija pystyttänyt pikkuisen kopin ensiasunnoksi ja tuulensuojaksi varsinaisen talon rakennusajaksi.

Sangen eloisasti Mauri-setä kuvaa tätä rakennusaikaa. Ryske käy ja ruta haisee kun suota yritetään pelloksi ojittaa. Valtiovallan määräykset asutuslainojen nostosta ovat tiukat, ja kunnan viranomaisilla on laajat valtuudet kontrolloida tehtyjä ja tekemättömiä. Ei kaadu tukkipuu metsästä kunnan herran tietämättä, ainakaan teoriassa. Joskus luonto päättää toisin. Naapureiden puolesta valituksia ja kirjelmiä laativa isä ei ole virkahenkilöiden suosiossa ärhäkkänä oikeuksien perääjänä, ja virkamiehen muisti on pitkä.

Keuhkotauti kaataa isä-Paanasen kohta lopullisesti ja samana talvena haudataan nuorimmainenkin. Maijan on päätettävä miten tästä eteenpäin pärjätään. Kirjan voi kokea myös kunnianosoitukseksi pientilan emännille, joille ei liiemmälti patsaita ole pystytetty. Ja jotka alkavat kohta olla yhtä harvassa kuin susi Suomessa 70-luvulla.

Paanasen-Paasilinna sisarusparvea pikku-Mauri on tarkkaillut tarkoin jo kapaloista. Tai sitten hän on mielikuvitukseltaan lahjakas. Muille maille on jo muuttanut vanhin, josta kouluttuu oikein ylioppilas. Muiltahan valkolakki jäi haaveeksi, vaikka tohtoreita tulikin, kunnia- tai väitelleitä. Kotona asuvista vanhin E ottaa isännän roolin, puskee päivät metsätöitä ja erakoituu illoiksi vintille lukemaan. Vasta armeija saa miehen vapautumaan ja miettimään muutakin uraa kuin velkaisen pienviljelijän.

Uusavuttomuus ei ensinnä tule mieleen veljien kakaratoilailuita lukiessa. Kaikki hommat sujuu ja rahaa haalitaan milloin työmaamaitolaa pitämällä, hillasoilta tai kalaa narraamalla. Käsipelin tehtävä valtaojan kaivaminen lie homma, johon moni ei nykyään rupeaisi. Paasilinnat taisivat senkin, ensin satunnaisen lentojätkän opastuksella ja sitten omin avuin. Mukana tietennii kaikkien minunikäisten klassikkotaito: Miten korjaan poikki menneen suksen hernekeittopurkilla. Soittamatta numeroon 112.

Kunniavelkansa suurella (määrällisesti) maakansan kuvaajalle Kalle Päätalolle Mauri maksaa omalla kuvauksellaan jauhojen hausta. Ei kunnalta, vaan naapurikylän kaupasta. Omankylän puotissa piikki oli jo kiinni.

Paasilinna osaa kyllä kuvata niin ihmiset kuin tapahtumat. Harvoin olen kohdannut näin eläväistä ja uskottavaa kuvausta vaikkapa traktorin suohon uppoamisesta ja mitä se vaikutti.

Loppupuolella vauhti tiivistyy, vuosia hypätään puolella sivulla eikä ihan ehditä kahdeksankymmentäluvulle, jolloin Kekkonen lopulta armahti asutustilavelalliset. Herrasmies korjaa aina jälkensä, vaikka viiveellä.

Rohkenen suositella kaikille, joita hiemankin kiinnostaa mitä kaikkea kätkeytyy jälleenrakennusmyytin taakse. Se oli paljon muutakin kuin laivojen rakentamista suurelle ja mahtavalle Neuvostoliitolle.