Olen nyt 16-vuotias tyttö. Ensimmäisen kerran huomasin mielialani laskeneen ala-aste aikoihin. En osaa sanoa tarkkaa ajankohtaa, koska jossain vaiheessa vain tajusin, että se voi olla yksi vaihtoehto, tunnistin jo aikaisemmalta ajalta näitä "oireita" ja käyttäytymisiä mitä kuuluu masennukseen.
Sen teidon kanssa elin jokusen vuoden. Joskus meni paremmin, joskus huonommin.
Olen aina halunnut olla vahva ihminen, sellainen joka pärjää omin avuin, ja olen pyrkinyt suojelemaan perheenjäseniäni. Olen pelännyt että jollain heistä menee huonosti, tai joku heistä joutuu kokemaan tapahtumia, joiden tiesin omasta kokemuksesta sattuvan.
Sitten, on se fakta, että vihaan sitä, etten tiedä miksi voisin olla masentunut. Minulla ei ole mitään mahtipontista tarinaa, jonka voisin kertoa ja saada kommentteja kuten "sinulla todellakin on ollut rankka elämä".
Sitten viimevuonna taisin lopulta uskaltautua kertoa terv.hoitajalle hieman enemmän. Juttelin pari kertaa hänen kanssa mutta lopetin. Sitten tämä hoitaja vaihtui uuteen ja luki vanhoja tietoja ja lähetti minut (omasta suostumuksestani) koulupsykologille, ja hänen kanssaan kului jokunen kuukausi, sen jälkeen hän ehdotti minun mennälääkäriin, ja sieltä sain lähetteen nuorisopsykiatrian vastaanotolle jossa nytkin käyn.
Minua mietityttää, että miten sain lääkärin lähetteen yhden masennustestin ja pineimuotoisen "kuulustelun" avulla. Hän ja koulupsykologi sanoivat että taidan olla masentunut, mutta psykologi ei voi tehdä diagnoosia, ja lääkäriltäkään en varsinaisesti saanut mitään.
Tämä nykyinen henkilö, kenelle puhun..jossain välissä tuli puheenaiheeksi että olenko masentunut, mutta hän sanoi vain että ehkä se on tämä ikä jne. Aika moni asia menee iän piikkiin. Kuitenkaan, en kerro hänelle kaikkein oudoimpia ajatuksiani pääni sisällä koska en pysty. En ole koskaan ollut puhelutyppiä, vanhemmilleni en puhu asiasta.
Oli aivan uskomattoman vaikeata ensinnäkin myöntää heille kaikki tämä, ja nyt kun sain sen tehtyä, isäni ei oikein ota kantaa, ja äitini mielestä hän ei nää mitään ongelmaa minussa, eikä saa päähänsä yhtään syytä miksi voisin olla allapäin.
Kuitenkaan, keskusteleminen ei ole minua auttanut. Ja nyt erityisesti viimeaikoina on tuntunut menevän pahempaan suuntaan (näitä "jaksoja" on tullut aikaisemminkin) enkä oikein tiedä mitä tehdä.
Minulla on luottamisvaikeuksia ihmisiin, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, alakuloisuutta, suurta itseinhoa, (alhainen itsetunto), koulu on alkanut luisumaan käsistä, en jaksa viettää aikaani kavereiden kanssa, ei kiinnosta enää oikein mikään, lopetin liikkumisen, syöminen, erityisesti herkut, ovat olleet jo kauan mukana, ja vihaan sitä, laihduttaminen on unelmani, tiedän että käsitys kehosta joka pitäisi olla, on vääristynyt, mutta haluaisin silti laihtua PALJON. Itken usein, ärsyynnyn helposti, ja usein tekee mieli ruveta paiskomaan ja rikkomaan tavaroita, ja kiljumaan, itsetuhoisuuttakin ollut. Myös nämä nuorten yleiset ongelmat ja ajatukset painavat.Yliajattelen asioita, stressaan ja ahdistaa. Tämä kaikki on todella paljon. En jaksa tällä lailla. En jaksaisi välittää mistään, mutta en voi mitään millekään. Vihaan elämääni.
Nyt vain haluasin tietää että onko tämä masennusta, vai todellakin vain sitä "ikä angstia." Jostain syystä loukkaannun kun joku pistää tätä iän piikkiin enkä tiedä miksi? Mistä saan tietää olenko oikeasti saira vai vain sääliä kerjäävä paska?
Ja vihaan itseäni entistä enemmän siitä syystä, että haluaisin tavallaan jonkun syyn olla masentunut, että tämä kaikki selittyisi minulle, mutta kaikki tapahtumat jotka voisi oikeasti aiheuttaa masennuksen, on tapahtunut sen jälkeen kun ensimmäiseksi tunnistin noita oireita itsessäni, ne kyllä kuormittaa lisää, mutta ei selitä mitään. miksi olen tällainen. Elän kuvitelmissa jossa joku tietää ajatuksistani ja haluaa auttaa ja on huolissaan. Haluan tuntea itseni rakastetuksi. Ja uskokaa vain että vihaan itseäni enemmän kuin te halveksitte minua noiden ajatuksien pyörimisestä päässäni. !Olet mitäänsaamaton laiska paska", äidin mukaan isään tullut. Jos kukaan ei rakasta ja en kelpaa ikinä kellekään, mitä järkeä tässä kaikessa on? maailma on paska paikka.
Anteeks pitkä teksti.
Sen teidon kanssa elin jokusen vuoden. Joskus meni paremmin, joskus huonommin.
Olen aina halunnut olla vahva ihminen, sellainen joka pärjää omin avuin, ja olen pyrkinyt suojelemaan perheenjäseniäni. Olen pelännyt että jollain heistä menee huonosti, tai joku heistä joutuu kokemaan tapahtumia, joiden tiesin omasta kokemuksesta sattuvan.
Sitten, on se fakta, että vihaan sitä, etten tiedä miksi voisin olla masentunut. Minulla ei ole mitään mahtipontista tarinaa, jonka voisin kertoa ja saada kommentteja kuten "sinulla todellakin on ollut rankka elämä".
Sitten viimevuonna taisin lopulta uskaltautua kertoa terv.hoitajalle hieman enemmän. Juttelin pari kertaa hänen kanssa mutta lopetin. Sitten tämä hoitaja vaihtui uuteen ja luki vanhoja tietoja ja lähetti minut (omasta suostumuksestani) koulupsykologille, ja hänen kanssaan kului jokunen kuukausi, sen jälkeen hän ehdotti minun mennälääkäriin, ja sieltä sain lähetteen nuorisopsykiatrian vastaanotolle jossa nytkin käyn.
Minua mietityttää, että miten sain lääkärin lähetteen yhden masennustestin ja pineimuotoisen "kuulustelun" avulla. Hän ja koulupsykologi sanoivat että taidan olla masentunut, mutta psykologi ei voi tehdä diagnoosia, ja lääkäriltäkään en varsinaisesti saanut mitään.
Tämä nykyinen henkilö, kenelle puhun..jossain välissä tuli puheenaiheeksi että olenko masentunut, mutta hän sanoi vain että ehkä se on tämä ikä jne. Aika moni asia menee iän piikkiin. Kuitenkaan, en kerro hänelle kaikkein oudoimpia ajatuksiani pääni sisällä koska en pysty. En ole koskaan ollut puhelutyppiä, vanhemmilleni en puhu asiasta.
Oli aivan uskomattoman vaikeata ensinnäkin myöntää heille kaikki tämä, ja nyt kun sain sen tehtyä, isäni ei oikein ota kantaa, ja äitini mielestä hän ei nää mitään ongelmaa minussa, eikä saa päähänsä yhtään syytä miksi voisin olla allapäin.
Kuitenkaan, keskusteleminen ei ole minua auttanut. Ja nyt erityisesti viimeaikoina on tuntunut menevän pahempaan suuntaan (näitä "jaksoja" on tullut aikaisemminkin) enkä oikein tiedä mitä tehdä.
Minulla on luottamisvaikeuksia ihmisiin, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, alakuloisuutta, suurta itseinhoa, (alhainen itsetunto), koulu on alkanut luisumaan käsistä, en jaksa viettää aikaani kavereiden kanssa, ei kiinnosta enää oikein mikään, lopetin liikkumisen, syöminen, erityisesti herkut, ovat olleet jo kauan mukana, ja vihaan sitä, laihduttaminen on unelmani, tiedän että käsitys kehosta joka pitäisi olla, on vääristynyt, mutta haluaisin silti laihtua PALJON. Itken usein, ärsyynnyn helposti, ja usein tekee mieli ruveta paiskomaan ja rikkomaan tavaroita, ja kiljumaan, itsetuhoisuuttakin ollut. Myös nämä nuorten yleiset ongelmat ja ajatukset painavat.Yliajattelen asioita, stressaan ja ahdistaa. Tämä kaikki on todella paljon. En jaksa tällä lailla. En jaksaisi välittää mistään, mutta en voi mitään millekään. Vihaan elämääni.
Nyt vain haluasin tietää että onko tämä masennusta, vai todellakin vain sitä "ikä angstia." Jostain syystä loukkaannun kun joku pistää tätä iän piikkiin enkä tiedä miksi? Mistä saan tietää olenko oikeasti saira vai vain sääliä kerjäävä paska?
Ja vihaan itseäni entistä enemmän siitä syystä, että haluaisin tavallaan jonkun syyn olla masentunut, että tämä kaikki selittyisi minulle, mutta kaikki tapahtumat jotka voisi oikeasti aiheuttaa masennuksen, on tapahtunut sen jälkeen kun ensimmäiseksi tunnistin noita oireita itsessäni, ne kyllä kuormittaa lisää, mutta ei selitä mitään. miksi olen tällainen. Elän kuvitelmissa jossa joku tietää ajatuksistani ja haluaa auttaa ja on huolissaan. Haluan tuntea itseni rakastetuksi. Ja uskokaa vain että vihaan itseäni enemmän kuin te halveksitte minua noiden ajatuksien pyörimisestä päässäni. !Olet mitäänsaamaton laiska paska", äidin mukaan isään tullut. Jos kukaan ei rakasta ja en kelpaa ikinä kellekään, mitä järkeä tässä kaikessa on? maailma on paska paikka.
Anteeks pitkä teksti.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Älä sairastu vahvuuteen. Ihminen on sosiaalinen olento. On tervettä ottaa apua toisilta ja myös antaa sitä. Ei tarvitse aina parätä omillaan vaan saa jakaa asioita ja olla myös heikko. Kerro psykologille myös niistä vaikeimmista asioista.
en pysty puhumaan niistä asioista, enkä ole varma haluanko jakaa aivan kaikkea hänen kanssaan...
Miksi olet pyrkinyt ja joutunut suojelemaan perheenjäseniäsi, itse lapsena (=kasvavana, alaikäisenä ihmisenä)?
Mikään "sääliä kerjäävä" et ole, unohda se. Kuitenkin murrosikään liittyy usein niin paljon tunteiden heittelyä yms., että sitä voi olla vain yksinkertaisesti vaikea erottaa mahdollisista muista tunneongelmista kuten vaikka masennuksesta.
Ehkä loppujen lopuksi se, diagnosoidaanko sinut masentuneeksi vai ei, ei ole niin ratkaisevaa. Ehkä tärkeämpää olisi se, mistä saisit hyvää apua noihin asioihin, jotka sinua vaivaavat(?).
Millaiselle ihmiselle voisit ajatella kykeneväsi puhumaan? Miksi tuo psykologi ei olisi sellainen?
Mielestäni tekstistäsi näkyy, että osaat aika hyvin käsitellä ja eritellä noita huolia, joista puhut. Nyt pitäisi ehkä vain päästä puhumaan niistä jonkun sopivan ja asiansa osaavan ihmisen kanssa. Vai mitä itse ajattelet?
http://www.xestia.net/testit/bdi.php
Tässä nyt aluksi Beckin masennustesti. Se antaa vähän viitettä.
testin lääkärissä (vähän muunneltuna) ja terv. hoitajalla.
Ongelma on omien juttujen vähättely mitä rupean helposti tekemään.
Suojelin sisaruksiani koska pelkäsin heidän olevan tiedottomia maailman pahuuksista, ja että jos joku vaikkapa "hylkää" heidät, tiesin kuinka paljon se sattui. Tajusin sen myöhemmin mitä olin tehnyt ja huolehtinut aivan liikaa ja se on ja rasittaa edelleen.
Vanhempiani vasta nyt olen joutunut miettimään uudelleen, ja he eivät ole helppo tapaus käsitell' minulle.
En osaa ajatella oikeasti puhuvani kaikesta, yhtään kenellekään. Se ei ole mun juttu. Osaan käytännössä ajan kanssa paperille jäsennellä joitakin juttuja, mutta suusta en saa sitten minkäänlaista jäsentelyä itse. Ja tuonkin tekstin kirjoittamiseen meni todella kauan, koska en jaksa kuluttaa aikaa, aivot eivät toimi ja tuntuu tupertuneelta. Oli hirveän tuskan takana kirjoittaa tuota, ja edelliset yritykset menivät metsään mutta vihdoin sain tarpeeksi otettua niskasta kiini ja yrittää purkaa edes jotain.