yksi vai kaksi?

No , ei se ole nyt itsekästä tilanteessasi , nauti nyt lapsestasi ja aika näyttää , jos mieli muuttuu , ei mikään ole kiveen kirjoitettu .

Elämää ei voi vaan suunnitella liikaa , se on elämänarvon vastaista , ei sairautta , ei onnettomuuksia , ei iloja eikä suruja .. anna elämän viedä ja sitten , jos tuntuu , että voisit hankkia lisää lapsia , sen aika on sitten , ja sekin vielä , että niitä niin vaan syntyisi ja terveinä , ei sekään ole varmaa , kuten oma tai läheistesi mahdollinen sairastelu .
En halua noitua ja pelotella , nuorena sitä on vaan niin varma kaikesta , mutta elämä on juuri elämää sitten kaikkine eteentulevine harmeineen ja vastoinkäymisineen , kuten onnistumisineen ja iloineen , sitä ei voi eikä ole lupa liikaa suunnitella .

moikka!
Täällä vähän samoissa ajatuksissa.. minulla tosin välillä tunne että haluis myös toisen ja välillä ihan kauhulla mietin että jos nyt, esikon ollessa 2v, oliskin myös pieni vauva vielä lisäks, kuinka jaksaisin ja selviäisin..?

Jotenkin pidetään ihan itsestään selvyytenä että niitä on se kaks, kerhossa ja puistossa olen lähes ainut kellä on yks ja sit saan pitkiä katseita ja huokauksia jos erehdyn sanoa että mua väsyttää tai kerron kuinka uhman täyteinen meen aamu oli, koska mulla on vain yksi niin ei sais valittaa mistään.. joskus tekis mielei sanoa takas että "omapa on ollut valintanne". en sano, mut mieli tekis :) tää nyt oli jo vähän asian vierestä..

täkeintä on kuitenkin sinun (ja minulla minun) tunne ja mielepide asiasta. jos tunnet ettet jaksa toista lasta, kerro miehellesi, luulisi hänen ymmärtävän kun on kerta niin paljon poissa kotoa, eikä varmaan ihan tiedä sitä todellista arkeannekaan. tiedän kuinka ikävältä ja ahdistavalta muiden utelut ja mahdollinen painostaminen tuntuvat, mutta älä tee lisää lapsia jos et ole itse varma asiasta!! on pakko ajatella oma jaksamistaan! voimia ja tsemppiä :)

Olin onnesta soikeana kun odotin toista lasta... joskus ajattelin että viisi lasta...toisen lapsen jälkeen ajattelin että kiitos ei enempää.. :P
Onhan nuo toistensa kimpussa vähän väliä (6 ja 3 vuotiaat, tyttö ja poika) mutta toisaalta heillä taas on toisistansa myös välillä seuraa...se että lapset ovat sisaruksia ei välttämättä takaa sitä että he ovat toistensa parhat kaverit...meillä ainakin tuntuu että on välillä enemmän erotuomari kuin äiti..ja kun ovat niin erilaiset kasvattaa että siinäkin pitää luovia...miksi sallia toiselle tämä kun toiselta se on kielletty jne mutta kuitenkin yrittää olla tasapuolinen..siksi että nyt on kiire ja toisen saa autoon kiristyksellä ja toisen lahjonnalla :)
En siltikään olisi jättänyt toista lasta yrittämättä..siis nyt jälkeenpäin ajateltuna, sillä monet yhden, jo vanhemman lapsen vanhemmat ovat sanoneet meidän lapsista (ja pätee varmaan siis kaikkiin keillä on sisaruksia) että malttavat odottaa vuoroaan ja osaavat ottaa toisen huomioon...mitä siis en ole tietoisesti heille yrittänyt kasvattaa vaan ovat sisaruksen myötä oppineet tähän... ja oma havaintoni aionoista, jo aikuisista lapsista, on se että he ovat aika itsekkäitä (tunnen aika monta tällaista) ja varsinkn miehet, todella kiinni äidissään..vaatii siis ehkä enempi tietotoista kasvattamista jos lapsi on ainoa kun lapsi ei opi arjessa näitä asioita..en siis yleistä, tunnen myös joitakin joista ei huomaa että ovat ainoita mutta siis..noh,yleistän kuitenkin :D
Mutta jos kuitenkin itsestäsi tuntuu ettet jaksaisi kahta niin ei silloin voi myöskään itseään pakottaa..jos miehesi on viikot pois, on myös vähän kohtuutonta että hän vaatisi sinulta tätä...eri asia jos hän olisi arjessa mukana.. tiedän, koska oma mieheni on reissaavassa ammatissa ja olen saanut aina olla lasten kanssa yksin...

Minulla on yksi lapsi, jolla ikää 2,5v. Hoitoon mennyt kun äitiyslomani loppui, eikä sen takia tarvi leikkikaveria tehdä. Muutenkin ymmärrän täysin ketjun aloittajan tuntemukset siitä, että ei jaksaisi kuin yhden lapsen kerrallaan.

Nyt lapseni alkaa olla sen kokoinen, että olen hissukseen alkanut ajatella, että voisin ryhtyä kaikkeen alusta. Lapsi osaa puhua, kovaa vauhtia on jäämässä vaipat pois ja muutenkin on ollut aikaa ja energiaa kasvattaa tästä ainokaisesta varsin mukava yksilö, jota moni luonnehtii kiltiksi ja tottelevaiseksi sekä sosiaaliseksi lapseksi.

Kun pohjatyö on tehty kunnolla ja ajan kanssa, niin uskon että tämä ensimmäinen lapsi omalta osaltaan helpottaa toisenkin kasvattamista.

Kolme lasta on kuitenkin itselleni ehdoton maksimi ja muutenkin, jos pitempää rakoa lasten välillä meinaan pitää niin ei tässä enää mitän suurpesuetta ehdikään tehdä.

Et ole yksin aloittaja !

Toi on tosi hyvä, että tuntee itsensä niin hyvin, että uskoo voivansa panostaa yhteen lapseen täysillä ja tietää rajansa.

Minä olen ihan samanlainen, haluan panostaa meidän kohta yksivuotiaaseen poikaamme, enkä halua enempää lapsia :)

Itse en oikein ymmärrä niitä miehiä, jotka ovat lähes aina töissä ja silti haluavat usean lapsen. Ne isät, jotka ovat hoitovapailla ja osallistuvat paljon, eivät usein halua monta lasta :-). Helppoahan se on haluta jos itse huitelee viikon muualla ja muut hoitaa! Itsellä on 2- ja 3-vuotiaat lapset ja olen aina halunnut kaksi lasta (en enempää), mutta kyllä kahdessa lapsessa on enemmän työtä - meillä esikoinen vielä valvotti kun kuopus syntyi ja kaksi taaperoa ei ollut helppo yhdistelmä! Välillä olen nimittäin katunut liian pientä ikäeroa, mielestäni hyvä ikäero äidin jaksamisen kannalta on vähintään 3 vuotta. Lapsista on toki seuraa toisilleen, mutta myös tappelevat paljon ja kuopuksen vauva-aikana harmitti, kun en voinut omistautua täysin vauvalle, kun oli 1-vuotiaskin hoidettavana 24/7. Nyt alkaa jo pikkusen helpottaa :-)

Sama täällä. Sain 2010 ihanan tyttölapsen ja ajattelin että ei enää lapsia että haluan keskittyä tähän yhtään niin hyvin kuin mahdollista.. antaa kaikkeni että oon hyvä äiti ja kaiken huomioni.

Kävi niin että kun tämä tyttö oli 2v niin mulle tuli ajatus, että haluan toisen.. Silloinkin vielä olin vähän sitä mieltä että parempi ois jos vaan ois yksi, mutta halusin kaverin tälle tyttölapselle..
Kun olin raskaana, koin huonoa omaatuntoa siitä että odotin toista lasta.. siis sen takia että tämä tyttölapsi ei saisi enää kaikkea huomiota..
kun nyt pari kk sitten ihana tyttövauva saapui maailmaan olen onneni kukkuloilla!
kaikki epäilykset siitä jaksanko kahden lapsen kanssa väistyi ja huonoa omaatuntoa en pode enää.
On niin ihanaa kun on kaksi lasta ja näin sen kuuluukin olla, ainakin meidän perheessä. En sano etten enempää koskaan tee, mutta nyt olen tosi onnellinen näistä kahdesta ihanasta tytöstä!

Mutta en koe että oisi itsekästä jos haluaa vain yhden lapsen.
Jokaisen tulee tehdä niin monta lasta kuin itse kokee parhaaksi, ja kaikista tärkeintä se että tekee niin monta lasta kuin uskoo jaksavansa hoitaa.
Ei ole järkeä tehdä 5 lasta jos niitä ei jaksa hoitaa ja olla niille hyvä äiti.
Ei saa ajaa piippuun itseään.
Jos paras mahdolinen äiti olet silloin kuin jaksat touhuta ja olla läsnä ja se vaatii sen että on vain yksi lapsi, niin se on silloin kaikista parasta kaikille! Ja se ei ole todellakaan itsekästä.
Ennemmin koen itsekkääksi sen että haluaa monta lasta mutta ei jaksa niitä oikeasti hoitaa!

Mutta aika näyttää ;)

itelläni on yksi lapsi, 5v tyttö ja tyttö on meiän ensimmäinen ja viimeinen lapsi. enempää en halua, eikä onneksi mieskään. minusta on tyhmää tehdä lisää lapsia vain että sen esikoinen saisi leikkikaverin, kyllä niitä kavereita saa muutenkin. me vanhemmathan ne lapset hoidetaan, joten isovanhempien tai muiden on turha sanoa että kyllä nyt teidän pitää toinenkin lapsi saada, jos itse tietää ettei halua enempää lapsia ja tietää ettei jaksaisi enempää lapsia niin miksi niitä pitäisi sitten hankkia? kyllä se on (melkein)jokaisen oma päätös se lapsiluvun määrä, jotkut ei halua yhtään lasta, jotkut haluaa sen yhden jotkut enemmän ja syy miksi tuossa edellä lukee melkein jokaisen, niin tällä tarkoitan mm niitä jotka haluavat lapsia mutta syystä tai toisesta eivät niitä saa.

et ole itsekäs, tiedät itse mitä jaksat ja mitä haluat ja mitä et halua, se ei tee sinua itsekkääksi. jos tietää ettei jaksa enempää lapsia ja silti niitä saa, niin ei se ole lapsenkaan etu jos äiti/vanhemmat ovat ylistressaantuneita ja väsyneitä jonka takia ehkä äkkipikaisiakin eivätkä jaksa.

Minun mielestä lapsia kannattaa tehdä sitä mukaa kun siltä tuntuu, ei minkään ulkopuolisen pakotteen ohjaamana. Kun meidän lapsemme oli 1-vuotias, halusin keskittyä häneen ja halusin että hän saa olla rauhassa "pieni" eikä toisen lapsen hankkiminen kiinnostanut tippaakaan. Kuitenkin kun hän alkoi lähestyä 2 vuotta, vauvakuume alkoi meillä nostaa uudestaan päätään ja nyt odotan meille toista lasta vähän alle 3 vuoden ikäerolla. Tämä tuntuu meille oikein hyvältä. En oikein ymmärrä sitä ajatusta että ikäeron pitäisi olla ihan superpieni, luulen että tällä 3 vuoden ikäerolla itsekin jaksan paljon paremmin. Ja sitäpaitsi on ihanaa kun tulossa on toivottu ja oikein todellakin odotettu toinen lapsi, ei mikään "pakkopulla". Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Meillä on 1,5- ja 2,5- vuotiaat vauhtitytöt, joten menoa ja meininkiä riittää.

Olen halunnut kaksi lasta, ei enempää eikä vähempää. Eli tuttavien ja sukulaisten on ollut turha alkaa ohjeitaan antamaan... ;) Mies on ainoa lapsi ja viettänyt lapsuutensa "syrjässä" eli seudulla jossa lähimmät leikkikaverit on kilometrien päässä. Hänelle leikkikaveriasia on varmaan merkinnyt enemmän kuin minulle.

Kaksi lasta meille siksi, että koen jostain syystä todella voimakkaasti lasten tarvitsevan toisiaan, muttei niinkään leikkikavereina, vaan myöhemmin elämässä.

Itselläni on veli ja olen todella iloinen että minulla on sisarus. Ei, emme ole parhaita ystäviä eikä lapsuudestakaan ole pelkästään kultaisia muistoja...mutta on ihanaa että maailmassa on joku joka on kasvanut samassa kodissa. Jonka kanssa voi jakaa lapsuudenkotiin ja sukuun liittyvät asiat niin että toinen ymmärtää mistä on kyse - jo puolesta sanasta. Olemme tietenkin olleet matkan varrella eri mieltäkin perheemme asioista ym. mutta ei se ole välejä rikkonut.

Nyt omien lasten kanssa olen välillä todella helisemässä, yksi uhmaikäinen ja toinen menee perässä kovaa vauhtia, mutta koen että ollaan jo voiton puolella näillä alkutaipaleilla. Meillä pieni ikäero oli perusteltu monestakin syystä, mutta noin pieni ikäero tuli hiukan vahingossakin, lasta kyllä yritettiin muttei arvattu että heti tärppää kun esikoista tehtiin monta vuotta.
Jotkut odottavat että esikoinen ehtii isommaksi, meillä olisi varmaan käynyt niin päin että kun esikoinen olisi ehtinyt isommaksi, olisin ollut jo niin mukavuudenhaluinen etten olisi enää vauvarumbaan lähtenyt. Ja odotusaika se vasta onkin rassannut, lähinnä henkisesti. Fyysisesti on ollut helpohkot odotukset ja synnytykset.

Lasten kanssa olen kotosalla, ajattelin palata töihin osa-aikatyön kautta. En raaski viedä lapsia vielä kokopäivähoitoon, mutta oman itseni vuoksi voisin työskennellä 1-3päivää viikossa. Lapset on pieniä kerran vaan, eli siksi keskityn kotielämäänm, mutta oma pääkoppa alkaa entistä enemmän kaivata myös kodin ulkopuolisia kontakteja. Minulla ei ole laajaa ystävä-ja tuttavapiiriä, vaan sos.suhteet tulleet pitkälti työelämän kautta. Siksi osa-aikainen "oma elämä" maittaisi. :D

Jokainen tehköön tärkeät valintansa elämässä voimavarojensa ja intressiensä pohjalta, jos lähtee toteuttamaan sitä mitä muut odottaa, hukkaa sen ainutkertaisen OMAN elämänsä. Ja se kostautuu useimmiten. Eli minun mielestäni et ole itsekäs, sinulla on vain mielipide omaan elämään liittyvästä asiasta. Ja sen mielipide näissä lapsiasioissa on mielestäni painavin, joka ne lapset hoitaa ja kasvattaakin.

Itselleni piti riittää vain yksi lapsi, vaikka monesta lapsesta haaveilinkin. Sen verran haastava uhmaikäinen oli, että sanoin, jotta enempää ei tule. 4-v päästä tul toinen. Oli niin huono nukkuja, että piti jäädä lapsiluku siihen kahteen. Ei enää ikinä! Ja siitä kovasti koetin huolehtiakkin, ehkäisystä siis.

Vaan kuinkas kävi :) toiset neljävuotta, ja syntyi pikkuihme (ihme tosiaan, sillä oli hormonikierukka, jota koetettiin kahteen otteeseen poistaa raskauden alussa, mutta kaveri kesti). Niin helppo hoitoinen, jotta jos olis kaikki olleet samanlaisia, niin olisi varmaan ollut jo lähemmäs sen kymmenen, mitä aikoinaan uhkasin lapsia hankkia. Enempää en kuitenkaan halunut. Kolme oli ihan tarpeeksi.

No nyt on neljäs. Ja olen vannonut, että tämä iltatähti on tässä. Välillä kuitenkin haaveissa siintelee se viides, hetkittäin. Ja välillä taas...huh, kun katselen ystävä, joilla on pienet peräjälkeen, niin mielessäni vannon "Ei ikinä!".

Aika näyttää miten käy :) Elämää ei kovin piktälle pysty suunnittelemaan. Mutta jos tuntuu, ettet halua lasta, niin älä tee. Mieli voi muuttua tai olla muuttumatta. Ja eikö kyse ole myös sinun elämästäsi? Miten se määritetään onko itsekäs vai ei? Kuka sinun puolestasi olisi itsekäs, jos sinä itse et?

Eräs viisas mies kerran sanoi minulle: "Laita itsesi ensimmäiseksi, sillä kukaan muu ei niin tee, paitsi vanhempasi. Kukaan muu ei sinun etuasi koskaan pyytteettömästi ajattele." Ja silloin tajusin ihan oikeasti, että minä itse ole oman onneni seppä ja minä itse olen se, joka eniten kantaa huolta MINUN elämästäni. Edes omat vanhempani eivät näin tee, ellei siitä ole olutta maksuksi tarjolla ;) Mutta tietenkään omaa etua ei saisi koskaan tavoitella tallomalla muita jalkoihin.

JA JOS miehesi tosiaan haluaa toisen lapsen, niin voithan ehdottaa kompromissia: Hän jää kotiin hoitamaan vauvaa ja sinä menet töihin. Se pitääkö hän sitten sopimuksesta kiinni, tai haluatko sinäkään edes pitää, on sitten asia erikseen :)