Olen 25-vuotias mies ja menneisyyteni taakka tuntuu välillä liian raskaalta kantaa. Minua hävettää se mitä joskus olin vaikka siihen ei välttämättä ole edes aihetta. Ala-asteella minua sanottiin sosiaaliseksi, olin ns. kaikkien kaveri. Yläasteella se jostain syystä muuttui. Jouduin luokalle jossa ei ollut kavereitani, jos alotin jonkun harrastuksen tai minulla oli uusi kiinnostuksen aihe niin vanhempi sukulainen jota katsoin ylöspäin aina heitti vitsiä siitä ja lyttäsi kaiken. Jossain vaiheessa huomasin kuinka olin vain uppoutunut tietokoneisiin ja tunteista vahvin oli masennus ja epävarmuus. En uskaltanut tosin kenellekkään näyttää masennustani, juuri sen takia jos minua pilkattaisiin. Ammattikouluun mennessä olin hieman sulkeutunut ja lihava, mutta mietin että nyt voin aloittaa alusta. Laihduin noin 30kg, sain uusia mahtavia ystäviä joiden kanssa olen vieläkin tekemisissä ja tunsin löytäneeni iloisuuteni. Silti aina kun näin tätä sukulaista niin harrastuksiani, laihtumistani yms ilkuttiin. Jotenkin sitten perheen ja sukulaisten kesken olin sulkeutunut ja kavereiden kanssa oma itseni. Ammattikoulun jälkeen masennusta ei ollut mutten uskaltanut näyttää innostustani ja iloani kaikille ihmisille.
Noin 21-vuotiaana tapasin tyttöystäväni jonka kanssa seurustelinkin neljä vuotta. Minusta suhde meni pilalle itseni takia. En uskaltanut näyttää tunteitani, rakastin häntä kyllä sydämeni pohjasta mutta kun hän näytti rakkautensa minuun sulkeuduin ja en arvostanut sitä. Kun muutimme yhteen masennuin uudestaan, olen huomannut ne oireet jälkeenpäin - en älynnyt sitä silloin. Asuimme kolmisen vuotta yhdessä, koko aika oli yhtä ylä- ja alamäkeä kunnes päätin muutta omilleni. Tyttöystäväni vanhemmt olivat osasyynä tähän, hän painosti minua usein näkemään heitä mutta kun oma mieli ei ole kunnossa tuntuu ylitsepääsemättömältä nähdä ihmisiä joiden seurassa on hermostunut. Tästä johtuen hän jossain vaiheessa lakkasi pyytämästä minua ja syrjäydyin aivan täysin. Nyt eron jälkeen olemme hyvissä väleissä, juttelemme ja näämme usein mutta minua hävettää minkälainen olin silloin. Haluaisin uuden mahdollisuuden näyttää että olen muuttunut mutta en usko että sitä tulee. Vanhat yläaste-tuttunikin ketä näen kehuvat kuinka olen muuttunut mutta minua hävettää ja nolottaa nähdä heitä sattumalta koska en halua muistaa itsestäni mitään noista ajoista. Sama on tämä seurusteluaika. Tyttöystäväni kaverit kehuvat minua kuinka kohtelias olen, kuinka huomaavainen ja sanovat hänelle että tuosta kannattaa pitää kiinni vaikka olemme eronneet. Nykyään olen sinut itseni kanssa, minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja nyt kun olen perillä minkälainen 'ongelma' minulla on olen saanut sen hallintaan täysin. Masennuskaudet eivät ole pahoja ja JOS niitä tulee niin tiedän mistä on kyse enkä jää makaamaan sohvalle vaan pyrin tekemään asioita jotka saavat minut iloiseksi. Oireita ei ole tullut pitkään aikaan ja elämä tuntuu muutenkin olevan raiteillaan. Näytän innostustani, iloisuuttani ja olen positiivinen. Ennen olin vain äkäinen ja halusin maata sohvalla.
Miten pääsisin sinuiksi sen kanssa mitä joskus olin. Se on pelkkä varjo itsestäni mutta välillä se syö sisältä niin paljon ettei tiedä mitä tehdä. Jotkut tietyt asiat voivat saada minut itkemään, juuri kun muistelen miten ennen olin sellainen ja tällainen enkä saa koskaan sitä aikaa takaisin. Ei pelkästään aika eksäni kanssa vaan koko elämäni. En edes tiedä haluaisinko palata hänen kanssaan yhteen johtuen ongelmista hänen vanhempiinsa mutta välillä mielessäni on kuva kuinka tekisimme niitä asioita joita silloin halusimme tehdä muttemme tehneet. Tuntuu muutenkin että koko ero on syytäni vaikka hänkin masentui erinäisten asioiden takia suhteessa, mutta hän ymmärsi hakea apua. Minä halusin apua mutta luulin että luonteeni on vain sellainen. Vaikka asiat menevät itsellä hyvin nyt niin nuo menneisyyden haamut kummittelevat joskus niin paljon että olen miettinyt jopa itsemurhaa.. mitä keinoja olisi päästä näistä vanhoista asioista yli. Pitääkö katkaista vaan välit eksään kylmästi poikki että saan tämän pahimman ajan mielestäni vai mitä teen.
Noin 21-vuotiaana tapasin tyttöystäväni jonka kanssa seurustelinkin neljä vuotta. Minusta suhde meni pilalle itseni takia. En uskaltanut näyttää tunteitani, rakastin häntä kyllä sydämeni pohjasta mutta kun hän näytti rakkautensa minuun sulkeuduin ja en arvostanut sitä. Kun muutimme yhteen masennuin uudestaan, olen huomannut ne oireet jälkeenpäin - en älynnyt sitä silloin. Asuimme kolmisen vuotta yhdessä, koko aika oli yhtä ylä- ja alamäkeä kunnes päätin muutta omilleni. Tyttöystäväni vanhemmt olivat osasyynä tähän, hän painosti minua usein näkemään heitä mutta kun oma mieli ei ole kunnossa tuntuu ylitsepääsemättömältä nähdä ihmisiä joiden seurassa on hermostunut. Tästä johtuen hän jossain vaiheessa lakkasi pyytämästä minua ja syrjäydyin aivan täysin. Nyt eron jälkeen olemme hyvissä väleissä, juttelemme ja näämme usein mutta minua hävettää minkälainen olin silloin. Haluaisin uuden mahdollisuuden näyttää että olen muuttunut mutta en usko että sitä tulee. Vanhat yläaste-tuttunikin ketä näen kehuvat kuinka olen muuttunut mutta minua hävettää ja nolottaa nähdä heitä sattumalta koska en halua muistaa itsestäni mitään noista ajoista. Sama on tämä seurusteluaika. Tyttöystäväni kaverit kehuvat minua kuinka kohtelias olen, kuinka huomaavainen ja sanovat hänelle että tuosta kannattaa pitää kiinni vaikka olemme eronneet. Nykyään olen sinut itseni kanssa, minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja nyt kun olen perillä minkälainen 'ongelma' minulla on olen saanut sen hallintaan täysin. Masennuskaudet eivät ole pahoja ja JOS niitä tulee niin tiedän mistä on kyse enkä jää makaamaan sohvalle vaan pyrin tekemään asioita jotka saavat minut iloiseksi. Oireita ei ole tullut pitkään aikaan ja elämä tuntuu muutenkin olevan raiteillaan. Näytän innostustani, iloisuuttani ja olen positiivinen. Ennen olin vain äkäinen ja halusin maata sohvalla.
Miten pääsisin sinuiksi sen kanssa mitä joskus olin. Se on pelkkä varjo itsestäni mutta välillä se syö sisältä niin paljon ettei tiedä mitä tehdä. Jotkut tietyt asiat voivat saada minut itkemään, juuri kun muistelen miten ennen olin sellainen ja tällainen enkä saa koskaan sitä aikaa takaisin. Ei pelkästään aika eksäni kanssa vaan koko elämäni. En edes tiedä haluaisinko palata hänen kanssaan yhteen johtuen ongelmista hänen vanhempiinsa mutta välillä mielessäni on kuva kuinka tekisimme niitä asioita joita silloin halusimme tehdä muttemme tehneet. Tuntuu muutenkin että koko ero on syytäni vaikka hänkin masentui erinäisten asioiden takia suhteessa, mutta hän ymmärsi hakea apua. Minä halusin apua mutta luulin että luonteeni on vain sellainen. Vaikka asiat menevät itsellä hyvin nyt niin nuo menneisyyden haamut kummittelevat joskus niin paljon että olen miettinyt jopa itsemurhaa.. mitä keinoja olisi päästä näistä vanhoista asioista yli. Pitääkö katkaista vaan välit eksään kylmästi poikki että saan tämän pahimman ajan mielestäni vai mitä teen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei älähän nyt. Voit edelleenkin hakeutua keskustelemaan näistä asioista. Olet selvästi osannut jo itse avata asioita pitkällekin. Menneet on menneitä eikä niitä asioita voi pahemmin muuttaa. Omaa suhtautumistasi asioihin voit. Ala elää hetkessä äläkä anna menneiden masentaa. Tosin sekinhän on vain normaali tunne että harmittaa.
Noh...mitäs noista! Sä kuulostat fiksulta tyypiltä! Pidä häntä pystyssä. Jos sulla olis aina mennyt hyvin, olisit luultavasti itseäsi täynnä oleva toope. Nyt et ole ja juurikin siitä syystä, että olet mokaillut. Tuo menneisyytesi on paras kaverisi ja opettajasi eikä ruoskijasi. Hyvä, että mokasit! Kyllä sä ymmärrät, mitä yritän sanoa, fiksu kun olet!
Voit ihan itse päättää vieläkö tuo sama tyttö kiinnostaa vai katseletko muita. Ennen kaikkea kannattaa pistää elämä kaikilta osin kuntoon ensin kuten koti, työ, urheilu, kaverit, muut harrastukset ja sitten pyydät jotain neitoa jakamaan sen kanssasi. :)