Olen 21-vuotias mies, jolla on ongelmia syömisen ja mielenterveyden kanssa. Jotkut väittävät, että syömishäiriöiset miehet ovat homoseksuaaleja, mutta itse en ole itsessäni tuollaisia seksuaalisuuden piirteitä havainnut. Ehkä jotkut tällaiset miehet ovat homoja.
Sitä minä vaan, että onko kenelläkään muulla ollut ongelmana huono ruokahalu ja voimakas nirsous monia ruokia kohtaan ja tästä syystä ja ehkä muistakin syistä ruokailun yhteydessä ilmenevä pahoinvointi, tarkemmin sanoen yökötys ja joskus oksentelukin, jotka eivät kuitenkaan ole itse aiheutettuja? Olen psykiatrisessa avohoidossa, kärsien mm. edellämainitun lisäksi paniikkihäiriöstä, masennuksesta, ahdistuksesta ja pelkotiloista. Minulla ei ole diaknosoitu varsinaista syömishäiriötä, mutta ajattelin, että tämä on ainut keskustelupalsta, johon tästä aiheesta on järkevä kirjoittaa. Olisi todella mielenkiintoista "kuulla", onko muilla tämänkaltaista ongelmaa ja mistä se teidän mielestänne johtuu. Asiallisia viestejä kiitos!
onko muita...
8
932
Vastaukset
- syömisongelmainen
...kun en muistanut ensimmäisessä tekstissäni mainita, että syömisongelmani pahenivat murrosiässä, jolloin aloin muista syömishäiriöistä poiketen syömään väkisin enemmän lihottaakseni itseäni, koska vihasin niin kroppani laihaa, alipainoista olemusta. Halusin olla rotevampi, enkä koululuokkani ruipeloin jätkä. Tämä ei todellakaan ole mikään keksimäni sairas pilakertomus vaan täyttä totta. Minulla oli jo lapsena ongelmia syömisen kanssa.
- ********
Vaikka olenkin nainen, niin ehkä voin auttaa. Ehkä tästä on jotain apua sulle, olisi kiva kuulla mitä mieltä itse olet. Voisin myös samalla viitata vastaukseen jonka kirjoitin aiempaan kysymykseen (ks. "Miten palauttaa nälkä.")
Pahoinvointi on mullekin tuttu - ja pelottava - tunne. Lääkäri neuvoi sen suhteen että osta rentoutus-CD ja kuin ihmeen kaupalla sen jälkeen pahoinvointi lähti kun pari kertaa rentouduin kunnolla. Se tuntuu käsittämättömältä, mutta mun kroppa oli kai niin jäykkä ja jännittynyt jatkuvasti (kokonaisen vuoden verran) että rentouduin ensimmäistä kertaa vuoteen, kun kuuntelin sitä CD:tä. Sen jälkeen jännitys on palannut vain asteittain takaisin, vaikka kieltämättä se ei ole kokonaan poissa. Kropan jännityksestä ja kivuista tulee niin helposti tapa. Säännöllinen rentoutuminen toimii kai kuin puhelimen akun lataaminen. Pikku hiljaa stressiä tulee (samoin kuin puhelimen akku tyhjenee), mutta kun "akun" lataa, niin voi taas jatkaa uusin voimin.
Ymmärrän ton kommentin "ei itse aiheutettua" oksentelua, jos kroppa on tosi sekasin niin tuntuu oikeasti tosi pahalta. Ja jos on masentunut, niin eihän ruoka surullisena maistu. Se voi lohduttaa, mutta jos on tosiaan murheen murtama niin ei halua edes laittaa ruokaa.
Itse en ole koskaan oksentanut, koska en siihen pysty (enkä ole halunnut), mutta lähellä se on ollut myös mulla, juuri siitä syystä mihin viittasit eli että on oikeasti todella paha olo fyysisesti. Älä unohda että paha olo voi olla pitkittynyttä nälkää! Se on se lapsuuden ajan tunne, kun oli ulkona leikkimässä ja kuuli kuinka maha alkoi kurista ja nipisteli vatsasta.
Kysyit että mistä vaivat johtuu. Mulla nää fyysiset vaivat johtuu paitsi ihan biologiasta (huonoa ruokaa monta vuotta) ja epäsäännöllisestä ja ei-ravitsevasta syömisestä, niin myös todella kauan kestäneestä stressistä (omia juttuja, ei väliä tässä yhteydessä), joka ei koskaan ole päässyt purkumaan.
Mitä tulee tohon homouteen, niin se kuulostaa tosi ajattelemattomalta kommentilta. Varmasti niitä on homomiehiä ja lesbonaisia, joilla on syömishäiriö, mutta syömishäiriö ei viittaa kenenkään seksuaalisiin taipumuksiin. Sanoa noin on vähän kuin sanoisi että polvivammaiset on aerobikkaajia. Joo, kyllä aerobikkaajilla voi olla paljon polvivammoja, mutta jos jollain on polvivamma niin ei se tee siitä aerobikkaajaa.
Jos puhutaan ulkonäköpaineiden, ahdistuksen ja syömishäiriöiden yhteydestä, niin ymmärrän tietysti ton homokommentin sikäli että pitkän aikaa oli kai niin että homomiehet ehkä kokivat enemmän ulkonäköpaineita kuin heteromiehet ja sen myötä ehkä ajautuivat laihdutuksen kautta syömishäiriöiden rajalle. (Oletko koskaan kuullut naisten huokaavan "voi hitsit", kun joku komea kundi paljastuu homoksi? Kyllä naiset usein juttelevat siitä miten homomiehet ovat komeita, hyväkäytöksisiä ja laittautuneita. Yleistetään.)
Eihän tää nykään vallalla oleva miesten "gruumaus" ja miesten meikkituotteet -juttu ole kuin vasta ihan viime vuosien ilmiö, jos nyt ei jotain suurkaupunkien juppikulttuuria oteta esiin. Eli ulkonäköpaineita itselleen ehkä aikaa sitten saivat homomiehet heteroja enemmän.
Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Uskoisin että vähän joka jamppa nykyään miettii että pitäiskö sitä vielä kerran kattoa peiliin tai käyttää suojakerrointa kasvoihin kun lähtee ulos aurinkoon.
Tottakai jos on kauan yksin, tai ei nuorena koskaan ole seurustellut niin sitä alkaa pohtia monenlaista, yksi niistä on varmaan monelle se että voi kauheeta, oonko mä sitten homo kun en löydä ketään. (Kauheetahan se ei olisi, mutta se oman mielen sekavuus on se mikä on kauheeta. Helposti sellainen kiertyy just seksuaalisuuden ympärille.) Ymmärrän siis hyvin, jos sun tuttujen kommentti hätkäytti sua. Eräälle mun ystävälle oli joku kerran tokaissut vastaavaa ja hän kärsi siitä kovasti. Tosi ujo tyttö, joka vaan yksinkertaisesti pelkää miehiä. Mä olen kuitenkin ymmärtänyt homokaverien kertomasta sen verran että omat taipumukset selviävät yleensä jo aika varhain. Sitten on vielä asia jota kutsutaan transferenssiksi. Heijastelee omia tunteita muihin. Tämä on sitä joidenkin miesten harjoittamaa salaista David Beckham -palvontaa, jossa haluaisi olla yhtä cool kuin David, kun tuntee itsensä juntiksi joka ei saa naista.
Jos onkin yksin eikä seksi kiinnosta, niin sopii miettiä että sopiiko se seksi ja seurustelu edes omaan elämäntilanteeseen. Voipi olla että se yksinolo, vaikka pahalta tuntuukin, tavallaan sopii yhteen sen pahan olon kanssa. Eiköhän sen ymmärrä mistä se johtuu kun ajattelee että koko ajan oksettaa, on ripuli, ummettaa ja ahdistaa. Eipä ensimmäisenä tule seksi tai seuranhaku mieleen, jos ramppaa vessassa, röyhtäilee viisitoista kertaa tunnissa ilmaa ulos suolistosta, tai ei vaikka kehtaa mennä deitin kanssa ravintolaan syömään, jos vaikka alkaisi oksettaa.
Susta sen enempää tietämättä uskaltaudun silti sanomaan ääneen että kuulostaa kuin olisit aika itsetietoinen ja -kriittinen ja ehkä et ole tyytyväinen omaan kehoosi ja ulkonäköösi. Nykyään meistä monet katsoo ja pakotetaan katsomaan ihmisruumista erittäin kriittisesti, eikä vaan omaa kehoa, vaan myös muiden, naisten ja miesten. Verrataan omaa kroppaa kilpailuhenkisesti ja salaa muiden saman sukupuolen edustajiin (onko noi paljonkin paremman näköisiä kuin minä? miten hyvä mä oikeesti olen vai näytänkö mä yhtään miltään? jäänkö mä yksin?) ja toisaalta verrataan vastakkaiseen sukupuoleen (voi miten ihana tyyppi! mä en ikinä kelpais tolle...kato nyt mua, pihtipolvet ja länkisääret...) Miehiinkin vaikuttaa nykyään ne ulkonäköpaineet ja pinnan tärkeys, josta naiset ovat kautta aikojen kärsineet. En yhtään ihmettele, jos syömishäiriöt miesten keskuudessa lisääntyvät, uusi riskiryhmä ovat kuulemma *keski-ikäiset* miehet.
Se miksi olen puhunut tästä ulkonäöstä on se että mä jotenkin aistin sun kirjoituksessa ulkonäköhuolia. En tiedä susta, mutta mulla suuri tekijä tässä syömisongelmassa on ollut erittäin suuri kompleksi siitä että en mielestäni näytä tarpeeksi kauniilta: mietin miltä näytän takaapäin ja onko mulla kaksoisleuka yms. Siihen minullakaan ei valitettavasti ole sanoa mitään ratkaisua. Olen yrittänyt ratkaista sitä urheilemalla ja sillä tavoin parantamalla ulkonäköä, mutta ikävä fiilis on silti pysynyt matkassa. Yritän olla kiinnittämättä siihen huomiota, mutta taustalla on lähes aina tunne siitä että on oikeasti ruma ja saa selän takana pilkkaa osakseen. Opiskeluporukoissa kuulin jonkun miehen joskus sanoneen että olin koulun kaunein mimmi, ja usko tai älä itsetuntoni on niin huono että koko kommentti vaikutti musta ivalta enkä edelleenkään usko että se sanottiin tosissaan. Ajatus puistatti niinkuin sen tähän kirjoittaminen puistattaa. En ole uskonut entisten poikaystävien kehuja, ja olen pari kertaa tapaillut tosi vaikeita miehiä siksi että en usko ansaitsevani parempaa. Komeat ja kiltit pelottavat minua, tunnen varsinkin ulkonäöltäni itseni heitä paljon vähemmän viehättäväksi. Siis suorastaan huonoksi. Minun kohdallani perhe ja kaverit silloin tällöin ihmettelee miksi en ole moneen vuoteen seurustellut. Vain minä yksin tiedän että en kestäisi sitä tässä tilassa. Se, kumpi tuli ensin - syömishäiriö vai kelpaamattomuuden tunne - on mulle arvoitus, mutta uskoisin että se riittämättömyyden tunne on ollut siellä pohjalla aina.
Tulen vielä hetkeksi takaisin tohon seksiasiaan. Kropalla sitä kuitenkin ensiksi, no, naidaan. En ihmettele, jos ulkonäköongelmat ja seksiongelmat kulkevat yhdessä. Helposti päähänpistosta ja epäilystä tuleekin pakkomielle. Jos ei pidä kropastaan tai jos kroppa on yksinkertaisesti aina krempassa, luonnollisesti siitä seuraa että seksuaalisuus on iso ongelma, helposti se kaikkein isoin. Syvemmällä on kuitenkin ehkä jotain muuta, tärkeämpää ja merkittävämpää.
En tiedä ovatko nämä sinulle yhtään tuttuja tunteita, mutta jos yhtään tunnistat samoja fiiliksiä, niin et ole yksin. Älä pelkää pyytää apua ja puhua tästä asiasta myös lääkärille. Jaksamista sulle ja paranevaa ruokahaluakin :).- syömisongelmainen
Kyllä tekstissäsi oli perää ja hieman lohdutusta, mutta ainoa apu on minulle kuitenkin ilmeisesti psykodynaaminen terapia, jossa olen käynyt nyt noin puolitoista vuotta. Mitä homoihin tulee, en vihaa laisinkaan homoja. Tarkoitin kommentilla ehkäistä, ettei joku "vittuileva homottelija" kävisi kirjoittamassa jonkun typerän viestin minulle. Kun en ole homo, on vaikea homotella. Homoissa on minusta sellaista syvyyttä, jota tavallisissa jätkissä ei kaikissa ole. Arvostan yleensäkin luonteen tulista temperamenttia ja syvyyttä muissa ihmisissä (sitä itselläni muiden mielestä on), vihaan pinnallisuutta ja happamuutta ja arkista mentaliteettia. Tekstisi oli syvällinen, kiitokset siitä.
Minulle myös aika hyvä apu ovat psyyken lääkkeet. Peratsin varsinkin neuroleptina lievittää eri syistä johtuvaa vaikeata pahoinvointia ja oksentelua. Tajuan kuitenkin sen, etteivät lääkkeet vie sairautta pois vaan estävät/lievittävät sen voimakkaita oireita.
Jäin miettimään tekstisi pituudesta ja luonteesta johtuen, että ehkä olet vähintään 25-vuotias. Olenko väärässä? Tekstisi oli aikuismainen.
Itse en ole ujoudestani, mielenterveysongelmista ja seksuaalisista estoistani johtuen koskaan seurustellut kenenkään tytön tai pikemminkin sanoisin naisen kanssa, vaikka olen 21v. Olen halunnut todella, mutten ole pystynyt. Jotkut idiootit (en tarkoita sinua), kuten isäni, sanovat, että pitää ryhdistäytyä, siten pääsee ongelmista eroon. Ei se ole kait mahdollista ja miksi olisi terapioita ja lääkkeitä ja mielisairaaloita, jos mielenterveysongelmista pääsisi eroon "tuosta vain, simpsala pim". Vai onko kysymys rahastuksesta, sillä kalliitahan mielenterveyspalvelut ovat.
Kun "puhuit" transferenssistä, tuli mieleeni, että terapeuttini on käyttänyt tuota sanaa, kun olen puhunut harhaluuloistani, jotka hänen mielestään johtuvat huonosta itsetunnosta. On sellainen pirullinen tunne yleisillä paikoilla liikkuessa, että vastaantulevat tuntemattomat ihmiset ajattelevat minusta halventavasti ja minua vihaavasti. Oudon katseen tai rykäisyn tulkitsen mielessäni, "He vihaavat minua". On kyse kait siitä, että näen oman patoutuneen vihani muissa.
Monet tytöt ovat olleet - silloin kun olin huonommassa ja laihemmassa kunnossa (53 kg) kuin nyt (74 kg) - rotevampia kuin minä. Tunsin pirunmoista kateutta noita tyttöjä kohtaan ajatellen, että "minunhan tässä pitäisi olla isompi kuin he, kun olen sentään mies".
Olisi mielenkiintoista jatkaa keskustelua. Mitä olit mieltä tästä "niin... -tekstistäni"? - *********
syömisongelmainen kirjoitti:
Kyllä tekstissäsi oli perää ja hieman lohdutusta, mutta ainoa apu on minulle kuitenkin ilmeisesti psykodynaaminen terapia, jossa olen käynyt nyt noin puolitoista vuotta. Mitä homoihin tulee, en vihaa laisinkaan homoja. Tarkoitin kommentilla ehkäistä, ettei joku "vittuileva homottelija" kävisi kirjoittamassa jonkun typerän viestin minulle. Kun en ole homo, on vaikea homotella. Homoissa on minusta sellaista syvyyttä, jota tavallisissa jätkissä ei kaikissa ole. Arvostan yleensäkin luonteen tulista temperamenttia ja syvyyttä muissa ihmisissä (sitä itselläni muiden mielestä on), vihaan pinnallisuutta ja happamuutta ja arkista mentaliteettia. Tekstisi oli syvällinen, kiitokset siitä.
Minulle myös aika hyvä apu ovat psyyken lääkkeet. Peratsin varsinkin neuroleptina lievittää eri syistä johtuvaa vaikeata pahoinvointia ja oksentelua. Tajuan kuitenkin sen, etteivät lääkkeet vie sairautta pois vaan estävät/lievittävät sen voimakkaita oireita.
Jäin miettimään tekstisi pituudesta ja luonteesta johtuen, että ehkä olet vähintään 25-vuotias. Olenko väärässä? Tekstisi oli aikuismainen.
Itse en ole ujoudestani, mielenterveysongelmista ja seksuaalisista estoistani johtuen koskaan seurustellut kenenkään tytön tai pikemminkin sanoisin naisen kanssa, vaikka olen 21v. Olen halunnut todella, mutten ole pystynyt. Jotkut idiootit (en tarkoita sinua), kuten isäni, sanovat, että pitää ryhdistäytyä, siten pääsee ongelmista eroon. Ei se ole kait mahdollista ja miksi olisi terapioita ja lääkkeitä ja mielisairaaloita, jos mielenterveysongelmista pääsisi eroon "tuosta vain, simpsala pim". Vai onko kysymys rahastuksesta, sillä kalliitahan mielenterveyspalvelut ovat.
Kun "puhuit" transferenssistä, tuli mieleeni, että terapeuttini on käyttänyt tuota sanaa, kun olen puhunut harhaluuloistani, jotka hänen mielestään johtuvat huonosta itsetunnosta. On sellainen pirullinen tunne yleisillä paikoilla liikkuessa, että vastaantulevat tuntemattomat ihmiset ajattelevat minusta halventavasti ja minua vihaavasti. Oudon katseen tai rykäisyn tulkitsen mielessäni, "He vihaavat minua". On kyse kait siitä, että näen oman patoutuneen vihani muissa.
Monet tytöt ovat olleet - silloin kun olin huonommassa ja laihemmassa kunnossa (53 kg) kuin nyt (74 kg) - rotevampia kuin minä. Tunsin pirunmoista kateutta noita tyttöjä kohtaan ajatellen, että "minunhan tässä pitäisi olla isompi kuin he, kun olen sentään mies".
Olisi mielenkiintoista jatkaa keskustelua. Mitä olit mieltä tästä "niin... -tekstistäni"?Luulin aikaisemmin että joku muu oli sinulle sanonut että miessyömishäiriöiset on yleensä homoja. En siis tarkoittanut arvostella sinua. Onneksi otit sen hyvin.
Tavalliset jätkät (ja no, useimmat ihmiset) ehkä yrittävät sulkea sisäänsä kaikenlaista. Haluttaisiin niin kovasti puhua sydämestä, ja sitten sitä pitää ottaa juomista kyytipojaksi että uskaltaa vähän sydäntään aukaista. Se on kyllä tuhannen sääli. Onkohan niin että sinulla on se "ongelma" että se "kaikki" ei pysy sisällä? Onkohan se ongelma ollenkaan? Tää maailmahan loppujen lopuksi on monessa mielessä niin käsittämätön paikka. Välillä se suorastaan - hmm! - oksettaa. Jos kiinnostaa niin ehdit vielä lukea netistä Metro-lehden kolumnin 3.8. (Arno Kotro kirjoittaa maailmanmenosta). Musta ei pitäisi unohtaa sitä että nämä syömishäiriöt ja mielenterveysongelmat todella voivat olla luontevia reaktioita aika käsittämättömiin ja vaikeisiin todellisiin tilanteisiin. Tietysti on myös väärin diagnosoituja tilanteita, jossa vikaa voi olla ruoansulatuksessa tms. jonka vuoksi ihminen voi huonosti ja syö huonosti, ja se tulkitaankin syömishäiriöksi.
En tiedä mitä tarinoita sinulla on takana, mutta ehkä sinäkin olet kokenut jotain asioita jotka tosiaan ovat olleet käsittämättömän hankalia. Nehän eivät ole sinun vikasi, ja ne ovat ehkä käsittämättömiä just siksi että ne tosiaan on ihan järjettömiä. Tässä meidän kauniissakin maailmassa on niin monennäköisiä tilanteita: vanhemmat alistavat lapsiaan, opettajat tai oppilaat kiusaavat, Bush ja Iraq. Näitä asioita kun hetken miettii niin ei tarvitse olla Einstein tajutakseen että eihän täällä maailmassa kaikki ole hyvin. Jos itsellä lopulta pinna palaa ja ahdistaa, pitkänkin aikaa, niin ei se tietysti kivaa ole mutta eiköhän se jossain määrin ole aika ymmärrettävääkin. En nyt jaksa kirjahyllystä kaivaa sen psykoanalyytikon nimeä joka oli sitä mieltä että ihmisten mielenterveyshäiriöt ovat lähinnä asiallisia reaktioita epäterveeseen ympäristöön. Mutta sellainen kaverikin on elänyt.
Se miten tätä lähtee setvimään on minusta jokaisen oma henkilökohtainen valinta. Siihen en kuitenkaan usko että on vain yksi ainoa tapa, edes yhdelle ihmiselle. Jotkut toki ovat sitä mieltä että perinteiset mielenterveyshoidot ovat rahastusta. Tärkeintä on kai kuitenkin se että ongelmat otetaan todesta ja parannutaan.
Taidat inhota isääsi. Niitäkin ihmisiä on paljon. Lastentekoon kun ei tarvita lupaa, eikä perhettä voi valita. Aina voi aikuisiässä valita ketä kuuntelee ja kuinka paljon, vaikka se kuinka tekisi kipeää. Jos järki sanoo että toi ei nyt ymmärrä, niin asia on sillä selvä, ei se muutu pakottamalla. Eikä se tarkoita ettei voi rakastaa. Ehkä siinä toisessa silti on jotain mistä tykätä, ja jos ei ole niin kai sekin on asia jonka kanssa voi ajan mittaan tulla sinuiksi, vaikka se koskeekin.
Mä tosiaan ymmärrän hyvin kun puhut että haluaisit seurustella yms. Totta tietysti on että suhteista oppii. Itse olen kuitenkin kokenut että jos etsii jotain muuta ihmistä ilonlähteeksi sen sijaan että tekisi ensin itse iloa elämäänsä ja ottaisi tuntumaa omaan elämään, niin ne asiat harvoin muuttuu. Se oma suru kun ei välttämättä toisen ilolla katoa. Hyvä seura tietysti on tosi tärkeää, se onkin muuta kuin jonkun välineellistäminen siihen ilontuojan rooliin.
Jos sinulla on paljon vihaa sisällä, niin ehkä se ettet pysty seurustelemaan tms. on luontainen selviytymiskeino. Vaikka viha on tunne siinä missä muutkin, niin on hyvin hankala olla ja elää, jos vihaa itseään ja maailmaa. Suhteessa se saattaa sattua ihan hemmetin paljon. Seurustelu ei ole taikatemppu. Se voi järisyttää maailmaa, mutta jos on vaan vihaa täynnä, niin kannattaa kysyä itseltään että miten pystyy luomaan rakkautta. Se rakkaus nimittäin pitää kuitenkin tehdä, näyttää tekojen kautta. Eikä rakkauden tekoja, niin pieniä kuin suuriakaan, oikein vihan vallassa voi tehdä.
Usein käykin niin että valitsee ihan väärää seuraa, tai ihan väärä ihminen liittyy itse seuraan. Silloin voi tehdä mitä vain eikä se tunnu miltään. Yksi kundi kerran kysyi multa että mitä järkeä on sen tyttöystävän suutelemisessa kun se ei tunnu miltään. Musta se oli tosi surullista. Oli melko päivänselvää että siinä kaksi paria ihoa ja lihasta silloin tällöin kohtasi ilman mitään fiiliksiä. Jälkeenpäin tuli mieleen että silloin kyllä kaveri joko suuteli sammakkoa tai oli itse sammakko. Kai silloin voi tietysti olla tyytyväinen että jotain tuli tehtyä, mutta jos se ei tunnu miltään, niin kyllä jossain mennään vikaan. "Tätäkö tää sitten oli?" Ja sitä kun se ei kuitenkaan ole.
Jos katselet ympärillesi ja kuuntelet, niin huomaat että maailmassa on kolmevitosia, jotka on edelleen neitsyitä. En tarkoita että sulla tulee olemaan niin, vaan yritän sanoa että ei sellaisessa asiassa voi asettaa mitään takarajaa. Joillekin se on hengellinen vakaumus, toisille jotain muuta. Mikä kumma maailma tää on kun ihmisillä on muka parasta ennen -päiväys? Ei siinä ole mitään järkeä. Tottakai joku nyt saattaa tuhahtaa että no miksei voi vaan valita jotain joka kohdalle tulee, miksi on niin kranttu tai voi että mikä nörtti asenne. Olkoon! Sellainen on ihan oma henkilökohtainen juttu. Eihän sen omempaa asiaa maailmassa olekaan.
Kun sanoit että pelkäät muiden katsovan ja vihaavan sua, niin mä haluaisin kysyä sulta: kuinka paljon sä ajattelet itseäsi noin keskimäärin? Useimmat meistä on nimittäin siinä normaalijakauman keskiosassa ja ajattelee suurimman osan aikaa joko itseään tai korkeintaan kaikkein lähimpiä ihmisiä (jotka hekin ovat kuin osa “omaa itseä” vaikka haluttaisiinkin olla hyvin itsenäisiä.) Silloinkin kun ajatellaan muita, niin ajatellaan usein että mitähän TOI ajattelee MUSTA tai mitä se ajattelee tästä MUN jutusta, tai mitenhän TOI näkee MUT. Toisin sanoen voit olla melko varma että useimmat ihmiset (sori vaan :)!) eivät ajattele sua yhtään, vaan itseään! Toivottavasti saat tästä lohtua, silloin kun itse tunnen muiden katseet, niin tämä auttaa minua.
Onhan toki niitäkin jotka mesovat mitä älyttömimmistä asioista. Sitten kun joku oikein mulkaisee niin miksei sitä yhtä hyvin voi kysyä reilusti että mikähän on vikana? Välillä vieraatkin ihmiset voi olla täysin kohtuuttomia ja hyökätä henkilökohtaisesti, ja silloin sen oman reaktion voi hyvin ilmaista - itse asiassa siihen pitää vastata, nousta ottamaan oma vastuu ja oma paikka. Kuka sitä estää sanomasta jollekin urputtajalle että kuulkaa, tämä asia ei kuulu teille ollenkaan, voitteko siirtyä olkaa hyvä.
Joskus pitää sanoa mitä pohdiskelee ja alkaa tehdä muutosta, muuten ihmiset ja elämä tallovat yli. Eivätkä asiat muutu eivätkä ihmiset ympärillä ymmärrä.
Ryhdistäytymisestä sen verran että ehkä sä olet sitä jo kokeillut? Miten olisi armollisuus, vaihteen vuoksi? Ja aika? Ja anteeksianto, hyväksyntä? Että jos tunnet olevasi nörtti niin oot oikein nörtti kybällä ja ylpeä siitä. Ja että ohitat sen tosi pitkän naisen joka aina käy samassa kaupassa sun kanssa, hymyilet nätisti ja sanot moi ja se siitä. En suosittele kysymään että no, meille vai teille. Asia kerrallaan.
No niin, tulipa tästä pitkä. Lupaan etten enää aio liikaa neuvoa, koska loppujen lopuksi en voi yhtään tietää mikä sinun tilanteesi on. Mutta kerrohan jos tästä oli jotain iloa sinulle. - syömisongelmainen
********* kirjoitti:
Luulin aikaisemmin että joku muu oli sinulle sanonut että miessyömishäiriöiset on yleensä homoja. En siis tarkoittanut arvostella sinua. Onneksi otit sen hyvin.
Tavalliset jätkät (ja no, useimmat ihmiset) ehkä yrittävät sulkea sisäänsä kaikenlaista. Haluttaisiin niin kovasti puhua sydämestä, ja sitten sitä pitää ottaa juomista kyytipojaksi että uskaltaa vähän sydäntään aukaista. Se on kyllä tuhannen sääli. Onkohan niin että sinulla on se "ongelma" että se "kaikki" ei pysy sisällä? Onkohan se ongelma ollenkaan? Tää maailmahan loppujen lopuksi on monessa mielessä niin käsittämätön paikka. Välillä se suorastaan - hmm! - oksettaa. Jos kiinnostaa niin ehdit vielä lukea netistä Metro-lehden kolumnin 3.8. (Arno Kotro kirjoittaa maailmanmenosta). Musta ei pitäisi unohtaa sitä että nämä syömishäiriöt ja mielenterveysongelmat todella voivat olla luontevia reaktioita aika käsittämättömiin ja vaikeisiin todellisiin tilanteisiin. Tietysti on myös väärin diagnosoituja tilanteita, jossa vikaa voi olla ruoansulatuksessa tms. jonka vuoksi ihminen voi huonosti ja syö huonosti, ja se tulkitaankin syömishäiriöksi.
En tiedä mitä tarinoita sinulla on takana, mutta ehkä sinäkin olet kokenut jotain asioita jotka tosiaan ovat olleet käsittämättömän hankalia. Nehän eivät ole sinun vikasi, ja ne ovat ehkä käsittämättömiä just siksi että ne tosiaan on ihan järjettömiä. Tässä meidän kauniissakin maailmassa on niin monennäköisiä tilanteita: vanhemmat alistavat lapsiaan, opettajat tai oppilaat kiusaavat, Bush ja Iraq. Näitä asioita kun hetken miettii niin ei tarvitse olla Einstein tajutakseen että eihän täällä maailmassa kaikki ole hyvin. Jos itsellä lopulta pinna palaa ja ahdistaa, pitkänkin aikaa, niin ei se tietysti kivaa ole mutta eiköhän se jossain määrin ole aika ymmärrettävääkin. En nyt jaksa kirjahyllystä kaivaa sen psykoanalyytikon nimeä joka oli sitä mieltä että ihmisten mielenterveyshäiriöt ovat lähinnä asiallisia reaktioita epäterveeseen ympäristöön. Mutta sellainen kaverikin on elänyt.
Se miten tätä lähtee setvimään on minusta jokaisen oma henkilökohtainen valinta. Siihen en kuitenkaan usko että on vain yksi ainoa tapa, edes yhdelle ihmiselle. Jotkut toki ovat sitä mieltä että perinteiset mielenterveyshoidot ovat rahastusta. Tärkeintä on kai kuitenkin se että ongelmat otetaan todesta ja parannutaan.
Taidat inhota isääsi. Niitäkin ihmisiä on paljon. Lastentekoon kun ei tarvita lupaa, eikä perhettä voi valita. Aina voi aikuisiässä valita ketä kuuntelee ja kuinka paljon, vaikka se kuinka tekisi kipeää. Jos järki sanoo että toi ei nyt ymmärrä, niin asia on sillä selvä, ei se muutu pakottamalla. Eikä se tarkoita ettei voi rakastaa. Ehkä siinä toisessa silti on jotain mistä tykätä, ja jos ei ole niin kai sekin on asia jonka kanssa voi ajan mittaan tulla sinuiksi, vaikka se koskeekin.
Mä tosiaan ymmärrän hyvin kun puhut että haluaisit seurustella yms. Totta tietysti on että suhteista oppii. Itse olen kuitenkin kokenut että jos etsii jotain muuta ihmistä ilonlähteeksi sen sijaan että tekisi ensin itse iloa elämäänsä ja ottaisi tuntumaa omaan elämään, niin ne asiat harvoin muuttuu. Se oma suru kun ei välttämättä toisen ilolla katoa. Hyvä seura tietysti on tosi tärkeää, se onkin muuta kuin jonkun välineellistäminen siihen ilontuojan rooliin.
Jos sinulla on paljon vihaa sisällä, niin ehkä se ettet pysty seurustelemaan tms. on luontainen selviytymiskeino. Vaikka viha on tunne siinä missä muutkin, niin on hyvin hankala olla ja elää, jos vihaa itseään ja maailmaa. Suhteessa se saattaa sattua ihan hemmetin paljon. Seurustelu ei ole taikatemppu. Se voi järisyttää maailmaa, mutta jos on vaan vihaa täynnä, niin kannattaa kysyä itseltään että miten pystyy luomaan rakkautta. Se rakkaus nimittäin pitää kuitenkin tehdä, näyttää tekojen kautta. Eikä rakkauden tekoja, niin pieniä kuin suuriakaan, oikein vihan vallassa voi tehdä.
Usein käykin niin että valitsee ihan väärää seuraa, tai ihan väärä ihminen liittyy itse seuraan. Silloin voi tehdä mitä vain eikä se tunnu miltään. Yksi kundi kerran kysyi multa että mitä järkeä on sen tyttöystävän suutelemisessa kun se ei tunnu miltään. Musta se oli tosi surullista. Oli melko päivänselvää että siinä kaksi paria ihoa ja lihasta silloin tällöin kohtasi ilman mitään fiiliksiä. Jälkeenpäin tuli mieleen että silloin kyllä kaveri joko suuteli sammakkoa tai oli itse sammakko. Kai silloin voi tietysti olla tyytyväinen että jotain tuli tehtyä, mutta jos se ei tunnu miltään, niin kyllä jossain mennään vikaan. "Tätäkö tää sitten oli?" Ja sitä kun se ei kuitenkaan ole.
Jos katselet ympärillesi ja kuuntelet, niin huomaat että maailmassa on kolmevitosia, jotka on edelleen neitsyitä. En tarkoita että sulla tulee olemaan niin, vaan yritän sanoa että ei sellaisessa asiassa voi asettaa mitään takarajaa. Joillekin se on hengellinen vakaumus, toisille jotain muuta. Mikä kumma maailma tää on kun ihmisillä on muka parasta ennen -päiväys? Ei siinä ole mitään järkeä. Tottakai joku nyt saattaa tuhahtaa että no miksei voi vaan valita jotain joka kohdalle tulee, miksi on niin kranttu tai voi että mikä nörtti asenne. Olkoon! Sellainen on ihan oma henkilökohtainen juttu. Eihän sen omempaa asiaa maailmassa olekaan.
Kun sanoit että pelkäät muiden katsovan ja vihaavan sua, niin mä haluaisin kysyä sulta: kuinka paljon sä ajattelet itseäsi noin keskimäärin? Useimmat meistä on nimittäin siinä normaalijakauman keskiosassa ja ajattelee suurimman osan aikaa joko itseään tai korkeintaan kaikkein lähimpiä ihmisiä (jotka hekin ovat kuin osa “omaa itseä” vaikka haluttaisiinkin olla hyvin itsenäisiä.) Silloinkin kun ajatellaan muita, niin ajatellaan usein että mitähän TOI ajattelee MUSTA tai mitä se ajattelee tästä MUN jutusta, tai mitenhän TOI näkee MUT. Toisin sanoen voit olla melko varma että useimmat ihmiset (sori vaan :)!) eivät ajattele sua yhtään, vaan itseään! Toivottavasti saat tästä lohtua, silloin kun itse tunnen muiden katseet, niin tämä auttaa minua.
Onhan toki niitäkin jotka mesovat mitä älyttömimmistä asioista. Sitten kun joku oikein mulkaisee niin miksei sitä yhtä hyvin voi kysyä reilusti että mikähän on vikana? Välillä vieraatkin ihmiset voi olla täysin kohtuuttomia ja hyökätä henkilökohtaisesti, ja silloin sen oman reaktion voi hyvin ilmaista - itse asiassa siihen pitää vastata, nousta ottamaan oma vastuu ja oma paikka. Kuka sitä estää sanomasta jollekin urputtajalle että kuulkaa, tämä asia ei kuulu teille ollenkaan, voitteko siirtyä olkaa hyvä.
Joskus pitää sanoa mitä pohdiskelee ja alkaa tehdä muutosta, muuten ihmiset ja elämä tallovat yli. Eivätkä asiat muutu eivätkä ihmiset ympärillä ymmärrä.
Ryhdistäytymisestä sen verran että ehkä sä olet sitä jo kokeillut? Miten olisi armollisuus, vaihteen vuoksi? Ja aika? Ja anteeksianto, hyväksyntä? Että jos tunnet olevasi nörtti niin oot oikein nörtti kybällä ja ylpeä siitä. Ja että ohitat sen tosi pitkän naisen joka aina käy samassa kaupassa sun kanssa, hymyilet nätisti ja sanot moi ja se siitä. En suosittele kysymään että no, meille vai teille. Asia kerrallaan.
No niin, tulipa tästä pitkä. Lupaan etten enää aio liikaa neuvoa, koska loppujen lopuksi en voi yhtään tietää mikä sinun tilanteesi on. Mutta kerrohan jos tästä oli jotain iloa sinulle....kun sanoit, että jotkut 35-vuotiaatkin ovat vielä neitsyitä, mutta täytyy myöntää, etten ole aiemmin tuota kuullut. No, kyllähän maapallon noin 6 miljardiin ihmiseen mahtuu vaikka minkälaista persoonaa.
Onhan minulla vielä toisaalta paljon aikaa näistä mielenterveysongelmista parantua, olen vasta 21 vuotta: psykiatrini sanoi, että 5 vuotta on normaali aika käydä terapiassa, joka minun kohdallani tapahtuu kaksi kertaa viikossa, paitsi silloin, kun terapeutti on lomilla. Jotkut "vaikeammat tapaukset" käyvät 10 vuotta terapiassa ja itse olen todellakin käynyt vasta 1,5 vuotta, joten se on kohtalaisen lyhyt aika. Täytyy toivoa, että olisin 30-vuotiaana jo päässyt näistä "demonisista" mielenterveysongelmista eroon ja ehkä olen tuolloin jo löytänyt jonkun mukavan naisen itselleni. Minulla vain on taipumus välillä vaipua epätoivoon vaikka kohtaloani ei todellakaan olisi missään kirkossa kuulutettukaan.
Kyllähän tekstisi ainakin antoi sen kuvan, että olet sympaattinen ja syvällinen persoona. On mukava kohdata vaikka näin Internetin kautta ihmisiä, jotka ymmärtävät. Niin ja kun en ole sitä vielä tajunnut sanoa, niin hyvä kesää myös sinulle! - **********
syömisongelmainen kirjoitti:
...kun sanoit, että jotkut 35-vuotiaatkin ovat vielä neitsyitä, mutta täytyy myöntää, etten ole aiemmin tuota kuullut. No, kyllähän maapallon noin 6 miljardiin ihmiseen mahtuu vaikka minkälaista persoonaa.
Onhan minulla vielä toisaalta paljon aikaa näistä mielenterveysongelmista parantua, olen vasta 21 vuotta: psykiatrini sanoi, että 5 vuotta on normaali aika käydä terapiassa, joka minun kohdallani tapahtuu kaksi kertaa viikossa, paitsi silloin, kun terapeutti on lomilla. Jotkut "vaikeammat tapaukset" käyvät 10 vuotta terapiassa ja itse olen todellakin käynyt vasta 1,5 vuotta, joten se on kohtalaisen lyhyt aika. Täytyy toivoa, että olisin 30-vuotiaana jo päässyt näistä "demonisista" mielenterveysongelmista eroon ja ehkä olen tuolloin jo löytänyt jonkun mukavan naisen itselleni. Minulla vain on taipumus välillä vaipua epätoivoon vaikka kohtaloani ei todellakaan olisi missään kirkossa kuulutettukaan.
Kyllähän tekstisi ainakin antoi sen kuvan, että olet sympaattinen ja syvällinen persoona. On mukava kohdata vaikka näin Internetin kautta ihmisiä, jotka ymmärtävät. Niin ja kun en ole sitä vielä tajunnut sanoa, niin hyvä kesää myös sinulle!Sanoitpa mukavasti tuohon loppuun, tuli hyvä mieli.
Kuka tietää mitä sun tulevaisuudessa tapahtuu. Ole valmis kaikkeen hyvään! Niinkuin kuka tahansa, sä voit saada päähäsi muuttaa puoleksi vuodeksi Espanjaan ja kohdata siellä elämäsi rakkauden vaikka kahden vuoden päästä. Tai ehkä sä heräät 24-vuotiaana jostain pohjoisen pikkukaupungista ja kaikki näyttää yhtäkkiä erityisen hyvältä, ilma on raikas ja aurinko paistaa. Ehkä sä näet elokuvan tai käyt luennolla joka ravistelee sua, eikä sun tarvitse enää pohdiskella että voi tulla kulumaan (20 10) tai (20 5) vuotta kunnes olet parantunut. Maailma heittelee neljäkymppisenä ja kuusikymppisenäkin, eikä kukaan tule koskaan valmiiksi.
Tästä ikävuodesta sulla on vielä pitkä matka kolmekymppiseksi. Yhdeksän vuotta voi mennä nopeasti tai se voi mennä hitaasti, mutta tärkeintä on tuntea että ELÄÄ ja antaa itselleen lupa parantua. Jos välillä ajattelee päivän tapahtumia joista on kiitollinen, niin maailmaan alkaa pyrkiä lopulta valoa. Kauniit ajatukset synnyttävät hyviä asioita.
Tsemppiä sulle ja hyvät jatkot.
- 18vlikka
Tulee yhtäkkinen etoomiskohtaus kesken ruoan, oksennusta ei kuitenkaa oo montaa kertaa tullut. Mulla on niin usein paha olo, etten sen takia pysty syömään, turha edes yrittää syödä kun etoo valmiiksi. Yleinen paha olo, henkinen paha olo, niin ei tee mieli syödäkään. niin ja olen nirso ruoan suhteen ( en syö mitään maitotuotteita enkä punaista lihaa jne...) Sairastin myös lievää anoreksiaa muutama vuosi sitten.Luulen että tällainen pahoinvointi ja ruokaa kohtaan kohdistuva vastenmielisyys johtuu just henkisestä pahasta olosta... mulla ainakin...
- ***********
Moi 18v. Apua todella kannattaa pyytää. Kun löytää oikeat ihmiset, voi alkaa availla solmuja. Itselläni meni hitaasti etenevien ja aluksi pienten ongelmien kanssa kituessa monta vuotta, kunnes sitten asiat rupesivat pahenemaan. Se alkoi olla jo pelkkää biologiaa, koska ajan mittaan fysiikka väsyy, vaikka mieli haluaisi parantua ja ulos näistä ongelmista. Ongelmat tavallaan hiipivät kannoille ja alkavat vallata tilaa.
Asia, jota en suuremmin kommentoinut edellisissä viesteissä, kun juttelin tuon miehen kanssa, oli juuri tuo biologia. On myös tilanteita, joissa infektiot ja muut vastaavat tekijät saavat aikaan syömishäiriön, lähinnä anoreksiaa ymmärtääkseni. Se kuulostaa utopistiselta, mutta olen kuullut että näin voi olla ja on joillekin käynyt. Joku saattaa vaikka etelänmatkalla jonkun pöpön joka pikkuhiljaa alkaa tehdä tuhoja ja esimerkiksi vähentää ruokahalua.
Kaikki jutut kannattaa selvittää juurta jaksain, niin mielen kuin ruumiinkin. Parempaa vointia sulle!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Hoitajalakko peruuntuu, tilalle joukkoirtisanoutumiset
"Tehyn ja Superin hallitukset kokoontuivat tänään toteamaan, että tilanne edellyttää järeämpiä työtaistelutoimia." https://www.hs.fi/politiikka/art-27399179Johan tuli oikea aivopieru Britti Lordilta
Emeritusprofessori Lordi Robert Skidelsky sanoi Suomen rikkovan YYA sopimusta joka on tehty Neuvostoliiton kanssaa 1948. Mitä pir3737980Tehyn Rytkösellä tallessa tekstiviestit A-studiokohussa
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/a-studiosta-kohu-tehyn-rytkosen-mukaan-ministeri-linden-sai-paattaa-osallistujat-ohjelma-kiistaa-vaitteen/84070681625709William ja Sonja Aiello ERO
Hyvä Sonja! Nyt etsit uudet kaverit ja jätät nuo huume- ja rahanpesu porukat haisemaan taaksesi!542364Oho! Seurapiirikaunotar, ex-missi Sabina Särkkä yllättää tällä harvinaisella kyvyllä: "Mulla on..."
Sabina Särkkä on nähty monissa tv-reality-sarjoissa. Mutta tiesitkö, että Särkällä on valokuvamuisti? https://www.suomi24.fi/viihde/oho-seurapiirikaun62097Se siitä sitten
Kirjoitan tänne kun en sulle voi. En vaivaa sua enää koskaan. En ikinä tarkoittanut olla ahdistava tai takertuva. Tunteet heräsi enkä osannut olla tyy821746Ohhoh! Rita Niemi-Manninen otti ison tatuoinnin - Herätti somekansan: "Täydellinen paikka!"
Rita Niemi-Mannisen suuri, uusi tatuointi on saanut somekansan heräämään talvihorroksesta. Niemi-Manninen otti tatskan rakkauslomalla Aki-miehensä kan201692Ihastumisesta kertominen
Olen päättänyt kertoa tunteistani ihastukseni kohteelle. Erityisen vaikeaksi tilanteeni tekee se, että kyseessä on ns. kielletty rakkaus. Olen jo toi921439Taas Venäjän tiedoittaja akka Varoitti Suomea ja Ruotsia liittymästä Natoon
Juuri sopivasti julkaistu varoitus, kun Suomen eduskunta alkaa klo 13:50 käsitellä asiaa suorassa TV 1:n lähetyksessä. ILtasanomat.4381370Harvoin julkisuudessa nähty Jari Sillanpää, 56, julkaisi uusia kuvia - Karisti Suomen pölyt jaloista
Huumekohun jälkeen matalaa profiilia pitänyt Jari "Siltsu" Sillanpää on ollut vaitonainen elämästään. Tänä keväänä miehen some on ollut hiljainen. Nyt71327