Olen joutunut nukkumaan yksin asunnossa niin harvoin, että en osaa olla. En ole koskaan asunut yksin, enkä usko että olisin koskaan pystynyt siihen.
En ole puoleen vuoteen nukkunut yön yötä yksin (aina on asunnossa ollut joku muu vaikka ei olisi samassa huoneessa ollut), ja nyt joudun olemaan yksin kun mies on matkoilla.
Tämä on vasta toinen päivä ja toinen yksinäinen yö tulossa ja olen jo aivan rikki. Vaikka olen nähnyt kavereita, tulee iltaisin aina hirveä yksinäisyyden tunne. Ihankuin minut olisi hylätty. Vaikka kaikki on oikeasti hyvin. Ei mies minua ole hylännyt, mutta hän ei ulkomailta pysty tai viitsi hirveästi soitella.
Hävettää myöntää kuinka säälittävä olen. En selviä edes kahta päivää ilman yksinäisyyden itkemistä.
Tiedän että olen herkkä ihminen ja nuoruuden kouluajoilla koulukiusattu ja syrjitty ja hyljeksitty. Voiko ne kaukaiset ajat olla jossain mielen sopukoissa vieläkin joka aiheuttaa masentuneisuutta, pelkoa, ahdistusta, itkuisuutta kun joutuu jäämään yksin pidemmäksi aikaa.
Muuten nautin olla yksin, herkät ihmiset tarvitsevat omaa aikaa ja rauhaa ja viihdyn itseni kanssa. En yleensä tunne itseäni yksinäiseksi. Mutta nyt jotenkin tunnen itseni niin kovin yksinäiseksi.
Toivoisin saavani ymmärtävää kommentointia tai kuulla, jos jollain on samanlaisia tuntemuksia. Ajattelin kylläkin mennä keskustelemaan tästä asiasta ammattihenkilön kanssa, mutta tämä on yksi askel ennen sitä.
En ole puoleen vuoteen nukkunut yön yötä yksin (aina on asunnossa ollut joku muu vaikka ei olisi samassa huoneessa ollut), ja nyt joudun olemaan yksin kun mies on matkoilla.
Tämä on vasta toinen päivä ja toinen yksinäinen yö tulossa ja olen jo aivan rikki. Vaikka olen nähnyt kavereita, tulee iltaisin aina hirveä yksinäisyyden tunne. Ihankuin minut olisi hylätty. Vaikka kaikki on oikeasti hyvin. Ei mies minua ole hylännyt, mutta hän ei ulkomailta pysty tai viitsi hirveästi soitella.
Hävettää myöntää kuinka säälittävä olen. En selviä edes kahta päivää ilman yksinäisyyden itkemistä.
Tiedän että olen herkkä ihminen ja nuoruuden kouluajoilla koulukiusattu ja syrjitty ja hyljeksitty. Voiko ne kaukaiset ajat olla jossain mielen sopukoissa vieläkin joka aiheuttaa masentuneisuutta, pelkoa, ahdistusta, itkuisuutta kun joutuu jäämään yksin pidemmäksi aikaa.
Muuten nautin olla yksin, herkät ihmiset tarvitsevat omaa aikaa ja rauhaa ja viihdyn itseni kanssa. En yleensä tunne itseäni yksinäiseksi. Mutta nyt jotenkin tunnen itseni niin kovin yksinäiseksi.
Toivoisin saavani ymmärtävää kommentointia tai kuulla, jos jollain on samanlaisia tuntemuksia. Ajattelin kylläkin mennä keskustelemaan tästä asiasta ammattihenkilön kanssa, mutta tämä on yksi askel ennen sitä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ikävä kyllä tällä palstalla saa jos jonkinlaista kommentointia. Todennäköisesti varsinkin siitä, että sinulla on mies ja kavereita, etkä siten täytä joidenkin kriteereitä yksinäisyydestä.
Kuitenkin, tuntemuksesi yksinäisyydestä on varmasti aito ja karu, vaikkakin toivottavasti väliaikainen. Sinun pitää nyt ryhdistäytyä ja muistaa, että miehesi kyllä tulee takaisin. Sinä et ole yksin. Jos sinulla on vaikeuksia nukkua niin nuku valot päällä. Se auttaa yksinäisyyden tunteeseen. Lue hyvää kirjaa, katso jokin elokuva. Saamalla muuta ajateltavaa yksinäisyyden tunteesi jää taustalle.
"Ongelma" tässä taitaa olla se, että olet ollut niin harvoin yksin. Et ehkä ole ehtinyt vielä itsenäistyä. Voit olla läheisriippuvainen. Siitä voisit ehkä mennäkin keskustelemaan ammattilaisen kanssa.
Nyt pää pystyyn, ja etsi muuta tekemistä. Kokeile kirjaa, elokuvaa, musiikkia kovalla, Youtube-videoita etc etc. Älä jää miettimään yksinäisyyttäsi koska se ei miettimisellä parane.