Opettaja oli kymmentä käskyä ja kieltoa käsitellessään
opettanut: Kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta menestyisit ja kauan eläisit maan päällä!
Sitten hän kysyi: Oliko noissa mitään sisaruksiin suhtautumisesta?
Pieni poika vastasi heti: Älä tapa!
opettanut: Kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta menestyisit ja kauan eläisit maan päällä!
Sitten hän kysyi: Oliko noissa mitään sisaruksiin suhtautumisesta?
Pieni poika vastasi heti: Älä tapa!
Vastaukset 53
Vanhimmat
Olen vuotta vanhempi kuin veljeni. Mielestäni häntä lellittiin kun oli poika.
Tapeltiin välillä kovasti, minä voitin noin kymmenvuotiaaksi, sitten veljestä tuli vahvempi, se kävi luonnon päälle, kerran löin tuolilla, säikähdin että kuinka kävi, ei onneksi kuinkaan.
Meillä on hyvät välit, muistellaan nykyisin lämmöllä sitäkin kuinka tapeltiin.
että pienillä sisaruksilla tappelun salliminen on oikein?
Olen itse alkanut kallistua siihen ajatukseen.
Että vain kielletyt, torjutut kaunat kestävät aikuisiksi asti.
Ei noi yksioikoista!
Torjuttu kauna voi olla voimavara suuriin suorituksiin:
''Vielä minä näytän, mihin pystyn!''
Muuten kaikki energia menee raukkamaiseen tappeluun.
Kyllä me tapeltiin, ei siitä mitään fyysisiä eikä psyykkisisä vammoja tullut. Ollaan läheisiä eikä mitään kaunaa ole, kai lapsena esitin tarpeeksi tomerasti vastalauseen sille että veljeltä vaadittiin vähemmän ja hän oli suosikki.
Nuoruudessani oli pojat erityisasemassa perheessä, tytöt opetettiin passaamaan heitäkin muiden ohella.
Nykyisin alkaa olla tasa-arvoisempaa.
Tuohan oli hauska (Älä tapa)..))
Olin perheen nuorin, joten säästyin veljien fyysiseltä kurmutukselta. Tai no. Muistan että nuorin veljeni olisi joskus paukuttanut päätäni niin että tähtiä näkyi. Tosin olin itse sitä ennen vääntänyt hänen kättään.
Enempi sain vaurioita itsetuntooni. Siitä huolehti vanhin veli, eivätkä nuoremmatkaan niin kannustavia olleet. Nämä asiat on kuitenkin puhuttu ja sovittu. Kaunaa ei ole, mutta ei ole itsetuntoakaan..)) Se oli kai vähän kuin kiinalainen vesipisara, alkaa tuntua musertavalta, jos se jatkuu tarpeeksi kauan.
Onhan sitä tietysti tullut matkan varrella korjaavia kokemuksia, paljonkin, jopa näiden itsetuntoa nujertaneiden taholta, mutta kyllä lannistuminen, luottamattomuus, on minulla herkässä vieläkin.
Retemedin viestiin vastaan, että toiseksi nuorin olin minäkin, ja kyllähän siinä yhtä ja toista matkan varrella tuöi koettavaksi.
isossa perheessä oli lapset pareina kavereita samanikäisen kanssa, minä nuoremman siskoni kanssa,
mutta muut olivat meitä kohtaan kyllä ylimielisiä.
Sittenhän asiat ovat menneet päälaelleen, ja 20 vuotta vanhemmat sisarukset ovat jo edesmenneitäkin.
Minuakin nauratti tuo ''10 käskyn ja kiellon'' sisarussuhteita hoitava vastaus.
Päälaelleen ne kääntyivät meilläkin (aloittajana tähän). Vaikka olen edelleen toiminnallisesti alimittainen sisaruksiini verrattuna, tuntuu siltä, että minun puoleeni käännytään silloin, kun tulee vaikeutta, vaikka oman terveyden tai perhesuhteiden vuoksi. Tämä on ainakin minulle vakuuttanut, että veri on vettä sakeampaa, isonkin eripuran alta löytyy vahva side.
lapsettoman lesken, hautajaisissa koin voimakkaana tuon suvun siteen, kun hänen testamenttinsa toimeenpanijoina järjestimme hautajaiset nuoremman sisareni kanssa. Molemmat pidimme puheen ja molempien perheiden lapset ja lapsenlapset esittivät musiikkia, oma 14-vuotiaani soitti kauniisti Järnefeltin Kehtolaulun. Berceuse, jousi lauloi sen niin sydämeen käyvästi ja muistiinpainuvasti. Kanttori säesti sopivan hiljaa pianolla.
http://www.youtube.com/watch?v=rA8pd5D9T9o
.
Suhteet sisaruksiin ovat meidän elämämme pisimmät ihmissuhteet. Ei ole siis ollenkaan samantekevää,
millainen suhde on.
Olen tyytyväinen siitä, että ystävyyttä syntyi jo kauan sitten,
ja että se on kestänyt maailman myrskytuulissa.
Tuo on totta. Me kolme vanhinta, minä ja 2 veljeäni, hitsauduimme yhteen, kun piti yhdessä tehdä töitä pientilalla isän ja äidin sairastaessa. Ei siinä ehditty tapella. Minä huolehdin myös 8 vuotta nuoremmasta kehitysvammaisesta sisarestani. Meillä on vieläkin hyvät välit. Vaikka olen tyttö, minulla on ollut jonkinlainen johtoasema. Veljeni kunnioittavat minua ja sisareni on iloinen, kun käyn häntä tervehtimässä.
Hienosti sanoit. Prikulleen samaa mieltä olen kanssasi.
Viidestä meitä on jäljellä neljä ja onneksi ollaan ystäviä yhäkin... rakkaita ovat siskot ja veljeni minulle. Usein jutellaan ja nähdään kun tavataan.
Lisään vielä... Huomasin sinun saaneen kaksi miinusta. Mistäköhän syystä?
Miten mahtaa olla miiinustelijan sisarussuhteet? Toisen onni ei lie itseltä pois?
Minulla ei ole kuin yhteen sisareeni jonkinlaiset välit. Soitamme ehkä noin kerran vuodessa. Muihin sisaruksiin on välit poikki, enkä kaipaa heiltä mitään yhteydenottoja. Touhutkoon omiaan, minua ei liikuta heidän toimensa lainkaan.
meitä ihmispoloisia riepottelevat, kukaan ei jää niitä vaille.
Olen katsellut jääkarhujen elämää ja noita tosi söpöjä poikasia.
Helppoa ei ole niilläkään, ei kellään!
apennulla oli miin tosi kivaa keskenään, hyvät sisarussuhteet.
Ulkopuolelta sisaruselämän ihmetyttää, kun joillakin on omat, kuin pahimmat vihamiehet.
Onni näyttäisi olevan, että osataan kohdella omia, kuin ihmisiä ainakin.
Luulisi, että nuoruudessa on ilo, että on seuraa ja turvaa sisaruksiaan, vanhana taas, ettei omista vanhuksista tarvi ainoana huolehtia.
Eikä jää yksin, kun heistä aika saa.
Niin olen luullut, en tiedä?
Kaipa omaansa harva osaa arvostaa.
Miksi niin monilla on skismaa perinnöstä?
Kateusko kaiken hyvän alleen lakaisee?
Kaikilla on vain yksi elämä, hyvillä ja pahoilla.
En usko että ystävyys enää vanhana sisarusten välille voisi kasvaa.
Sillä kasvun aika on lapsena ja nuorena, myös ystävyyden.
Sen taimen voi joku palelluttaa tai taittaa, ---
mutta, jos se pysyy hengissä, se elää ja antaa iloa ja turvaa, ystävyyttä vielä vanhoilla päivilläkin, öihinkin.
Onnekas ja viisas on ollut se lapsi, joka on ystävyyttä pienenä kasvattanut sisaruksiinsa, sillä siitä saa siunauksen.
.
Uskon, että sisarukset voivat löytää toisensa uudelleen aikuisina tai jopa vanhoilla päivillään. Olen nähnyt läheltä tapauksia.
Kiusallaanko joku nostelee arkiston aarrearkusta näitä lähes päivälleen vuosien vanhoja ketjuja.
Minusta on joskus jopa loukkaus, kun osallistujina voi olla ollut jo edesmenneitä.
Mitäpä tosin siitä, eihän täällä saa olla hellämielinen eikä säyseä.
Riita se on mikä riiputtaa.
Sisarussuhteet ovat mielenkiintoinen aihe, ja tutkitusti syntymäjärjestys sisarussarjassa merkitsee paljon tulevan elämän roolityypeille, myös työelämässä ja omassa parisuhteessa ja perheessä myöhemmin. Tietysti ihmiset voivat halutessaan muuttaa roolejaan ja kasvattaa itseään, mutta sellainen ei onnistu kädenkäänteessä.
Minä olen esikoinen ja vanhempi sisareni on esikoinen myös. Meidän roolimme ovat olleet hieman erilaisia, emmekä ole koskaan eläneet pitkiä aikoja samassa taloudessa. Sisareni äiti oli muuttanut toiselle puolelle Suomea ja avioitunut uudelleen. Sisarellani on paljon nuorempia sisaruksia, joista hän taisi olla lapsuudenkodissaan usein ihan yksin vastuussa. Hänen suhteensa isään jäi etäiseksi, ja vasta aikuisena hän sai tietää miten paljon isä arvosti ja rakasti häntä. Minä kerroin siitä paljon esimerkkejä, kun keskustelimme aiheesta joskus aikuisina. Meidän nuoruudessamme varhaislapsuuden jälkeen ei enemmälti hellyyttä eikä rakkautta osoitettu. Isän ja vanhemman sisareni kirjeenvaihto oli vilkasta, mutta ei niissä kirjeissä tainnut mitään erityisen rakastavia puhutteluja tms. olla.- Surullista, ettei sisareni saanut nuorena tietää, miten paljon isäni häntä ihaili, rakasti ja kunnioitti. Itsetunto olisi kohonnut, en tiedä olisiko se ollut hyvä vai huono asia.;)
Nuorempi sisareni syntyi yli 10 vuoden yrityksen ja monen raskaan pettymyksen jälkeen. Hänestä kasvoi hirviö, koska hänet hemmoteltiin piloille. Hän oppi käsittämättömän pienenä valehtelemaan, sekä käyttämään monenlaisia tilaisuuksia itsekkäästi ja häikäilemättömästi hyväkseen. Hän saattoi pienenä useinkin illalla huutaa vanhemmille, että kiusaan tai satutan häntä, kun yritin pitää puoliani hänen tehdessä minulle kiusaa, halutessaan jotain, mitä minä olin ehtinyt ottaa itselleni. Hän saattoi jopa lyödä tai nipistää minua, ja valittaa vanhemmille tapahtuneen käyneen toisinpäin.
Minua syyteltiin, eikä uskottu. Rakastin mielettömästi odotettua pientä sisartani, enkä ikipäivänä olisi voinut vahingoittaa häntä. Vanhemmat luulivat, että olisin mustasukkainen pikku-sisarelleni. Olivat väärässä.
Kului liki 50 vuotta, ennenkuin itse toivuin siitä rakkaudesta. Hirviösisarestani, joka on huijannut perintömme, vaatii lapseltaan kohtuuttomuuksia, eikä ole koskaan antanut lapselleen yhtään mitään äitinä, ei hoivannut edes pienenä toivottuna pilttinä. Ei ole kai koskaan antanut miehelleenkään mitään, tai ei ainakaan enää kymmeniin vuosiin. Hän on melko avoimesti käynyt vieraissa, eikä ole koskaan vastannut kodista tai lapsista. On aina odottanut saavansa kaiken ilmaiseksi ja valmiina. Sairastuttuaan melko nuorena MS-tautiin, hän lopetti itse kaiken aktiivisen toiminnan ja alkoi odottaa saavansa kaiken valmiiksi tarjoiltuna. - Katolisena miehensä on luvannut hoitaa hänet loppuun asti. Puolet ajasta sairaalassa, puolet kotona. En tiedä, onko äidin hoitaminen syy siihen, ettei tyttärensä ole avioitunut tai hankkinut lapsia.
Nainen, joka on halunnut kaiken ja saanut paljon. Nainen, joka ehti koetella minuakin kymmeniä vuosia, ja voi huoleti luottaa rakkauteeni. Antauduin joskus puolitietoisesti ja joskus hupsua hyväntahtoisuutta ja hyväuskoisuuttani, aina uudelleen ja uudelleen huijattavaksi tai tekemään hölmöjä palveluita. Kunnes jonain päivänä malja valui yli. Olin varoitellut sisartani jo useampia kertoja, että alkaa uhkaavasti näyttää siltä, että saatan irrottaa itseni hänen kuvioistaan tai päinvastoin. Nyt ko. nainen ei merkitse minulle enää mitään. Hän on yhtä tärkeä kuin kuka tahansa ihminen, jota voisin satunnaisesti auttaa tarvitttaessa tai tervehtiä. Hyvät naapurit ovat minulle tärkeämpiä ja mieluisampaa seuraa kuin "nuori" sisareni. Surullista ja menetys molemmille.
Työssäoloaikoina tuli seurustelleeksi lähinnä työkaveriden kanssa. Nyt eläkeläisenä huomaan jatkuvasti, mitenkä sisareni on oikeastaan ainoa tosi ystäväni. Soittelemme yleensä kaksi kertaa päivässä ja juttelemme kaikesta. Vaikka siskoni on jo ikäihminen hän lukee lehdet ja kuuntelee uutiset joten ei ole pakko jorista vanhoja vaikka totuuden nimessä vanhoistakin juttelemme koska kukaan muu ei enää muista. Pikkuveljeni kuolemasta on kohta jo kymmenen vuotta mutta joka ainoa päivä häntä muistan.
Kun suku on pieni, kannattaisi pitää kiinni niistä harvoista jotka vielä jäljellä ovat.
Minä aina sanonkin että työkaverit ovat minun ottoperheeni. Ei ole sama äiti eikä isä mutta heidän kanssaan on tullut vietettyä niin monta
kymmentä yhteistä vuotta että ollaan jo vähintään serkkuja keskenämme.
Sisarukseni ovat sitten pikkasen enemmän... Osa minua itteäni.
Kertokaa millainen tulee ainoasta lapsesta!!
Yksinäinen?
Tulee, mikä tulee, kuin suurperheiden lapsistakin.
Turha stereotypia, että yksinäinen.
Ainoa lapsi on tottunut yksinäisyyteen ja siksi hänestä ei koskaan tule yksinäinen.
Aika hyvin, sanoit saman, jonka aioin kirjoittaa. :))
Isäni oli kymmenpäisen lapsikatraan yksi jäsen. Siihen mahtui monenlaista. Kukin on oma yksilönsä.
Mies puolestaan on ainut lapsi, eikä seurallisenpaa ja ulospäinsuuntauvaisempaa voi ollakaan.
Paitsi, eihän seura poista yksinäisyydentunnetta, eikä yksinkään tarvi kärsiä yksinäisyydestä.
"Kun osaa olla yksin, osaa olla kaksinkin."
Minulla ja veljelläni on kymmenen vuotta ikäeroa. Isä joskus sanoikin, että meidän perheessä on kaksi ainoaa lasta. Minä olin ainoa ensimmäiset kymmenen vuotta, ja kun minä 20-vuotiaana lähdin pois kotoa, jäi veljeni ainoaksi.
Olemme melkein eri sukupolvea, mutta vanhemmiten välimme ovat lähentyneet. Veljeni on monella tavalla lahjakas kaveri ja luonteeltaan hieno mies. Olen iloinen, että olen saanut tutustua häneen.
Meitä on vain kaksi, sisareni on kuusi vuotta vanhempi. Välimme eivät ole koskaan olleet läheiset. Sisko oli kouluaikana viikot täysihoidossa koulun lähellä, viikonloppuna kotona käymässä. Hän oli jostain syystä aina minua kohtaan kateellinen ja pahantahtoinen, jopa väkivaltainen.
Sisko joutui hoitamaan minua kesäisin ja vihasi sitä ja myös minua. Oli niin häijy, että en saanut mennä edes kotiin syömään päivällä. Itselleen hän teki ruokaa ja kehui äitille miten syötiin.
En uskaltanut edes kertoa vanhemmille, koska pelkäsin. Olin laiha, lääkärin mukaan aliravittu ja sairastin paljon. Toisen keuhkokuumeen jälkeen sain jälkitautina sydänpussin tulehduksen ja siskoa ei kesähoitajana hyväksytty. Minut sijoitettiin perhepäivähoitoon missä oli tarkka ruokalista ja päiväunet. Äiti joutui kuittaamaan vihkoon minun tuomiset ja hakemiset päivähoidosta, terveyssisar kävi tarkistamassa ja punnitsemassa säännöllisin välein. Ilman sitä järjestelyä en olisi tässä.Jouduin olemaan koulusta poissa lähes vuoden, olin silloin toisella luokalla.Tein koulutehtävät päivähoidossa ja äiti käytti minua opettajan luona kerran kuukaudessa tarkistuttamassa edistyksen.
Äiti raivosi, mutta ei voinut mitään, vaihtoehtona oli huostaanotto.
Siskon kanssa emme olleet yhtyksissä varmaan 30 vuoteen, äidin kuoleman jälkeen soittelemme vuoroin kerran kuussa, läheisiä meistä ei koskaan tulee, valitettavasti.
ei kannata ainakaan vanhana enää katkaista välejä sisaruksiin, eikä suuttua lopullisesti jos jotain erimielisyyttä tulee...
Jos sisar syyttää aiheettomasti, niin pakko on katkaista välit
lopullisesti. Ellei edes peruuta syytöksiänsä.
Muutenkin jo miehensä aivan uskomattoman röyhkeäti loukkasi yllättäen surujuhlassa.
Ei sellainen mene pois mielestä. vaikka kuinka haluaisi.
aiheettomat syyttelynsä jos haluaisi. Onhan sekin teko, jos jättää ne voimaan.
Voisi sanoa, en tarkoittanut, että sinä olisit syypää mieheni ja Vanhemman sisaren huonoihin väleihin, olihan mieheni ollut hänen luokallaan hänen oppilaanaan, ja sieltä jo oli niitä kaunan tunteita hänellä, itse julkisti ne eräillä sukulaisen
50-vuotispäivillä.
Ja sitten siitä pankkikortistä riiteli pitkään. Kaiken huippuna vielä se 100 000 n pelaaminen nollille, juominenkin.
iho nousee kananlihalle, että muka minä olisin syypää.
Ellei peru syytöksiään, niin mennään sitten näin.
Samoihin juhliin hänen kanssaan en ole enää vuosikymmeneen tullut. Enkä tule.
että väärät syyttelyt katkaisevat välit tehokkaasti ja lopullisesti.
Ja loukkausten huutelut tietenkin myös. Inhottavaa!!
Kyllä mieskin voi olla ämmämäinen.
Ehkä ne vanhemmat sisaret opettivat.
Kyllä mieskin voi olla ämmämäinen. Tuo Hunks siitä hyvä osoitus.
Kaikki olemme siitä yksimielisiä.
Siitä se seuraa tuo paha olo.
tältä palstalta, näiltä palstoilta, facebookista ja twitteristä on ainoa tepsivä lääke.
jo minä ottanut palstalle, -toille, mutta Twitter eniten vetää puoleensa vieläkin.
loukkauksia huutelee ihminen, jota on luullut ystäväkseen,
täysin yllättäen, oikein kovaäänisesti
ja nimenomaan suuressa juhlassa, jossa on kuulijoita paikalla!
Silloin tarkoittaa sen koko yleisön kuultavaksi. Ei sellaista voi unohtaa eikä kuitata kun ei edes anteeksipyyntöä ole kuulunut.
Kyllä mieskin voi olla ämmämäinen.
Ehkä ne vanhemmat sisaret opettivat.
Vapisevalla äänellä:
Minä olen 80, paljon yli.
Olisin halunu oolla ainoa äitille äiti olis rakastanu
isän sykkyyn
veli vei kaiken rahan olisin halunnu rahhaa
miksi minulle veli siskot
elämä ei ole hyvä minule
onni veli kuolee kohta äiti jo kuolu
H.
Oletko sitä mieltä,
että pienillä sisaruksilla tappelun salliminen on oikein?
Olen itse alkanut kallistua siihen ajatukseen.
Että vain kielletyt, torjutut kaunat kestävät aikuisiksi asti.
- Ei ole noin yksioikoista!
Torjuttu kauna voi olla voimavara suuriin suorituksiin:
''Vielä minä näytän, mihin pystyn!''
Muuten kaikki energia menee raukkamaiseen tappeluun.
.
tappelupukari ei pärjää työpaikoissaankaan, aina vaihtuu ja uutta yrittää, mutta ei sekään!
se on nähty moneen kertaan.
ty kiertäviä ja edelleen kiertoon joutuvia sopeutumattomia työntekijöitä. Riitely onnistuu, ei muu.
Jos loukkauksia huutelee ihminen, jota on luullut ystäväkseen,
ja täysin yllättäen, oikein kovaäänisesti
ja nimenomaan suuressa juhlassa, jossa on paljon kuulijoita paikalla!
Silloin tarkoittaa sen koko yleisön kuultavaksi. Ei sellaista voi unohtaa, eikä kuitata noin vain,
kun ei edes anteeksipyyntöä ole kuulunut.
Totta! että kyllä mieskin voi olla ämmämäinen.
Ehkä ne vanhemmat sisaret opettivat.
Anteeksi voi antaa ajan kuluessa, unohtamisen auttaessa siinä. Ystäviksi ei voi kiusaajansa kanssa tulla ikinä.
Onnekseni se mies ei ole minulle sukua millään tavalla.
Muistan vieläkin, kun jouduimme istumaan hautajaisissa kirkossa niin, että tuo mies istui vaimonsa kanssa oikealla puolellani ja Vanhempi sisareni, hänen ent.opensa, istui vasemmalla puolellani,
niin heidän välisensä kireys ja jännitys tuntui aivan kuin 'ilmassa'.
Seuraavista hautajaisista olin poissa, koska tiesin miehen taas tuppautuvan sinne, vaikkei mitään sukua edes ole vainajalle.
En mene ikinä samoihin juhliin sen inhokin kans. Rupee varmaan huutelemaan taas, jos menee, senkin hölmöläisukko.
kuvitella tilanteen, kuin kahden ruuti-
tynnörin välissä istuisi.
Mahdollisimman varoen ja vain sisäänpäin hengittäen.
Kyllä juuri sukulaiste kesken saattaa tuollaista olla.
Silloin kun itse sain miljoonatalosta 1000 mk ( 168 € ) perinnöksi, ei riitaa tullut,
mutta kun myöhemmin minäkin
sain jotain jostain sivuperintönä, niin johan kateus iski
ja aiheettomia syyttelyitä sekä riita seurauksena.
Ennenaikaan opiskelu, vaikka vain 2-vuotinenkin, oli mahdottoman vaikeata, kun ei ollut opintolainaa, ei opintorahaa, ei lainansaantimahdollisuutta,
ja kun asua jossain kolossa piti ja vuokra oli maksettava,
vaikka sitten olisi nääntynyt nälkään.
Tuon kokeneena olen ruokaan aina suhtautunut kunnioittavasti.
Ihminen, jolla ei ikinä ole ollut nälkä, ja rahat nollassa,
(koska hän opiskeli paikassa, jossa oli täysihoito-ylöspito) pilkkasi minua ruuantähteiden säilyttämisestä näin: On meillä aarre verraton, se kallliimpi on kultaa.
piti itsellä olla "halua ja harrastusta", ja usein kun se ensimmäinen pätevyys korkeakoulusta kahdessa vuodessa saatiin, alkoi se työn ohessa opiskelu korkeampaa tutkintoa kohti, ja sitten vasta naimisiin ja perhettä perustamaan1