Toivottavasti kukaan ei loukkaannu tästä kysymyksestäni, sillä tarkoituksenani ei ole ketään loukata. Siispä: omaan ystävän, jolla ykköstyypin diabetes, joka todettu reippaasti alle kouluikäisenä. Kyseinen ystäväni on erittäin itsekeskeinen ihminen. En ala nyt tarkemmin luonnehtimaan häntä. Mielessäni olen vain joskus ajatellut, että onkohan kuinka mahdollista, että jatkuva lapsesta asti jatkunut itsensä/vointinsa/olonsa ym tarkkailu on vaikuttanut ystäväni luonteenpiirteeseen. Eli (tosi) kovaa kärjistäen: kun on joutunut lähes koko ajan tietyllä tavalla koko ajan niin miettimään itseään, niin voisiko se vaikuttaa siihen, että aikuisena tuntuu, että koko elämän pitäisi myös pyöriä ystäväni navan ympärillä.
Eli vaikuttaako tällainen sairaus mahdollisesti kuinka ihmisen psyyken kehitykseen? Mielipiteitä ja kokemuksia kiitos:)
Eli vaikuttaako tällainen sairaus mahdollisesti kuinka ihmisen psyyken kehitykseen? Mielipiteitä ja kokemuksia kiitos:)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voihan se vaikuttaakin. Mullakin on todettu alle kouluikäsenä 1 tyypin diabetes ja jotkut sanoo múa vähän itsekkääx. En tiä vaikuttaako se itsekyyteen mut kai se ainakin vähän luonteeseen vaikuttaa.
Itse sairastuin 1-tyypin diabetekseen 12-vuotiaana. Vanhempani eivät ruvenneet kohtelemaan minua mitenkään erityisesti. He eivät muuttaneet suhtautumistapaansa minuun. Tottakai he huolehtivat, mutta eivät koko ajan olleet varpaillaan, mitä tein tai söin. Minua kohdeltiin siis ihan terveenä lapsena. Uskon, että tämä on vaikuttanut siihen, ettei diabetes ole muuttanut omaa suhtautumistanikaan. En kyylää koko ajan tekemisiäni, mutta hoidan itseni silti hyvin.
Joskus diabeetikkolapsi voi ruveta saamaan vanhemmiltaan ja muilta erityiskohtelua ja alituista huolehtimista, mikä muuttaa varmasti myös suhtautumista omaan itseen. Ja tietysti, jos on ihan pikkulapsesta asti elänyt "sairaana", on elämä saattanut olla aina ylitarkkaa ylihuolehtivien vanhempien huomassa.
Mutta onhan sitä poikkeuksellisen itsekeskeisiä ihmisiä, joilla ei ole mitään sairauksia tms. Ystäväsi minäkeskeisyys on voinut lisääntyä diabeteksesta aiheutuneen ylenmääräisen tarkkailun seurauksena, mutta toisaalta hän voisi olla ihan samanlainen myös ilman sairauttaan.
Itse en myönnä, että diabetes olisi minua pahemmin muuttanut, koska minä en edelleenkään tunne oloani sairaaksi. Minusta on huolehdittu, mutta minua ei ole paapottu ja lellitty sairauteni takia erityisesti. Joidenkin lasten vanhemmat todellakin luulevat lapsen muuttuvan sairauden myötä posliiniesineeksi, jonka ei anneta rasittaa ja järkyttää itseään, ettei särkyisi.
Enpä usko. Eiköhän diabeetikko joudu elämänsä aikana väkisinkin taipumaan niin monenlaiseen jo pelkän diabeteksen mahdollisten lisäsairauksien vuoksi, ettei itsekkyys siinä kovin paljon enää pääse kukkimaan. Perimmäinen luonteenpiirre on asia sinänsä ja jos luonne ( kasvatus) on itsekäs, niin ei silloin ole merkitystä itse diabeteksellä, ei ainakaan itsekkyyteen kannustavaa merkitystä.
Sen sijaan psyyken kehitykseen diabetes varmasti vaikuttaa tavalla tai toisella, mutta ei mielestäni juuri kysytyllä tavalla. Oma psyykeeni on varmasti kehittynyt huomattavasti vahvemmaksi ja kestävämmäksi diabeteksen myötä ja tästä oivana esimerkkinä sisarussarjassamme muilla (ns. terveillä) olevat ongelmat oman itsensä kanssa. Minä olen sarjasta ainut diabeetikko ja olen sairastunut jo pienenä lapsena ja kaikenlaiset ylpeydenyritykset on potkittu päältä moneen kertaan.
Olen vähän kyllä sitä mieltä, että jokainen voi olla ja pitääkin olla tietyllä "terveellä" tavalla itsekäs..Sanoisin, että kyllä se on aika paljon korvien välissä..
Eli empä usko, että sairautta voi kovinkaan paljon syyttää luonteen laadusta. Olenhan minäkin erittäin itsepäinen ja helposti suuttuva, mutta olin sitä myös ennen sairastumistani. Sairastuin 15 vuotiaana (nyt 50 v.) ja voin sanoa, että siinä
iässä kapinoi muutenkin, saati sitten jos sairastuu tälläiseen "elinkautiseen". Aika ja ikä kyllä opettaa, ainakin minun tapauksessani.Vaikka itse niin sanonkin, enkä ole lainkaan itserakas.
Et kertonut sen tarkemmin miten "itsekkyys" ilmenee.
Mietin vain, että joskus aikoinaan diabeetikoiden hoito oli melkoista minuuttipeliä. Oli tiukat ruokailuajat, tiukat ravintomäärät ym.ym. Silloin pakostakin diabeetikko varmaan tuntui muista melko itsekkäältä, koskapa "aina piti toimia hänen aikataulunsa mukaan". Jollekin tuo vanha tapa on saattanut "jäädä päälle" vaikka nykyisten pikainsuliinien aikakaudella suodaan paljonkin joustoa jokapäiväiseen elämään.
Voisiko kysymys olla jostain tälläisestä? Itse ainakin muistan miten oudolta aluksi tuntui esim.- se ettei tarvikaan syödä säännöllisesti jollain minuutilla.