Oma kissa-ohjelma

On olemassa perusturvallisuus lapsenuskoon, joka tukee lapsen ympäristön hyvinvointia. Tämä vaatii eläimen ja kasviston nimistön yksiköllisyyden, josta on muodostuttava päihdepolitiikankin huomioiden elämäsi ykkös-ohjenuora. "Käyn pellon laitaa, ihan ilman paitaa... " On ihan oma asiasi, jos et ole viitsinyt, tai saanut itseäsi huomioitua tähän pisteeseen saakka, jossa sopeudut omaan, sekä muihi kulttuureihin. Tämä ohjelma perustuu yleis-sivistykselliseen tasoon, jossa omaa persoonallisuuutta hallitaan hyvinvoinnin avulla, yleiskunnosta huolehtien. Omaksuminen eläimiin sekaantumisela ei ole kenellekään Cumulus-pilvistö, vaan se on kuvaus siitä, kuinka sää voi olla kaunis, kuten jana, jolla tätä muihin kulttuureihin ja kieliin liitettävää ohjelmaa yksityisyydestä, siirrytäessä ohjelmaan.
Olin nähnyt naurettavimman ohjelman eläimeen yhtymisestä koskaan, jopa muiden ihmisten läsnäollessa ympäristössä. Tämä on mielikuvitus-leikki suomenkielestä, ja sen nimistöstä, eikä se siksi sovellu kenellekään nuorelle. Assosiaatio-frustraation avulla kallon kosketteleminen kehoa näkyvästi samalla esillä pitäen, myös lähi-ympäristölle, ei ole kenenkään etu, eikä sitä siksi voi käyttää missään kansakunnassa, tai ihmiskunnassa. Koen ongelmana sen, että suomenkieliset eivät ymmärrä, että vihaan kissoja. Paikallisten tiedoitus-lehti oli jo löytänyt koko ympäristöni, ja perustervedenhuoltoni, hyvinvoinnin ympäristölle. Se tiedotti siitä mielestäni julkeasti kertomuksella "Etsivästä nuorisotyöstä", samalla velvoittamalla täysin hierarkiseen koulutusten, harrastusten ja vapaa-ajan järjestelmään, joka on esim. tällaisen kohteena olleelle nuorelle, ehkä impulsiiviollisestikin, eli lähi-ympäristönä ja sen yksilöllisyytenä ajateltuna, liian raskas. Miksi tällainen mielikuvitus-leikki sitten on olemassa? Sehän on jopa psykoottisuutta ja harhaisuutta, leikki ja peliä, psykologisesti ajateltuna. Sosiaalisesti kanssakäymisestä psykoosin luominen ei ole soveliasta, tai mukavaa, koska se on hyvinvoinnin sijaan, lähinnä turhautuman luomista, joka ei ole lähi-ympäristölle kovinkaan turvallista perusterveydenhuollon takia, yleiskunnon tasolta arvioituna. Julkeava lapsenuskon käyttö, tähän liittyvän nuorisopsykiatrian yhteydessä, ja julkisesti sillä rakkaudetta eläminen on traaginen murhenäytelmä, josta yhteiskunta yrittää ympäristöllä, ja sitä yksityisyydettä pitämällä luoda koomisen, turvallisuudesta välittämättä. Miten tässä pärjää turvallisetta egoismittä jääneen ihmisen ympäristö, Dicer-väkivaltainen? Näin voi kysyä myös aikuiselta. Vaikka on todettu, että heidän paikkansa on osittain ympärivuorokautisessa holhouksessa, he eivät pysty sitä järjestämään, eivätkä siksi sosiaalisesti kanssakäymään, ja heidän ympäristönsä pysty ottamaan vastaan heijasteettomuutta. Eikä irvokkuudella ja heihin kohdistuvalla julkeavuudella, yhteiskunta-ympäristönä, ole mitään määrää. Irvokkuus ja rakkaudettomuus ovat hyvin selkeitä esimerkkejä koko behaviorismin, ja kognitiivisuuden puuttumisesta, raivosta ja vihasta, joka on vain yhteiskunnan järjestelmä, Dicer-väkivaltaisuus, ja selkeä psykoottisuus, heijasteettomuudesta. Näin yhteiskunta pitäisi naisen asemaa, ja sukupuolen halventamista, seksuaalisuutta käyttämällä: kapakalaa. Nuorelta ei ole hänen ollessaan eettisyyden osalta puutteellisessa virike- ja viriteympäristössä arvomaalimojen puuttuessa, tarpeellista arvioida käyttäytymistä, suhteuttamalla, häntä ja hänen lähi-ympäiristöään, vain yhteiskunta- järjestelmään, ja ympäristöönsä. Yhteiskunnan sairaanhoitajalla luomat mielikuvitus-avioliitot, eivät ole julkeavuuden takia, kovinkaan tuottavia, tai itsessään eettisesti oikealla, tai oikeamielisellä arvopohjalla. Se ei oikeuta välttelemään ihmiskäsityksen vaihtoa, ja luomaan tällaista kristillisyyttä, mielikuvitus-aviolittoihin perustuen. Kysymys on pelkästään rakkaudettomuudesta, joka sisältää erillisiä käsitteitä yksityisyyden takia.