Minulla on nyt 4 kuukauden ikäinen lapsi. Rakastan äitiyttä ,mutta minusta tuntuu, että lapseni syntymän jälkeen minut on unohdettu kokonaan. Vielä raskaana ollessani ystäväni sekä sukulaiset olivat paljon tekemisissä kanssani ja kyselivät lähes päivittäin vointiani. Kuitenkin lapseni synnyttyä en saanut ystäviltäni yhden ainutta onnitteluviestiä enkä muutenkaan yhteydenottoa yli neljään kuukauteen. Ei, en ole itsekeskeinen ihminen mutta kaipaisin elämääni keskustelua muidenkin, kuin pelkästään tyttäreni kanssa sekä ihan normaalia kanssakäymistä ihmisten kanssa. Olen itse ollut yhteydessä läheisiini, mutta jäänyt ilman mitään vastakaikua. Onko joku kokenut saman, että lapsen syntymän jälkeen ketään ei enää kiinnosta olla tekemisissä ja miten olet selvinnyt asiasta? Ja kerron vielä loppuun että muiden "äiti-ystävien" tapaaminen on melko hankalaa sillä olen kyllä käynyt tapaamisissa, mutta tuntuu että niissä käyvät minua yli 10 vuotta vanhemmat äidit joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä. Itse olen 23- vuotias...
Lapsi teki unohdetuksi
unohdettu
5177
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
tervetuloa kerhoon. siinä sen näkee ketkä on todellisia ystäviä, ilmeisesti ainakaan itselläni ei ollut ennen raskautta yhtään oikeaa ystävää. kaikki jättivät ja unohtivat. itse yritin aikani pitää yhteyttä mutta se kun oli niin yksipuolista niin jätin senkin. ennen raskautta olleelle ns.parhaalle ystävälleni soittelin useasti, koskaan ei soittanut minulle. joten päätin että silloin nyt odotan että jos minä en soita hänelle, niin katsotaan koska hän soittaa minulle, no aikaa on nyt kulut 6vuotta eikä tää "paras ystävä" ole vieläkään soittanut tai laittanut viestiä. ite muutin toiselle paikkakunnalle mieheni kanssa raskaaksi tultuani, tosin useasti käytiin vanhalla paikkakunnalla edelleen, ja monesti sovittiin vanhojen kavereiden kanssa tapaamisesta mutta joka ikinen kerta näille kavereille tulikin yhtäkkiä muuta menoa, ei kerkiä jne. antaa olla sitten, jos ei kerta kiinnosta enää tavata, tuossa huomaa kuka on oikea ystävä.
miten olen selvinnyt.. no, olen oppinut olemaan yksin, ilman kavereita. enää en edes luota keneenkään, sen verran pa.kat kokemukset noista vanhoista"kavereista". töissä voin sitten olla sosiaalinen, asiakaspalveluammatissa kun olen.
ehkä sitä joskus tulevaisuudessa saa jonkun oikean ystävän jostain.
toivottavasti sinä löydät ystävän jostain, joka ei hylkää vaikka mitä tapahtuisi :)
niin ja itse olen 26vuotias :)
Samaan kerhoon kuulun minäkin! Mulla alkuun kyllä kaverit onnitteli ja kävi jopa katsomassa vauvaa, mutta siihen yhteen kertaan se jäi.. Ei kenestäkään kuulu mitään, eikä ketään kiinnosta miten meillä menee. Toi että sun "ystävät" ei edes onnitellut vauvasta on mun mielestä törkeyden huippu! Saattaa johtua myös kateudesta.. Mä en ole(niinkun ylläoleva) oppinut, vielä ainakaan olemaan yksin, ilman kavereita.. tuntuu älyttömän yksinäiseltä. Ja oon huomannut saman että kerhoissa käy vähän vanhempia äitejä, ja usein niillä on myös vanhempiakin lapsia, ei pelkkää vauvaa. Mutta tsemppiä!
mulla kans muutama lopetti yhteyden pidon kuin seinään... saapi nähdä kun yks niistä on ite raskaana, muistaako minut ja kysellä asioita ja kaivata vanhaa kaveria.. oon kyllä tutustunut ja kaverustunut uusien ihmisten kanssa noissa perhekerhoissa, meillä ainakin käy monen ikäistä, ja onhan aina yhtesitä se että on lapsi, siitä saa ainakin alkuun juttua, mulla ainakin on ne muutamat kaverit vanhempia, mut ei se ystävyys niin ikää katso, ei me yli kolmekymmpiset mitään ihan fossiileja kuitenkaan olla :)
Kerran tapasin tutun rouvan, jonka kanssa sovin tapaamisesta tiistaina, lupaisn soittaa maanantaina klo 1 maissa ja sopia vielä. Lapset kun ovat joskus hankalia.
Soitin ja soitin, ei vastannut, soitin seuraavanakin päivänä - ei.
Myöhemmin tapasin hänet ja kysyin syytä, hän sanoi, että ottaa aina puhelimen pois seinästä, kun lapsi nukkuu, eikä sitten muista kytkeä takaisin.
Asuimme melko lähekkäin, lapsemme samanikäiset. Ymmärsin, että hän ei halunnut ylläpitää ystävyyttä, sillä eihän hän voinut unohtaa sovittua tapaamistamme, vaan halusi osoittaa, etten ole tervetullut. Olihan hänellä minun puhelinnumeroni, mutta siihen tuttavuutemme jäi.
Toinen, koulukaverini, sopi kanssani leffareisun 3 kertaa ja peruutti joka kerran. Tuli muuta menoa.
Neljättä kertaa en sopinut, vaan nauroin makeasti, kun hän ehdotti leffareissua. Koskaan emme menneet yhdessä minnekään, vaikka hän änkesi aina silloin tällöin meille muka vauvaa katsomaan. Ilmeisesti ei ollut muita kavereita tyrkyllä.
Aika monet 23-vuotiaat eivät vielä halua pikkulapsielämää, niin että kateudesta ei varmasti ole kyse, vaan pikemminkin säälistä. Olen ollut samanlainen eli enpä juuri vauvaperheissä käynyt kylässä. Jokaista kaverin tulokasta kävin kyllä kerran lahjoineni moikkaamassa, mutta siihen se jäi, johtuen kyläpaikan tunnelmasta. Uskokaa tai älkää pikiuvauvaperhe ei ole kovin vierasystävällinen. Te ette itse sitä vain huomaa, kun elätte sitä parhaillaan. :)
Itse nautin siitä, että sain olla mieheni ja lapseni kanssa kolmestaan, enkä hirveästi juttuseuraa kaivannut kotiini. Itse kyllä kävin kylässä (lenkillä) vauvan kanssa ahkeraan. Onneksi oli sukulaisia ja tuttuja mukavan päivälenkin varrella. Lapsi nukkui päikkäreitä vaunussaan ja minä nautin kahvista ystävieni kanssa.