Olen 24-vuotias nuori nainen. Amk-tutkinto taskussa, töitä, harrastuksia, olen nätti ja mukava tyyppi, joskin hiljaiseksi haukuttu. Minulla on pari kaveria joita nähdä keskimäärin jokatoinen viikko, hyvät vanhemmat (sisaruksia ei ole). Jos olisin mies olisin täysin "alinta pohjasakkaa", koska silloin en saisi edes vastakkaiselta sukupuolelta luultavasti huomiota.
Minusta vaan tuntuu ettei kukaan pidä minusta, lukuunottamatta niitä harvoja kavereita. Kanssani ei ole rentoa ja hauskaa, jännitän helposti. Mutta jos tunnen että minut hyväksytään tälläisenä kuin olen niin silloin rentoudun. Etsin tavallaan itseäni vielä tämänkin ikäisenä. En yritä väkisin ystävystyä, vaikkakin yksinäisyydestä johtuen pyrin jollakin tasolla miellyttämään ihmisiä ihan siistä pakonomaisesta tarpeesta johtuen löytää ystäviä. Jos olisi jo kavereita niin ottaisin rennommin ja osaisin olla enemmän oma itseni. Haluaisin olla rakastettu ja pidetty.
Usein tsemppaan, esim. tänä viikonloppuna kämppäkaverini piti tuparit (alussa hän halusi pitää ne yhdessä mutta sitten selvisikin että haluaa pitää ne tavallaan yksin omille kavereilleen, hänkään ei näköjään siis pidä minusta, vaikka onkin mukava ja kohtelias minua kohtaan), ja kutsun myös omia tuttujani ja yllätys yllätys, kaikilla on aina jotain muuta. Tuntuu että kaikki vaan aina karttavat minua. Mikä tämä ainainen epäsuosion leima otsassani oikein on? Ala-asteella minua kiusattiin, yläasteella syrjittiin, ammattikoulussa olin edelleen suht yksinäinen enkä nytkään tunnu saavan ystäviä, toki nyt se on jo aikuisiällä vaikeampaa kuin lapsena. Jos minulla olsii ollut tarpeeksi sosiaalisia taitoja jo lapsena niin en olisi nyt tässä tilanteessa. Tulen näköjään vähän jäljessä, kun kaksnelosenakin pitää vielä etsiä itseään ja vasta hoksata miten puhua ihmisille ja saada kavereita. Miten tälläistä jaksaa? Ja miten kauan?
Olen aktiivinen ihminen, en vielä ainakaan toistaiseksi ole saanut esim.burn outtia töistä tämän yksinäisyyden ja hyljeksityn tunteen takia, mutta pelkään että jonain päivänä sekin koittaa kun en jaksa enää sinnitellä. Harrastusten kautta minulla on edes jonkinlaisia kontakteja ja ne pari kaveria. Tuntuisi vain luonnollisimmalta luovuttaa ja hyväksyä yksinäisyys. Mutta en halua, pyristelen pinnalla ja uin vastavirtaan koska ole niin kunnianhimoinen ja pyrin hyvään elämään.
Minusta vaan tuntuu ettei kukaan pidä minusta, lukuunottamatta niitä harvoja kavereita. Kanssani ei ole rentoa ja hauskaa, jännitän helposti. Mutta jos tunnen että minut hyväksytään tälläisenä kuin olen niin silloin rentoudun. Etsin tavallaan itseäni vielä tämänkin ikäisenä. En yritä väkisin ystävystyä, vaikkakin yksinäisyydestä johtuen pyrin jollakin tasolla miellyttämään ihmisiä ihan siistä pakonomaisesta tarpeesta johtuen löytää ystäviä. Jos olisi jo kavereita niin ottaisin rennommin ja osaisin olla enemmän oma itseni. Haluaisin olla rakastettu ja pidetty.
Usein tsemppaan, esim. tänä viikonloppuna kämppäkaverini piti tuparit (alussa hän halusi pitää ne yhdessä mutta sitten selvisikin että haluaa pitää ne tavallaan yksin omille kavereilleen, hänkään ei näköjään siis pidä minusta, vaikka onkin mukava ja kohtelias minua kohtaan), ja kutsun myös omia tuttujani ja yllätys yllätys, kaikilla on aina jotain muuta. Tuntuu että kaikki vaan aina karttavat minua. Mikä tämä ainainen epäsuosion leima otsassani oikein on? Ala-asteella minua kiusattiin, yläasteella syrjittiin, ammattikoulussa olin edelleen suht yksinäinen enkä nytkään tunnu saavan ystäviä, toki nyt se on jo aikuisiällä vaikeampaa kuin lapsena. Jos minulla olsii ollut tarpeeksi sosiaalisia taitoja jo lapsena niin en olisi nyt tässä tilanteessa. Tulen näköjään vähän jäljessä, kun kaksnelosenakin pitää vielä etsiä itseään ja vasta hoksata miten puhua ihmisille ja saada kavereita. Miten tälläistä jaksaa? Ja miten kauan?
Olen aktiivinen ihminen, en vielä ainakaan toistaiseksi ole saanut esim.burn outtia töistä tämän yksinäisyyden ja hyljeksityn tunteen takia, mutta pelkään että jonain päivänä sekin koittaa kun en jaksa enää sinnitellä. Harrastusten kautta minulla on edes jonkinlaisia kontakteja ja ne pari kaveria. Tuntuisi vain luonnollisimmalta luovuttaa ja hyväksyä yksinäisyys. Mutta en halua, pyristelen pinnalla ja uin vastavirtaan koska ole niin kunnianhimoinen ja pyrin hyvään elämään.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Olen kolmekymppinen ja jokseenkin samanlaisia ajatuksia. Kiusattu olin minäkin ja sen jälkeen mennyt alamäkeä sosiaalisissa suhteissa. Kai sieltä sitten joku leima jäi otsaan...
Yritän kovasti ponnistella eteenpäin, keksin puuhaa, että unohtaisin yksinäisyyteni. Mutta hiljaisia hetkiä tulee aina ja muiden ihmisten hauskanpitoa katsoessa ei vaan voi olla muistamatta...
Aloitin taas opiskelun. Vaihdoin paikkakuntaa. Mutta se tosiasia, että olen yksinäinen, ei muutu. Ei vaikka kuinka ponnistelisi ja koettaisi hieroa tuttavuutta. Elämä on todella tyhjää ilman ystävää.
Sama kysymys: miten kauan tätä oikein voi ihminen jaksaa?
No voi harminharmi, eikö sinulla sitten ole ketään kaveria? Minulla on kuitenkin joitakuita. Ärsyttävää kuitenkin, kun ihmiset (mukaanlukien minä) vaan valittaa täällä ja surkuttelee. Odotin vähän positiivisempaa vastausta....
Minä olen alinta pohjasakkaa. Ja olen mies.
Juu, niin se valitettavasti menee. Mutta onneksi voit yrittää tehdä siihen parannuksen.
Minäkin olisin jos olisin mies. Ei paljon lohduta.
Kuinka ujon ja yksinäisen elämää parantamaan?
Jos on koti, auto, työ ja harrastus. Noin kuin perusjutut kunnossa. Vain sosiaalinen elämä puuttuu.
Itsestäni tuntuu että nuo "saavutettuaan" ei parannusta tai muutosta elämään ole juurikaan tullut, eikä tulossa.
Ikää maltilliset 25v niin vielä olisi mahdollisuuksia.
Jotain tarttis tehrä.
Mene treffeille hyvä mies.
Onnistuuko se yksin? Entä jos kukaa ei halua treffeille?
On tämä outoa joo. Minulla ikää 26 vuotta, miespuolinen ja ja töitä tehty viime kesään asti niin paljon kuin vain laki salli. Nyt työtön mutta olen aloittamassa opiskelun taas. Rahaa onneksi on kertynyt muutamaksi vuodeksi eteenpäin koska en ole tehnyt muutaman viime vuoden aikaan mitään muuta kuin ylitöitä enkä ole koskaan missään oikein käynnyt. Mutta sosiaalinen elämä puuttuu kokonaan. Seurustelut en ole kertaakaan elämässäni. Vielä ei ole luovutettu mutta tietysti alkaa jo vähän kieltämättä epäilyttämään tämä oma elämäntilanne. Muuten normaalielämä, koulussa kiusattu mutta yläasteella onneksi loppui jo lähes kokonaan. Elämän aikana ollut kaksi ystävää, joita kumpaakaan en ole enään vuosiin nähnyt. Alkoholi ja tupakka ei ole koskaan kuulunut elämäntapoihini. On tässä asiat siis muuten kaikinpuolin hyvin, ainoastaan ettei sosiaalista elämää ole ollut enään vuosiin ja lapsuudessakin se oli siis todella vähäistä. Jos muutosta elämään hakisi, miten tehdä se kun ei ole koskaan sitä taitoa oikein itse omanut. Olen myös sellainen, joka haluaa ensin puhua tai tutustua ihmiseen ennen kuin edes alan itsevarmemmaksi kenenkään seurassa jos sellaista tilannetta edes tulee vastaan. Jotain pitäisi tehdä, se tekeminen on vain sitten hankalampi.
Kuulostaa melkein minun elämältäni. Olen vain 34-vuotias mies jo. Korkeakoulututkinto ja työpaikka löytyy ja asuntokin on jo oma. Kaikki periaatteessa siis hyvin, mutta sosiaalinen elämä ihan olematonta. Kaiken lisäksi tulen ihan mukavasti toimeen ihmisten kanssa työpaikalla ja muutenkin, kun puhutaan työasioita tai niitä näitä, mutta jotenkaan lähelleni en osaa päästää ketään. Kaverit asuvat nykyään muilla paikkakunnilla. Seurustellut en ole koskaan, kumppanin löytäminen on yhä vain haaveissa. Niin kuin mahdollisuus elää tavallista perhe-elämää, sitäkään en ole saavuttanut. Jotakin pitäisi tehdä, kun vaan tietäisi mitä. Tämä on asia, jossa olen niin taitamaton. Miten pääsisi pois tästä tyhjyydestä, jotenkin alkuun?
Olen myös itse ollut aikusiällä yksinäinen pitkään. En ole mitenkään kovin puhelias välttämättä ainakaan, jos toinen ei ole kovin puhelias. Niimpä uusiin ihmisiin tutustuminen ja tyttöystävän etsiminen ovat olleet varsin hankalia juttuja. Tuohon tulee vielä äkkiä kierre, että yksinäisyys ajaa masennukseen ja masennus ajaa yksinäisyyteen. Mutta sain muutettua tilannetta kovalla työllä ja vaivalla ja nykyään elämä näyttää valoisammalta. Löysin netistä uuden hyvän ystävän lopulta. Ja kun kyseessä oli naisista pitävä nainen, niin todellinen pelkkä ystävyys on mahdollista ilman mustasukkaisuutta. Samaan aikaan liityin partioon. Partioon liittyminen aikuisiällä ei välttämättä ole kovin helppoa jollei aikaisempaa partiokokemusta ole ja jos ei ole mitenkään kovin sosiaalinen persoona. Mutta erään tutun avulla tuo liittyminen helpottui hieman. No minulla meni pitkään ennenkuin pääsin sisään partiomaailmaan ja opin tuntemaan ja tulemaan juttuun muiden partiolaisten kanssa. Myös lapset asettivat oman haasteensa. Mutta pikkuhiljaa opin tuntemaan partiotapoja ja partiotaitoja sekä uskalsin mennä mukaan toimintaan enemmän. Samoihin aikoihin löysin myös tyttöystävän netin avulla. Näin masennus alkoi väistymään ja elämä alkoi näyttämään valoisammalta.
Nykyään pidän edelleen tiivistä yhteyttä ystävääni ja hänen elämänkumppaniinsa. Partiossakin olen päässyt eteenpäin niin, että pystyin itse johtamaan erään viikonloppuretken syksyllä ja keväällä olisi tiedossa isompi viikonloppuretki. Pikkuhiljaa minusta on myös tullut puheliaampi ja itseluottamus on parantunut. Vaikka olin uskonut, että tiettyjä asioita ei voi enää aikuisiällä muuttaa mitenkään. Ja partio on tarjonnut turvallisen paikan opetella sosiaalisia taitoja.
Tyttöystävän kanssa pidetään yhteyttä, mutta emme asu yhdessä. Elämässä riittää kuitenkin ongelmia. Työttömyys vaivaa tällä hetkellä, joten olen panostanut viime aikoina paljon partioon, kun ylimääräistä aikaa on ollut. Olen myös liittynyt muutamaan muuhun yhdistykseen ja käynyt muutamia kursseja, joissa olen tavannut uusia ihmisiä.
Hienoa, että olet löytänyt uusia keinoja ja ystäviä! Täytyy munkin keksiä jotain tuollaista. Mun tilanne on eri tavalla ongelmallinen sikäli, että olen lesbo enkä siksi oikein voi ystävystyä naisten kanssa kun ne ei halua olla mun kanssa tekemisissä (pelkäävät mainettaan tai iskemisyrityksiä) ja miehet yrittää "pelastaa" (iskeä). Joitain ystäviä kumminkin on takavuosilta, löyhänpuoleisia suhteita. Tollanen harrastus, jossa on paljon osallistujia on hyvä! Mä vaan toivoisin, että ihmiset uskaltais olla aidosti ystäviä toisilleen eikä aina ajatella seksiä.
Haluaisin nähdä kun lesbot parittelee
Alatko mun kaa seksi suhteeseen. Olis vaan tosi mukavaa jos olis joku vieressä?
Moi!Käytkö hengellisissä tilaisuuksissa esim.rukouskokouksissa? En tiedä missä asut mutta Helsingissä on esim.Elävän veden seurakunta, jos asut siellä,mene sinne...joka tapuksessa mene hengellisiin tilaisuuksiin ja hakeudu esim.Pirkko
Jalovaaran kokouksiin...vapaa seurakuntaan, helluntaiseurakuntaan...ev.lut.kirkon
Jumalanpalveluksiin....voit käydä aluksi...vähän kaikissa suunnissa ja katsella
ja kuunnella....televisiossa on nykyisin myös kanava tv7...ainakin mulla näkyy
kanavalla 65...ei siis kanavalla 7...siunausta sinulle....
Voi vit.tu mikä idea. Joku jeesus varmaan parantaa kaiken.
Tunnistin itteni tosta aika paljon, paitsi että oon 20v ja mies, ja oikeestaan oon yksinäinen, mutta sekin on omaa syytäni kun olen kohdellut kavereita/tyttöystävää huonosti. Oon ollu ylä-asteen jälkeen aika masentunu tyyppi, tosin peitän sen aina olemalla porukan pelle, mutta baarissakin jään aina yksin. Naisten mukaan olen joku pelimies joka vain käyttää ihmsiä hyväkseen, ja se ei tunnu kauheen kivalta.
Ujous tuntuu elämässä usein vankilalta, jonka itselleen on rakentanut. Tarvitsisit yhden ystävättären, joka on rohkea, sosiaalinen ja veisi sinua kuin kuoriämpäriä sinulle ujoutesi takia pelottaviinkin tilanteisiin. Olen itse ollut samantyyppisessä tilassa sinun iässäsi. Kesikipisteenä oleminen oli painajainen minulle, saati sitten keskusteluun osallistuminen ryhmässä. Yksi keino päästä ujoudesta ja "tulla huomatuksi" muiden sllmissä - ole rohkea ja riskeeraa, älä aina mieti, mikä voisi mennä vinoon tai mitä ihmiset sinusta ajattelee. Osa ihmisistä ovat aina inhottavia, ei kukaan meistä saa kaikkien suosiota, eikä tarvikkaan. Kaikki alkaa elämässä siitä, että olet sujut itsesi kanssa ja itsetuntosi kohoaa , se eka askel ja siitä lähtee portaat ylös elämään. Älä lannistu, vaikka takaiskuja tulee, niistä vahvistuu - mutta sen huomaa vasta paljon myöhemmin. Kyllä sinä saavutat sen, monet meistä käyvät saman prosessin läpi. Onnea matkaan ja astu junaan, siellä meitä monia istuu jo matkalla tuntemattomaan.
Kannattaa tutustua mamumieheen, ne antaa yksinäisyydelle kyytiä sekä edestä että takaa.
Mielummin vaikka hirteen..
"Mikä tämä ainainen epäsuosion leima otsassani oikein on?"
Se on se ruma naama. Joo, kutsuit itseäsi nätiksi, mutta se on oma mielipiteesi.
mä uskon että aloittaja on ihan nätti tyttö
Mä uskon et aloittaja on nirso ja pihtari. Ei kelpuuta ketään tavista ja siksi on yksin.