Mistä mua rangaistiin??

Joskus se on valitettava ja pidettävä ääntä iha itekseen.Mäkin voisin melkein toistaa ton sun litanias,mut en noin huonona oo vielä ollut.Hoidot ei auta keuhkooni ja kesäkuussa todettiin,että maksani on puhdas ja nyt siellä 20kpl muutosta taas.Miks mulle tää kaikki kasataan niskaan ,niin?Multa on viety kaikki.On viety terveys,perhe,työ ja rakkaus.Mitä mulle jää jäljelle,edes muutamat rakkaat ystävät.Tulevaisuutta ja turvallisuutta ei ole.Siitä kaikesta huolimatta en anna periksi,en!Mitään muuta odotettavaa ei ole kuin milloinka hoidot auttaa vai auttavatko ollenkaan!

Taitaa tilanteesi olla aika tuore. Tiedätkö, että kaikki syöpäpotilaat ovat käyneet saman läpi omalla tavallaan! Joten tuntemuksesi kuuluvat sinulle ja sulla on oikeus tuntea niin. Älä välitä Noitanaisen kommenteista, koska rivien välistä voi selkeästi lukea, kuinka kyseinen henkilö on kovettanut ja katkeroittanut itsensä. Jos sinulla ei ole ketään, kenen kanssa keskustella tuntemuksistasi, voit kirjoittaa minulle. Siitäkin huolimatta, että syöpämme ovat erilaisia. Tuntemuksesi ja olotilasi, on sinun tapasi kohdata vaikea sairaus, niistä pitää vain pystyä puhumaan. Älä pidä sisälläsi niitä, sillä se ei ole hyväksi. Itke, kun itkettää! Raivoa, huuda, pura pahaolosi vaikka takomalla tyynyä. Älä kohdista sitä muihin ihmisiin. Tiedän, mistä puhun. Varsinkin parisuhteissa, sitä tulee väistämättä osoittaneeksi toiselle osapuolelle pahaa oloaan, mutta sen toisenkin pitää TAJUTA, että kyse on sinun olotilastasi, peloistasi ja ettet syyllistä/syytä pariasi omasta tilastasi/ sairaudestasi. Pitää osata avata suunsa ja kertoa, että miltä minusta tuntuu! Silloin ei mielestäni syyllistä eikä syytä muita. Kertoa myöskin, että nämä tuntemukseni johtuvat tästä sairaudesta, epävarmuudesta ja -tietoisuudesta. Kertoa millaista kohtelua ja käytöstä, puhe mukaan lukien, toivoisi muilta saavan. Sillä jos syöpään sairastuneen pitää olla henkisesti vahvempi,kuin läheisensä, se on takuu varma keino viedä sairaalta ne viimeisetkin elämänhalun rippeet. Läheiset eivät silloin anna syöpään sairastuneelle lupaa olla sairas ja ajatella omaa parastaan, vaan he odottavat milloin ihmeparantumista, milloin tietoa siitä että, olet niin huonossa kunnossa,jotta tarvitsisit saattohoitoa. Vaikka tämä kuulostaa ja tuntuu julmalta, sitä pitää opetella sanomaan, nyt loppui! En jaksa kuunnella tai kestä teidän hössötystä tai touhua! Läheisillä on mielettömät odotukset ja vaatimukset, kuinka meidän syöpäsairaiden pitäisi elää tai itseämme hoitaa. He eivät ymmärrä ajatella, että me itsehän päätämme omasta hoidostamme ja elämästämme! Samaa toimintatapaa kohtaa joidenkin lääkäreidenkin kanssa. Pitäisi osata ja kyetä antamaan vastauksia hoidoista ja niiden aloittamisista, tuosta vaan, kuin kaupan hyllyltä. Olen sitä mieltä, että potilaan pitää saada itse rauhassa sulatella tietoja hoitomuodoista ja saada selventäviä vastauksia lääkärikunnalta, jos tuntuu siltä että tarvitsisi lisää tietoa. Ei tietenkään miettiä liian pitkään, kuten omalla kohdallani kävi. Tosin elämäntilanteetkin vaikuttavat omalta taholtaan ajattelumaailmaamme. Joten, nostapa Mietteliäs, pää pystyyn ja ryhdy taisteluun, sairauttasi vastaan. Pitämällä huoli itsestäsi kaikin tavoin! Terveellinen ruokavalio, lisävitamiineineen. Kotoa uloslähteminen, vaikka vain kävelemään. Älä missään nimessä jää kotiin, neljän seinän sisälle ja sängyn pohjalle murehtimaan, vaan yritä lähteä liikkeelle, edes vähän kerrallaan! Sekin on iso asia, kuin se että masennut sängynpohjalle! Yritä jaksaa, vaikka kuinka toivo olisi kateissa! Yritä löytää jokaisesta päivästä, jotain hyvää ja kaunista! Mennään jokainen syöpäsairas päivä kerrallaan eteenpäin, koska pidemmälle emme voi elämää suunnitella, vai voimmeko?

Hei! Jos te kaikki jotka näitä palstoja luette , lukisitte myös edelliset huomautukset niin hoksaisitte että kirjoitukseni oli tarkoitettu laiffijätkälle eikä ihmiselle jolla on pitkälle levinnyt syöpä ja kaipaa lohtua. Mietteliäs voisi mennä myös itseensä ja todella miettiä kenet luokittelee elämässään katkeroituneeksi ja pettyneeksi. Itselläni todettiin pitkälle levinnyt rintasyöpä nyt kesäkuussa ja välittömästi tehtiin rinnan/imusolmukkeet poisto kainalosta. En todellakaan ole katkera sairaudestani, pikemminkin voisi sanoa päinvastoin, nyt vihdoinkin osaan hellittää kiireestä ja nähdä elämässä paljon kauniita asioita jotka oravanpyörässä usein unohtuu. Aika on täällä rajallista ja jos aika on lähteä, niin se on vain hyväksyttävä. Itse en ole siihen vielä valmis sillä paljon on vielä opittavaa, anteeksi annettavaa ja järjesteltävää, en tahtoisi että luoja riistää äidin lapsiltaan liian varhain. Mikään ei olisi kamalampaa kuin lapsien saattaa vanhempansa hautaan, itse sen olen kokenut yhdeksän muun sisareni kanssa juuri kun aloitin eka luokan. Tsemppiä kaikille ja halaus!