Hei vaan! Pidemmän aikaa olen lukenut muiden tänne lähettämiä postauksia, ja nyt päätin kirjoittaa oman tarinani. Eli vähän päälle 2 vuotta sitten sairastuin syömishäiriöön.Olen aina ollut hoikkarakenteinen mies, enkä kovinkaan lihaksikas. Ennen minulla oli erittiäin terve suhtautuminen ruokaan, liikuntaan ja oman kehooni. Mutta sitten kaikki muuttui.
2010 lopulla ylioppilaskirjoitukset lähestyivät ja keksin uuden tavan kanavoida ahdistustani. Halusin saada vatsalihakseni erittäin "hyvin" näkyviin, vaikka ne näkyivät jo aika kivasti, ja olin muutenkin ihan hyvässä kunnossa. Olin juossut pidemmän aikaa amatöörimäisesti, mutta kyllästynyt saamattomuuteeni siinä. Ja niin päätin pistää kunnolla töpinäksi. Aloitin ruokavalioni manipuloimisen ja kovan treenaamisen. Tulokset alkoivat näkyä ja olo oli loistava. Ja kuinkas ollakaan, homma lähti kuuluisasti lapasesta. Energiataso romahti, enkä kyennyt lukemaan tuleviin yo-kokeisiin. Kirjoittauduin ylioppilaaksi nipin napin huonoilla arvosanoilla, ja menin suoraan armeijaan.
Armeijassa olin aluksi todella huonossa kunnossa, painaen vain 56 kiloa pituudella 185. Kuitenkin armeijan alussa päätin että saa riittää. Aloitin syömään kunnolla. Tähän asti käyttäytyminen oli pahasti anorektista, mutta syömishäiriöni on kuitenkin EDNOS-tyyppistä ja hullua treenaamista.. Toipuminen alkoi tästä. Kuitenkin, huonon kuntoni takia menin puolen vuoden sotilaskokiksi, mutta suoritinpahan silti asepalveluksen. Tähän päivään asti olen kamppaillut sh:n kanssa, mutta olen ylpeä siitä, että kykenin katkaisemaan pahimman kierteen, joka ajoittui juuri tuohon armeijan alkuun. Lupasin itselleni etten enää vetäytyisi niin pahaan jamaan, ja siinä olen onnistunut.
Tästä huolimatta, tilanteeni on aika surullinen, vaikka tiedostan että se voisi olla huonompi. Olen vieraantunut rakkaimmistani, ja kavereistani tämän sekamelskan takia. En enää tunne itseäni, eikä tulevaisuus näytä kovinkaan valoisalta. Lisäksi, olisi mukavaa seurustella (en ole seurustellut epävarmuuteni takia), ja kokea, että riitän jollekin omana itsenäni.
Olen juossut nyt 8 maratonia, enkä ole kyennyt ruoan ja liikunnan normaaliin tulkitsemiseen. Masentavinta on, että olen saanut parhaimmat urheilutulokseni juuri syömishäiriöisessä maailmassa, kieroutuneella liikunta/energia ajattelutavalla. Juoksin syyskuussa maratonin aikaan 2:49 kun olin armottomalla rääkillä ja nälkiinnyttämisellä saattanut itseni kovaan kuntoon, joka kesti tietenkin vain hetken. Sen jälkeen romahdin. Keskitin aikani vain syömiseen, ja luonnollisesti aloin lihoa. Huippu-urheilijan keho ei ole enää itselläni, vaikka olen vielä hoikka. Sentään hyvä asia on, että nyt ajatusmaailma on terveemmällä taholla, vaikka fyysinen kunto on romahtanut.
Olisiko keskustelukumppania? Puhuminen olisi erittäin mukavaa.
KIITOS KAIKILLE! Jotka jaksoivat lukea tarinani :) ja Jaksamisia jokaiselle kärsivälle
2010 lopulla ylioppilaskirjoitukset lähestyivät ja keksin uuden tavan kanavoida ahdistustani. Halusin saada vatsalihakseni erittäin "hyvin" näkyviin, vaikka ne näkyivät jo aika kivasti, ja olin muutenkin ihan hyvässä kunnossa. Olin juossut pidemmän aikaa amatöörimäisesti, mutta kyllästynyt saamattomuuteeni siinä. Ja niin päätin pistää kunnolla töpinäksi. Aloitin ruokavalioni manipuloimisen ja kovan treenaamisen. Tulokset alkoivat näkyä ja olo oli loistava. Ja kuinkas ollakaan, homma lähti kuuluisasti lapasesta. Energiataso romahti, enkä kyennyt lukemaan tuleviin yo-kokeisiin. Kirjoittauduin ylioppilaaksi nipin napin huonoilla arvosanoilla, ja menin suoraan armeijaan.
Armeijassa olin aluksi todella huonossa kunnossa, painaen vain 56 kiloa pituudella 185. Kuitenkin armeijan alussa päätin että saa riittää. Aloitin syömään kunnolla. Tähän asti käyttäytyminen oli pahasti anorektista, mutta syömishäiriöni on kuitenkin EDNOS-tyyppistä ja hullua treenaamista.. Toipuminen alkoi tästä. Kuitenkin, huonon kuntoni takia menin puolen vuoden sotilaskokiksi, mutta suoritinpahan silti asepalveluksen. Tähän päivään asti olen kamppaillut sh:n kanssa, mutta olen ylpeä siitä, että kykenin katkaisemaan pahimman kierteen, joka ajoittui juuri tuohon armeijan alkuun. Lupasin itselleni etten enää vetäytyisi niin pahaan jamaan, ja siinä olen onnistunut.
Tästä huolimatta, tilanteeni on aika surullinen, vaikka tiedostan että se voisi olla huonompi. Olen vieraantunut rakkaimmistani, ja kavereistani tämän sekamelskan takia. En enää tunne itseäni, eikä tulevaisuus näytä kovinkaan valoisalta. Lisäksi, olisi mukavaa seurustella (en ole seurustellut epävarmuuteni takia), ja kokea, että riitän jollekin omana itsenäni.
Olen juossut nyt 8 maratonia, enkä ole kyennyt ruoan ja liikunnan normaaliin tulkitsemiseen. Masentavinta on, että olen saanut parhaimmat urheilutulokseni juuri syömishäiriöisessä maailmassa, kieroutuneella liikunta/energia ajattelutavalla. Juoksin syyskuussa maratonin aikaan 2:49 kun olin armottomalla rääkillä ja nälkiinnyttämisellä saattanut itseni kovaan kuntoon, joka kesti tietenkin vain hetken. Sen jälkeen romahdin. Keskitin aikani vain syömiseen, ja luonnollisesti aloin lihoa. Huippu-urheilijan keho ei ole enää itselläni, vaikka olen vielä hoikka. Sentään hyvä asia on, että nyt ajatusmaailma on terveemmällä taholla, vaikka fyysinen kunto on romahtanut.
Olisiko keskustelukumppania? Puhuminen olisi erittäin mukavaa.
KIITOS KAIKILLE! Jotka jaksoivat lukea tarinani :) ja Jaksamisia jokaiselle kärsivälle
Vastaukset 5
Vanhimmat
SIis... En oikeastaan tiedä mitä sanoa. Haluaisin vain kommentoida jotakin, koska harvemmin miehet avautuvat tästä (itsekin olen 18v syömishäiriötyttö). Mutta jos haluat puhua niin puhun ja kuuntelen kyllä erittäin mielelläni! Itsellänikin oli nimittäin jossain vaiheessa hirveä urheilukausi, ja nyt olen juuri YO-kirjoitusten partaalla, eli kai meillä lienee jotain yhteistä (SHn lisäksi).
Kiitos paljon :). Jos haluat antaa jotain msn-osoitetta tai vastaavaa yhteydenoton puitteissa niin olisi erittäin mukavaa. Arvostan kiinnostustasi!
Hah kuulostat ihan itseltäni..
Olen nuori nainen 22 v myöskin. Liikunta tuli elämääni vasta isompana ja kunnolla tulikin, niin kunnolla just että mitään muuta ei enää ollut ja siinä samassa laihtuminen ja pakkomielteet jne. Nyt kuukauden ihan lamaantuneena kotona miettien että mitä tää elämä oikeen on. Totaalilepoa ja fyysinen kunto varmasti romahtanut, mutta saanut uusia ajatuksia onneksi että ei ihminen saa käpertyä vaan ja tuijottaa omaa napaansa, pakko alkaa elämään. Muutenki ku huippukuntosena kaloreita laskien..
Miten tasapaino löytyy? :o Sitä mietin itekin..
Kiitos viestistäsi. On erittäin mukavaa puhua muiden ihmisten kanssa, jotka kamppailevat samanlaisten ongelmien parissa, ja ymmärtävät toinen toisiaan.
Olisitko kiinnostunut jutustelusta? Ja vielä kerran, kiitos :)
Olen yhä syömishäiriöinen enkä halua "tartuttaa" sinuun mitään pahoja ideoita, mutta voin antaa toisen sähköpostiosoitteeni: [email protected] , yhteydenotot "omalla riskillä" jos näin voi sanoa :)