Mitähän ihmeen järkeä tässä elämässä on? Koskaan en ole sitä ymmärtänyt, kuolemantoiveita on ollut varmaan n. 15 vuotiaasta, nyt ikää on reilut 30. Päivä päivältä elämä tuntuu vain raskaammalta, mitään motivaatiota ei ole mihinkään. Uskoa elämään tai ihmisiin ei ole. Millään ei ole merkitystä. Itsemurha olisi luultavasti mielekkäin ratkaisu jos uskaltaisi sen tehdä, mutta en uskalla ja en viitsi mieliharmia läheisille aiheuttaa, vaikka loppupelissä se olisi luultavasti vapauttava asia heillekin, vaikkeivät sitä itse ehkä heti ymmärtäisikään.
Ulkoapäin katsoen varmaankin näyttää hyvältä, on arvostettu ammatti ja hyvä palkka, omaisuutta (velkaa) yltäkylläisesti, hyvä puoliso ja pieni terve lapsi... varmaan joku hölmö kadehtiikin...
Vaan elämä on niin raskasta, vihaan elämää ja sitä myöten kaikkea, tämän äärimmäisen katkeruuden saa sitten kokea oma perhe... uskomatonta ettei edes pieni iloinen oma lapsi saa uskomaan elämään... päinvastoin pidän suurimpana tekemänäni virheenä elämässäni omaa lasta, sillä en haluaisi kenenkään kärsivän niin kuin itse kärsin, ja pelkään lapseni joutuvan samanlaiseen helvettiin kuin itse olen joutunut... toisin sanoen elämä on lähtökohtaisesti suurta kärsimystä, ja elämän luominen on kärsimyksen lisäämistä... Tähän pohdintaan pohjautuen siis lapsen tekeminen on suuri rikos - olen tehnyt lapsen tähän pahaan maailmaan, jossa itse kärsin suunnattomasti ja oletan että lapseni tulee kärsimään myös, se on väärin, lapsen tekemistä kadun teoistani eniten tässä elämässä.
Psykiatrillakin olen käynyt useampaan otteeseen mutta ei sieltä apua ole tullut, mielialalääkitys ei ole sopinut haittavaikutusten vuoksi. Toki keskustelu omista ongelmista on mukavaa siinä psykiatrin kanssa, mutta sitten se on palauttanut maan pinnalle, kun on tullut lasku käynnistä. Se tuntuu sellaiselta maksetulta ystävyydeltä se psykiatrilla käynti. Samantyylinen juttu kuin prostituiodun palveluiden käyttäminen etsiessäsi rakkautta, luulen.
Yksinäisyys, se kai se suurin ongelma sitten on, koen ettei minulla ole lainkaan ystäviä, tämä on kylläkin jonkin verran itseaiheutettua, johtuen asioista ja yhteensattumista, joista syytän puolisoani. Noh, pitkä tarina ja asia on käyty läpi puolisonkin kanssa ja anteeksi on annettu. Tuntuu kuitenkin että anteeksi en voi puolisolleni antaa enkä kuitenkaan enää usko ihmisiin enkä ystävyyteen, ainakaan itseni osalta, jotenkin tuntuu että aina vaan loukataan ja tulen satutetuksi. En jaksa enää edes yrittää... en jaksa enkä halua, uskoa mihinkään positiiviseen ei ole enää...
Tällä hetkellä kokonaistilanne alkaa olla ylitsepääsemättömän hankala, työ alkaa olla ainoa asia minkä saan hoidettua jotenkuten, siinäkään motiivi ei ole edes selvillä, jonkinlainen velvollisuudentunto kai, ja rahantarve... tuntuu vaan että on vain päivistä kiinni milloin jaksaminen edes tällä tasolla loppuu... perhettä olen laiminlyönyt jo pitkään, ja sen tiedostaminen ei tietenkään mielialaa kohenna... eihän perhe tällaista ansaitse, mutta toisaalta katkeruus yllämainituista seikoista puolisoa ja toisaalta koko elämää kohtaan on liian suurta...
Mikä mahtaisi olla ratkaisu? Mikä ihmeen tarkoitus tällaisella kärsimyksellä on? Liian pitkä tie on vielä edessä... kuolemantoive on ainoa toiveeni... en osaa nähdä ratkaisua tähän tuskaan...
Ulkoapäin katsoen varmaankin näyttää hyvältä, on arvostettu ammatti ja hyvä palkka, omaisuutta (velkaa) yltäkylläisesti, hyvä puoliso ja pieni terve lapsi... varmaan joku hölmö kadehtiikin...
Vaan elämä on niin raskasta, vihaan elämää ja sitä myöten kaikkea, tämän äärimmäisen katkeruuden saa sitten kokea oma perhe... uskomatonta ettei edes pieni iloinen oma lapsi saa uskomaan elämään... päinvastoin pidän suurimpana tekemänäni virheenä elämässäni omaa lasta, sillä en haluaisi kenenkään kärsivän niin kuin itse kärsin, ja pelkään lapseni joutuvan samanlaiseen helvettiin kuin itse olen joutunut... toisin sanoen elämä on lähtökohtaisesti suurta kärsimystä, ja elämän luominen on kärsimyksen lisäämistä... Tähän pohdintaan pohjautuen siis lapsen tekeminen on suuri rikos - olen tehnyt lapsen tähän pahaan maailmaan, jossa itse kärsin suunnattomasti ja oletan että lapseni tulee kärsimään myös, se on väärin, lapsen tekemistä kadun teoistani eniten tässä elämässä.
Psykiatrillakin olen käynyt useampaan otteeseen mutta ei sieltä apua ole tullut, mielialalääkitys ei ole sopinut haittavaikutusten vuoksi. Toki keskustelu omista ongelmista on mukavaa siinä psykiatrin kanssa, mutta sitten se on palauttanut maan pinnalle, kun on tullut lasku käynnistä. Se tuntuu sellaiselta maksetulta ystävyydeltä se psykiatrilla käynti. Samantyylinen juttu kuin prostituiodun palveluiden käyttäminen etsiessäsi rakkautta, luulen.
Yksinäisyys, se kai se suurin ongelma sitten on, koen ettei minulla ole lainkaan ystäviä, tämä on kylläkin jonkin verran itseaiheutettua, johtuen asioista ja yhteensattumista, joista syytän puolisoani. Noh, pitkä tarina ja asia on käyty läpi puolisonkin kanssa ja anteeksi on annettu. Tuntuu kuitenkin että anteeksi en voi puolisolleni antaa enkä kuitenkaan enää usko ihmisiin enkä ystävyyteen, ainakaan itseni osalta, jotenkin tuntuu että aina vaan loukataan ja tulen satutetuksi. En jaksa enää edes yrittää... en jaksa enkä halua, uskoa mihinkään positiiviseen ei ole enää...
Tällä hetkellä kokonaistilanne alkaa olla ylitsepääsemättömän hankala, työ alkaa olla ainoa asia minkä saan hoidettua jotenkuten, siinäkään motiivi ei ole edes selvillä, jonkinlainen velvollisuudentunto kai, ja rahantarve... tuntuu vaan että on vain päivistä kiinni milloin jaksaminen edes tällä tasolla loppuu... perhettä olen laiminlyönyt jo pitkään, ja sen tiedostaminen ei tietenkään mielialaa kohenna... eihän perhe tällaista ansaitse, mutta toisaalta katkeruus yllämainituista seikoista puolisoa ja toisaalta koko elämää kohtaan on liian suurta...
Mikä mahtaisi olla ratkaisu? Mikä ihmeen tarkoitus tällaisella kärsimyksellä on? Liian pitkä tie on vielä edessä... kuolemantoive on ainoa toiveeni... en osaa nähdä ratkaisua tähän tuskaan...
Vastaukset 41
Vanhimmat
Rehellisesti sanottuna saat elämäntilanteesi kuulostamaan aika masentavalta, vaikka en usko että se sitä tosiasiassa.
Yrität selvästi täyttää tyhjiötä itsestäsi joka ei täyty ja teet kuolemaa henkisesti. Itsemurha ei nyt kumminkaan ole ainoa ratkaisu ja hyvän kun olet itsekkin tajunnut sen.
Ehdotan, että alat palkitsemaan itseäsi joka päivä. Ensinnäkin alat nyt tekemään asioita joista tykkäät ja nautit elämästä. Jopa alan vaihdos sellaiseen joka sua oikeasti kiinnostaisi voisi auttaa.
Lisään tämän sivun kirjanmerkkeihin, koska menen nyt nukkumaan. Haluan kumminkin neuvoa ja auttaa mikäli pystyn, joten tulen tänne aina välillä kurkkaamaan.
Ihan selkeästi sun probleeman ydin on yksinäisyys.
Se vie kyllä ihmisestä mehut hyvin äkkiä.
Ihminen hautoo vaan omia juttujaan itekseen --- ei hyvä.
Homma niitä kavereita takaisin ja lakkaa syyttelemästä muijaasi.
Opettele olemaan kiitollinen, luuletko että muillakaan tuon helpompaa on, tuohon kuvailemaasi oloon kun lisäät vielä työttömyyden ja köyhyyden, mutta SILTI , silti jatketaan perskeles loppuun asti ja silti tässä mennään samassa veneessä.
Kiitokset vastauksista.
Tuo on toisaalta totta mikä molemmista vastauksista tuli ilmi että ei ne asiat niin huonosti ole miltä saan ne näyttämään. Siksi en mielelläni viitsisi valittaa, ja pitkään olen noin itsellenikin väittänyt että joo, sullahan menee hyvin, on hyvä ura ja rahaa, terveyttä ja perhekin... mitä vielä pitäisi olla? mitä valitat...
Mutta... kun asia olisikin noin yksinkertainen... voi kun näkisin asian noin vaan kun en näe... sisälläni on vain tuo kirottu tuskan tunne että elämä on rangaistus ja pelkkää lusimista päivästä toiseen... jotenkin tuntuu että elämä on opettanut vain pelkäämään pettymyksiä, eli jos jotain saavutat tai olet johonkin tyytyväinen niin hetken päästä se riistetään sinulta ja kärsit vain kahta kauheammin sitä menetyksen tuskaa.
Toisaalta tuo homma toimii niinkin päin että kun tällä hetkellä koen että elämä on kärsimystä ja toivotonta, ilotonta lusimista eikä mikään huvita eikä mikään tuota iloa, niin sitten kun eräs päivä joudunkin vaikka vakavaan onnettomuuteen tai sairastun vakavasti ja menetän terveyteni pysyvästi ja ehkä vielä työkyvynkin, tai menetän rakastavan perheeni esim onnettomuudessa, niin sitten onkin mielenkiintoista nähdä miten reagoin, luultavasti kadun syvästi elämätöntä elämääni ja mietin katkerana niitä menetettyjä, hukattuja mahdollisuuksia mitä minulla oli silloin kun minulla oli kaikki...
Sinänsä siis luulen tiedostavani ongelmani mutta kun mieli ei kuitenkaan pysy mukana... en vaan saa aikaiseksi mitään positiivista, tuo kirottu masennuksen tumma pilvi peittää koko taivaan ja lamaa minut, en jaksa, en halua, jos saan ajatuksen tehdä jotain kivaa itselleni tai esim vaimolleni ja jotain yritän, niin pienikin vastoinkäyminen saa heti koko maailman kaatumaan päälleni ja haluan vain vetäytyä peiton alle ja ajaa kaikki viimeisetkin läheiset ihmiset, oman lapseni ja puolisoni pois elämästäni ja kiroan koko elämäni ja toivon vain pikaista kuolemaa.
Mikä ihme siis neuvoksi, voimavarat tuntuvat olevan todella vähissä...
Toisaalta ongelmana on myöskin yleinen motivaatio elämään, mikä järki tässä elämässä on?
Koen että olemassaoloni on kuin eräänlainen nyrkkeilykehä, jossa vastassa on voittamaton vastustaja - elämä. Mitä mieltä on siis ottaa vastaan iskuja toisensa perään, ja jos saat lyötyä takaisin ja hetken ajan luulet voivasi voittaa niin seuraavassa hetkessä vastustaja vetääkin maton alta tai lyö vyön alle ottaen luulot pois ja aiheuttaen suurta tuskaa. Kuitenkin sinun täytyy vielä nousta lyönnin jälkeen ylös vain ottaaksesi vastaan uuden iskun ja kaatua taas maahan, nousta ylös ja saada taas turpiinsa... ja tätä jatkuu kunnes tulee lopullinen kuolinisku ja häviö kaikkien kärsimysten jälkeen. Mitä ihmeen järkeä tuossa on?
No hei...
Mitä masennuslääkkeitä olet kokeillut ja mitä niin ylivoimaisia haittoja niillä on ollut, että olet joka "kuurin" lopettanut?
Tiedätkin varmaan, että suurin osa haittavaikutuksista loppuu kun elimistö tottuu lääkkeeseen. Ja masennuslääkkeiden todellisen tehon tunnet vasta n. 1-2kk lääkkeen syönnin aloituksesta sillä edellytyksellä että et käytä viinaa tuona aikana mieluiten tipaakaan. Oletko mitään kokeilemistasi lääkkeistä syönyt minimissään 1kk ajan?
Olisiko sun mahdollista päästä psykologin / muun terapeutin juttusille työterveyden tai oman terveyskeskuksen kautta? Ota ihmeessä selvää ja kiireesti, jos et tiedä vastausta tähän!!! Jotain apua on varmasti saatavilla mutta se on itsestäsi kiinni!
Pystytkö vaimosi kanssa puhumaan näistä "tunnoistas"?
juu voi se elämä olla paskaa vaikka kaikki ois hyvin...
Olen 23-vuotias mies (pian 24) ja tajusin ensimmäisen kerran jo reilu 4 vuotta sitten ettei tässä elämässä ole järkeä. Ihmiset on vain turhaa massaa eikä millään asioilla mitä me täällä tehdään ole mitään väliä. Kaikki me tullaan kuolemaan eikä sillä ole enää mitään väliä sen jälkeen mitä on elämässään tehnyt tai jättänyt tekemättä.
Sen takia tämä eläminen tuntuu aivan helvetin turhauttavalta. Mun elämässä ei ole mitään päämäärää mitä kohden mennä. Okei haluaisin kyllä naisen tai seksiä edes joskus mutta ei minusta olisi arkuuteni takia seurustelemaan ja toistaalta en jaksaisi muiden ihmisten seuraa. Sitoutuminenkin olis mulle liian raskasta. Ihmettelen miten valtaosa ihmisistä jaksaa elää täällä ja löytää mielekkäitä asioita elämässään. Onko valtaosa ihmisistä vain niin tyhmiä ettei tajua sitä ettei elämässä oikeasti ole mitään järkeä. Onkai tähän minun olotilaani masennuksellakin suuri osuus. Silti ajattelen että ymmärrän ehkä liiankin paljon asioista.
Jos ei ole päämäärää, niin hankkikaa sellainen.
" naisen...seksiä"
voi sun ****
Hankkikaa KUNNOLLINEN päämäärä. Selvittäkää maailmankaikkeuden rakenne. Tehkää kuolematonta taidetta! Keksikää uusia keksintöjä!
Sinulla on nainen ja lapsi. Ja silti jaksat valittaa että elämä on paskaa.
Ongelmasi on se että olet narsisti,
Typerä kommentti, ja tod.näk. ei ole totta. Narsismi on aivan jotain muuta määritelmältään.
Sinulla taitaa olla kolmenkympin kriisi. Nuoruus on tullut vääjäämättömään päätökseensä, keho alkaa rapistua, edessä on keski-ikä ja vanhuus. Katsot menneitä vuosia, vuosikymmeniä, taaksepäin, ja sinusta tuntuu ettet ole saavuttanut juuri mitään. Tämä on tavallaan luonnollista. Ihminen on itse pahin kriitikkonsa.
Itsemurha on luonnollisesti täysin poissuljettu vaihtoehto. Tiedät sen itsekin. Emme päätä itse koska synnymme, tästä seuraa ettemme myöskään päätä, koska kuolemme. Sinulla on lisäksi lapsi, lapsellasi on oikeus isään, ja sinulla on velvollisuuksia häntä kohtaan.
Puhtaasti käytännölliseltä kannalta elämän tarkoitus on oman sukunsa jatkaminen. Tämän tarkoituksen olet jo osaltaan saavuttanut, nyt sinun pitää vielä varmistaa että lapsesi selviytyy aikuisikään asti, ja tulee toivottavasti saamaan myös omia jälkeläisiä. Heille tulet toimimaan isoisänä. Sinulla on siis elämässä vielä paljon tavoiteltavaa, ja paljon työtä jäljellä.
Filosofisemmin katsottuna elämän tarkoitus on elää mahdollisimman hyvä elämä, oman ja muiden kannalta. Tämä koskee niin sinua, kuin meitä jotka emme omaa jälkikasvua ole vielä saaneet, tai emme tule koskaan saamaankaan. Tulee huomata, että meillä jokaisella on vain tämä yksi ja ainoa mahdollisuus elämään. Ellei sitten usko jälleensyntymiseen. Tämä mahdollisuus kannattaa käyttää mahdollisimman hyvin ja pitkään.
Masennus on kehosi tapa kertoa sinulle, että elämässäsi on jokin vialla (yllätys yllätys). Ehkä vialla on avioliittosi, ehkä et ole parisuhteessasi onnellinen. Ehket vaan halua myöntää sitä itsellesi. Tai sitten jokin muu, ehkä työ on se joka sinua lyö alas. Minä en sitä voi tietää, sinä itse voit asiaa pohtia.
Koska nykyinen tilanteesi ei mitä ilmeisimmin toimi, on selvää että sinun pitää muuttaa lähestymistapaasi. Voit tehdä sen esimerkiksi aloittamalla uuden harrastuksen. Ehkä pidät vieraista kielistä? Lähde kansalaisopistoon / vast opiskelemaan vaikka kiinaa. Et ole liiikunnallinen? Aloita kuntosaliharrastus ja lenkkeily. Pakota kehosi tottelemaan mielen käskyä.
Olet siinä mielessä onnellisessa asemassa, että olet mies. Meillä miehillä kun on tämä "ihmehormoni" testosteroni. Testosteroni palkitsee sinut siitä, että pakotat lihaksesi kasvamaan ja kuntosi paranemaan. Yksi palkinnoista on masennuksen helpottuminen.
Murra masennuksen kahleesi, ja aloita elämäsi uudelleen. Tee tarvittavat johtopäätökset parisuhteesi suhteen, ja toteuta ne. Aloita uusi harrastus.
Jos haluat keskustella toisen päälle kolmikymppisen miehen kanssa, jolla ei tosin ole lapsia (eikä tulekaan olemaan), rekisteröi nimimerkkisi ja lähetä minulle viestiä.
Älykästä kirjoistusta! Auttoi ainakin minua eteenpäin.
Täällä voisi olla sinunkin tilanteeseen sopivaa pohdintaa, kirjoitin tuonne muutamia asioita, jotka haluaisin kirjoitta sinullekin... :
http://keskustelu.suomi24.fi/node/11096704
"...Hänen avoin teesinsä oli että "tekemällä helppoja asioita ihminen ei tule onnelliseksi."
Kirjassa Hannele Niemi kirjoittaa: Viktor E. Frankl korostaa sitä, että ihmisen tärkein perustarve on löytää tarkoitus elämälleen.
Elämäntarkoitus voi olla jotain sellaista, jossa me voimme olla antamassa itsestämme jotain toisillemme kuten palvelu, työ, rakkaus, elämäntehtävä. Se on jotain sellaista, jota emme etsi vain itseämme varten ja tavoitellaksemme onneamme.
Tavoittelemme jotain itseämme suurempaa. Onni tulee sivutuotteena. Elämään kuuluu jännite, ei niinkään harmonia ja tasapaino. Joudumme jatkuvasti tilanteisiin, jotka haastavat meitä ponnisteluun, kasvuun ja muutokseen.
Yksi osa elämän tarkoituksen löytämistä on sen ymmärtäminen, että elämään kuuluu aina kärsimystä. Me joudumme kohtaamaan sen monissa muodoissa, ja myös luomaan sen edessä omat selviytymiskeinomme. Se ei ole alistumista, vaan asenteen luomista, joka antaa voimaa tehdä se, mikä kulloisessakin tilanteessa on mahdollista.
...Mitä annan elämälle?... "En odota enää elämältä, vaan elämä odottaa minulta." (Niemi 2011)
Edellä mainittu jonkinlaisen sisäisen kamppailun hyväksyminen pitää sisällään myös sen, että tavoittelun kautta saavutetut asiat maistuvat paremmilta. Itse koen, että toiminta voi olla tällöin lähes mitä vain.
Kunhan toiminnan kautta antaa jotain itsestään. Itsensä haastaminen ja ponnistelu (henkinen tai fyysinen) saavat aikaan iloa. Em. kirjassa Ulla Solasaari kirjoittaa: Ilo on hyvinvoinnista ja elinvoimaisuudesta seuraava tunnetila. (Solasaari 2011) Ilo siis ilmentää elinvoimaisuutta.
Jos ilo on kadoksissa niin sen tulkitsisi silloin olevan oire konkreettisen elinvoimaisuuden kokemusta tukevan toiminnan puutteesta.
Itse tiedän, että minulla on hyvin selkeä tarve tuntea elinvoimaisuuden kautta toimintakykyä ja pystyvyyttä. Ehkä se on jokin maskuliinisuuteen tai yleisesti miehenä olemiseen sisältyvä asia (tai sitten sillä ei ole mitään tekemistä sukupuolen tai maskuliinisuuden kanssa), mutta haluan kokea elinvoimaisuutta konkreettisen tekemisen ja kädentaidon kautta. Tuossa pari viikkoa sitten olin venehommissa tekemässä veneeseeni uutta pressukatosta talven varrelle ja voin sanoa, että sen sahaamisen ja naulaamisen kautta sain juuri elinvoimaa ja puhdasta ILOA.
Samalla tulee mieleen, miksi tuo elinvoimaisuuden ja konkreettisen kehon hallinnan tuoma onnistumisen kokemus ovat tässä teoreettisessa kynänpyörittelyssä ja virkamiestyössä niin kaukaisia ja harvinaisia asioita.
En tiedä kuuluuko työn kautta toteuttaa omia vitaalisia arvoja, pystyvyyttä, toimintakykyä ja elinvoimaisuutta ilmentäviä tekoja, mutta itse koen, että mikseivät työntekemisen keskiössä olisi juuri nuo iloa tuottavat konkreettiset teot, joiden kautta saada onnistumisen kokemuksia. Tällä hetkellä työpäiväni konkreettisin toiminta on oppilaan siirtäminen sähköisessä ryhmähallintajärjestelmässä ryhmästä toiseen. Hiirenklikkaus. Naurettavaa. :D
...Mukavuusalueesta luopuminen on meidän velvollisuutemme. Oman onnemme tähden."
Posted by Rajankävijä at 10:09 AM 3 comments. Labels: elämänkatsomus, elämänlaatu, epävarmuus, sitoutuminen, tavoitteellisuus (suolaisia pisaroita -blogi)
" 3. Psykologiassa puhutaan melko vähän toivosta, ilosta ja onnellisuudesta? Miksiköhän? (markku ojanen)
Onnelliset ihmiset eivät tarvitse mitään, eivätkä he ole mitään pyytämässä. He jäävät huomaamattomiksi. Sen sijaan jokainen vastuullinen ihminen haluaa auttaa niitä, joilla on vaikeata. Suuri osa psykologeista kiinnostuu alasta juuri sen tähden, että haluavat olla avuksi muille. Ei siis ole ihme, jos tutkimuskin on painottunut tähän suuntaan.
Jossakin vaiheessa pessimismi korostui liikaakin. Kun tapaa paljon ihmisiä, joilla on vaikeuksia, alkaa ajatella, että elämä on yhtä tuskaa ja piinaa.
Esimerkiksi Sigmund Freudin tulkinta ihmisestä oli synkkä. Hän näki ihmisen perin juurin itsekkäänä, omaa etua etsivänä olentona. Tähän mielipiteeseen ovat monet psykologit yhtyneet.
Tämä KUVA EI ole kuitenkaan TOTUUS ihmisestä, vaan ihmisessä on myös myönteinen puoli, joka usein jää piiloon. Emme sitä paitsi koskaan voi tietää, millainen ihminen todella on, vaan tässä näkyvät tutkijan omat arvostukset."
"Tutkija Venkula: Osaaminen korostunut liikaa
"Osaaminen painaa tänä päivänä liikaa: luulemme, että erikoistumalla mahdollisimman varhain saamme aikaan huippuja", vapaa tutkija Jaana Venkula sanoi puhuessaan Kuluttajatutkimuskeskuksen seminaarissa Helsingissä...
"Huippuja ei ole ilman laaksoja tai tasanteita.... Huippuja jahtaavassa yhteiskunnassa eettisyys ja kohtuullisuus tulee Venkulan mukaan mahdottomaksi. Silloin myös onnellisuus on vaarassa, koska ihminen on onnellinen silloin, kun hän tuntee tekevänsä asioita hyvin ja eettisesti oikein.
---> "Nyky-yhteiskunnassa ihmisiltä on kadonnut yhteys toimintaan.
Siksi olemme kadottaneet yhteyden onnellisuuden kokemiseen", Venkula sanoi.
"Liian voimakas huipun tavoittelu vie muuhun kuin elämää edistävien asioiden tavoitteluun. "
Eli jos pystyy löytämään edes jotakin vähäistäkin mielekästä asiaa välillä, mitä voi konkreettisesti tehdä, se voi lisätä parempaa oloa. Työkään ei välttämättä ole sitä mitä "haluaa" tehdä. Jokin konkreettinen tekeminen olisi hyvä, vaikka alkuun pakottautumalla. Jotakin jossa näkee tuloksen tai käsiensä jäljen. Tai sitten auttamista, palvelemista tms. Toistamalla tekemistä, voi parempi olo lisääntyä.
Hyvä hetki voisi olla pienikin asia aina silloin tällöin.
Ymmärrän silti, että joskus voi olla niin vaikeita tilanteita, että voi olla hankala kokea mitään tyytyväisyyttä.
Muiden on helppo sanoa että "ota vaan iloinen asenne." Ei se ole niin yksinkertaista. Vakavasti puhuen maailmassa on jättiläisen kokoinen ongelma ja kaikki lapset tulevat jossain vaiheessa kärsimään vanhempiensa typerät päätökset ja teot.
Nykyiset ja tulevat sukupolvet saavat osakseen maapallon saastumisen, eläinten sukupuuttoon kuolemisen, liikakansoituksen, rahan puutteen jne. Siinä tulee olemaan vakava paikka päättää, että miten toimia tai voiko ylipäätään toimia ollenkaan.
Jokaista joka tiedostaa nämä ongelamat, ahdistaa. Ihmisten kanssa ei voi puhua ongelmista. Joku tulee heti huutamaan, että "olet kamala pessimisti tai kamalan masentunut" ja yhteiskunnan taholta vedotaan sensuuriin!!! Ihmiset ei halua ajatella ikäviä asioita MUTTA JOSKUS ON PAKKO tai todellakin synnyttää lapset suoraan kuolemanloukkuun!!!!
Toinen juttu mikä ÄRSYTTÄÄ, on ikuinen TYÖ! Ihmiset paiskii töitä kuin hullut ja aivan turhaan!!!!! Vähempikin riittäis!!!!!
Minä en aio hommata lapsia ennen kuin on varmuus siitä, että ihmiset todellakin vakavoituu, ryhdistäytyy ja tekee parhaansa paremman tulevaisuuden tähden!!!! On turha harha kuvitella, että raha voi pelastaa jonkun yksittäisen perheen ahdingosta!!! Katastrofi on maailmanlaajuinen!!!!
"Minä en aio hommata lapsia ennen kuin on varmuus siitä, että ihmiset todellakin vakavoituu, ryhdistäytyy... "
Sitä saatkin odottaa.
Pohjimmiltaan ihmisen mieleterveys ei kestä vakavoitumista.
Mua ei ainakaan kiinnosta tämän nykyelämän pinnalliset arvot, jatkuva kilpaileminen siitä kuka tienaa eniten rahaa, omistaa sitä sun tätä ja kenellä on eniten ystäviä. Mulle olis paljon helpompaa palata takaisin vanhoihin aikoihin. Tämä nykyaika tuottaa vain tuskaa ja paineita. Haluan jättäytyä tämän hulluuden ulkopuolelle.
Suosittelen lukemaan Eckhart Tollen kirjan Läsnäolon voima. Muuttaa varmasti käsityksiäsi itsestäsi ja elämästä.
Taidat olla masentuntu ja sinulta puuttuu elämisen tarkoitus: ei edes lapsi motivoi sinua vaikka se on jo sinänäsä valtava juttu huolehtia pienestä eämästä. Jo tämä antaa sinulle syynelää. Et kai jätä tätä pientä orvoksi ilman toista vanhempaa.
Sinulla on aineellisesti kaikki hyvin.
Varmaan itsekkin ajattelisin juuri noin jos en olisi löytänyt sitä kaikista syvintä tarkoitusta olemassa ololleni yhteydestä Jumalaan. Onkohon tässsä juju sinunkin el'män tyhjyyteen. Tosin on uskovaisiakin jotka potevat masennusta ja elämän tarkoituksettomuutta, mutta syynä on silloin sairaus.
Ymmärrän sinua. Ilman Jumalaa olisin samassa pimeydessä. Kyllä sinunkin eläm'lle on Taivaallisella Isällä ihan tarkka suunnitelma ja Hänen yhteydessä löydät jännän ja mielenkiitoisen tehtävän ja se jakuu myös iankaikkisuudessa.
Toivon sinulle löytämisen riemua ja että uusi lehti avautuu pian?
Jeesus Kristus sanoo: Minä olen tullut, että teillä olisi elämäja yltäkylläisyys!
Jaahas, uskonnon tuputtaja...Mitäs jos diggailee enemmän vaikka hindulaisuudesta tai vaikka buddhalaisuudesta? Vai onko kristinusko ihan ylivertainen niihin nähden? ;)
Aloitat lääkärin valvonnassa lääkityksen ja jos ei auta kokeilet aina uutta lääkettä. Kyllä ne merkittävät sivuoireet on harvinaisia.
Kiitoksia mielenkiintoisista ajatuksista kaikille vastanneille.
Kysyttiin mielialalääkkeistä, on kokeiltu useita mielialalääkkeitä, Mirtatsapiinia, Essitalopraamia, Optiparia, Venlafaksiinia... kaikista samantyyppisiä haittoja eli pahoinvointia, tokkuraisuutta, epätodellista oloa ja säpsähtelyä, Mirtatsapiinista levottomat jalat. Totta on, että ehkä haitat lievittyisivät ja teho tulisi esiin jos pystyisin lääkkeitä käyttämään pidempään kuin 1-2 viikkoa. Ongelmana on kuitenkin se että olen työelämässä ja työ on vaativaa ja kuormittavaa jo ilman noita haittavaikutuksiakin. Jos olisin jouten niin toki pakottaisin itseni sietämään nuo haittavaikutukset sen 1-2 kuukautta. Nyt työssä ollessani se ei vain ole onnistunut, muutenkin niin veitsen terällä tuntuu edes tuo normaali työjaksamiseni olevan.
On totta että apua on tarjolla ja sitä olenkin hakenut, vähän takaiskuja on siinäkin tapahtunut mutta olen tosiaan psykiatrin puheilla useamman kerran käynyt. Luulen kyllä että tuo mielialalääkitys voisi pidemmän päälle antaa vähän potkua mitä tarvitsen, mutta se vaatisi luultavasti useamman viikon tauon työstä ja arkielämästä että jaksaisin niiden pahimpien haittavaikutusten yli.
Vaimon kanssa olen kyllä puhunut tunnoistani, mutta hän ei ota juttuja tosissaan eikä oikein osoita ymmärtävänsä, on tavallaan eri aaltopituudella noissa asioissa.
Tuo oli hyvä pointti että ehkä en ole parisuhteessani onnellinen, se pitää paikkansa. Toisaalta en ole onnellinen elämässäni yleensäkään. Tiedän että olisin onneton yksinkin, kuitenkaan silloin ei tarvitsisi kantaa vastuuta ja huolehtia juuri muista kuin itsestä ja sitä kautta kärsimys olisi hieman vähäisempää.
Vaimoni vaan sattuu olemaan niin hyvä, kiltti ja rakastava etten raski häntä jättää. Tajusin kyllä jo vuosia sitten että tämä parisuhteeni lisää kärsimystäni ja halusin suhteen lopettaa mutta kun vaimo "roikkui" kiinni minussa niin en raaskinut jättää. Nyt on edelleen samat tuntemukset, eli että ilman parisuhdetta olisin vähemmän kärsivä. Toisaalta nyt kun on hankittu valtava yhteinen velka ja lapsi ja totuttu jo toisiimme ja saavutettu syvä luottamus yms, niin nyt en ainakaan enää kehtaa hevillä erota, se olisi pitänyt tehdä aikanaan jo ennen näitä kaikkia sitoumuksia. Toisaalta vaihtoehtona olisi yksinelo, toista naista en varmasti ota koskaan vaikka mikä tulisi, tämä nykyinen on kuitenkin nainen parhaasta päästä, eikä vaihtamalla parane. Se vaan on totuus että minulle elämä yksin olisi helpompaa.
Nimimerkki xis esitti hienon näkökulman. Tuo pitää varmasti paikkansa että onnellisuus tai elämän tarkoitus on selkeämpää nähdä silloin kun on ns vaikeaa, kun yrittää tavoitella jotain. Kun muistelen elämääni taaksepäin niin olihan esim opiskeluaika eri tavalla jännää ja mielekästä, kun opiskeltava ala tarjosi haasteita ja mielenkiintoisia asioita. Oli myös hyviä kavereita, joiden kanssa sai asioista jutella ja tehdä asioita yhdessä. Samoin opiskelun edetessä aukeavat ovet työmaailmaan ja haaveet siitä mitä kaikkea sitten voi hankkia ja tehdä kun on valmistunut jne.
Tuntuu että nykyään kaikki tuo mielenkiintoisuus elämästä puuttuu. Ei ole oikein mitään mitä haluaisi saavuttaa tai mistä haaveilisi, tai on mutta ne tuntuvat epärealistisilta. Toisaalta työni on erittäin palkitsevaa, joskin myös erittäin kuormittavaa henkisesti. On myös tunne että työ ei kuitenkaan anna sitä puuttuvaa elämän sisältöä, ainakaan kokonaan.
Tämä on todella mukavaa analysoida asioita kun saa vastauksia ja muiden ihmisten näkökulmia näihin omiin sekaviin kirjoitelmiinsa.
Nyt taas kun tätä elämäni ongelmaa ja elämäni tarkoituksen ja mielekkyyden
puuttumista pohdin, niin päällimmäiseksi nousee yksinäisyys. Jotenkin tuntuu että hienot ystävyyssuhteet jotka sain koulu- ja opiskeluaikanani ovat kaikki syystä tai toisesta lopullisesti menetettyjä. Eikä enää uusiin oikein riitä luottamusta eikä yritystä. Tässä on tullut niin komplisoituneeksi ja pessimistiseksi potentiaalisten uusien ystävyyssuhteiden osalta ettei vaan tee mieli yhtään laittaa efforttia niihin. Pitäisi toki, minun käsissänihän se asia on, mutta kun ei jaksa, ei halua pettyä... kaikessa tulee pintaan vain katkeruus ja viha elämää kohtaan...
Harrastuksista sen verran että olen hiljattain aloittanut uuden itselleni erittäin mielekkään harrastuksen, se kantoi eteenpäin jokusen viikon, mutta nyt sekin tuntuu vain ihan kivalta, mutta ei se tätä kokonaisuuden suuntaa riitä muuttamaan, eli mieliala on vaan matala... raskaalta tuntuu siihenkin harrastukseen jo lähteä. Toisena harrastuksena olen kokeillut myös erästä liikunnallista yksilölajia, mutta pakkopullaa sekin tuntuu olevan, ei siitä saa ainakaan riittävästi mitään testosteronia mikä millään tavalla auttaisi henkistä hyvinvointiani, lähinnä jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta olen sitäkin harrastusta yrittänyt jatkaa.
jatkuu...
4 11 nimimerkki kirjoitti tuosta halustaan jättäytyä nykyelämän pinnallisten arvojen ulkopuolelle, tuo halu on minussakin, mutta jotenkin tuntuu että ympäristön paine ja odotukset pakottavat elämään elämää vastenmieliseen suuntaan. Minunkin haaveena olisi erakoitua ja alkaa mietiskelemään ja kehittämään itseä henkisesti, mutta tässä sitä nyt ollaan, materian ja näiden minusta riippuvaisten vaimon ja ennenkaikkea pienen lapseni tarpeiden vankina, käytännössä lopun ikäni, ja toki vanhempanikin minua vielä tarvitsevat.
Tuo tosiasia elämässäni juuri harmittaa että kun olisin älynnyt pysyä edes yksin enkä hankkiutua parisuhteeseen ja hankkia lasta, niin olisi edes jossain vaiheessa ollut mahdollista tuo itsensä vapaampi toteuttaminen ja nyky-yhteiskunnan menosta erakoituminen, joka omien pohdintojeni perusteella voisi olla tie henkisen kärsimyksen hallitsemiseen.
Taas täällä...
Viikonloput ovat oikeastaan pahinta elämässäni koska elämäni on kokolailla tyhjää työn ulkopuolella. Joutoaikaa on aina liiaksikin viikonloppuisin, jolloin sitten helposti huomaa tämän elämänsä joutavuuden... olisihan tuota joutanut kuolla jonkun elämänhaluisemman tieltä... esim nuo uhrit tuolla Amerikan kouluampumisessa... varmasti kaikki elämänhaluisia... mutta ei, lusittava on tämä pitkä pitkä elämä ihan katkeraan loppuun asti...
Jollakin tavalla ymmärrän sinua. Itse olen jotenkuten jaksanut nämä viime vuodet muista ihmisistä eristäytyneenä ja opiskellen. Itse olen niiden ihmisten luota, joista todella olisin välittänyt, lähtenyt pois ja alkanut ihmissuhteisiin sellaisten kanssa, joista en ole niin piitannut, koska sellaisten kanssa on ollut helppo olla.
Nyt sitten alkusyksystä kuulin, että yksi vanha tuttava oli surmannut itsensä. Lohduttauduin myöhemmin ajatuksella, että on ainakin yksi tärkeä ihminen vielä jäljellä, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan enkä löytänyt facebookista. Sain sitten selville, että myös hän on kuollut nuorena ilmeisesti jo vuosia sitten. Eli toisin sanoen ihminen, jonka kanssa olen viettänyt ainoat hyvät hetkeni koko elämässäni (kauan sitten), on kuollut enkä edes tiennyt siitä, koska olen juo vuosia eristäytynyt kaikista muista ihmisistä. Jotenkin sellainen turta olo, ettei edes jaksa ihmetellä enää, miten näin paljon pahaa voi tapahtua.
Opiskelu on tosiaan vielä kesken, valmistumiseen on vajaa 2 vuotta, ja yksi lapsikin on. Lapseni on hyvin elämäniloinen ja energinen, ja on kamalaa, että hänellä on tällainen äiti.
Mutta kun elämässä on mennyt ihan kaikki pieleen lasta lukuunottamatta, ja tuntuu kuin olisin enää vain tyhjä kuori, joka elää pelkästään lasta varten ja oikeasti haluaisin maata siinä samassa mullassa, missä tämä itselleni rakas ihminen on, jonka luota lähdin pois vain siksi, että olin niin kyvytön solmimaan ihmissuhteita.
Mitä ihmeen tarkoitusta voisi olla tällaisessa maailmassa, jossa parhaat lähtevät ensin pois ja elämässä, jossa kaikki menee pieleen?
Todella säälin lastani, että hänellä on tällainen äiti, ja hänen takiaan olisi pakko yrittää jatkaa, vaikka oikeasti haluaisin maata samassa mullassa, jossa tämä itselleni rakas ihminen nyt makaa. Ainoa lohduttava ajatus on, että joskus vielä itsekin pääsee pois eikä tarvi ikuisuutta olla täällä. En voi ymmärtää, miten joku voi haluta elää ikuisesti.
Sinulla on sietämättömän paha olo mutta ei niin paha, että kestäisit mielialalääkkeen sivuvaikutuksia pari kuukautta? Töistä saa sairaslomaa tarvittaessa ja noita sivuvaikutuksia (kaikki nuo olivat ihan tavallisia) voi lievittää tilapäisesti bentsoilla.
Mutta ilmeisesti olosi ei kuitenkaan ole niin paha, että haluaisit siihen helpotusta.
Keskusteluapua kannattaa hakea psykoterapeutilta, ei psykiatrilta. Psykiatri hoitaa tuon lääkepuolen. Toki monella psykiatrilla on myös psykoterapeutin pätevyys, mutta kyse on kuitenkin kahdesta eri ammatista.
Joo, olet oikeassa simasuuneiti tuossa asiassa että 1-2kk sairauslomaa ja lääkityksen sisäänajo siinä vaiheessa varmaan onnistuisi. Ehkä sitten niiden bentsojen avulla... mutta olevinaan olen niin "tärkeä" siellä työpaikalla etten sen vuoksi halua olla pois ellen oikeasti ole sairas... en tunnu oikeutetulta siihen, olisi selkeämpi homma jos olisi jalka poikki tms... jotenkin mielialaongelma on vaikea itselläni mieltää oikeaksi sairaudeksi, minkä vuoksi voisi olla pois työstä. Olisihan se myöskin niin häpeällisen tuntuista olla pois tällaisen psyykkisen ongelman vuoksi... Ja silloin joutuisi myöntämään itselleen olevansa "hullu"...
Joo... eli omaa kompleksia vaan tuossa minkä takia en tuota ehdottamaasi suunnitelmaa voisi toteuttaa... tosiasiassa noin kai minun pitäisi juuri toimia. Itse asiassa psykiatri olisi ilman muuta sairauslomaa kirjoittanutkin, mutta en ottanut ym syistä ja koin myös että työ on ainoa asia elämässäni josta saan jotain aitoa tyydytystä ja se on ainoa asia minkä kautta nykyään elän... vaikka se rankkaa onkin.
Hitto mikä luuserifiilis... Jos itseäni ja elämääni katson ns ulkopuolisen silmin niin mulla vaikuttaisi olevan kaikkea mitä toivoa saattaa... ystäviä lukuunottamatta.
Kuitenkin siis tulee fiilis että minun pitäisi olla onnellinen. Helppo ja hyvä elämä.
Mutta voi helvetti mitä on pinnan alla... täydellisen helvetillinen olo lähestulkoon koko ajan, toivottomuus tulevaisuuden suhteen, jatkuvat kuolemantoiveet, ahdistus, inho läheisiä kohtaan, voimakas pahoinvointi tätä elämääni kohtaan.
Ratkaisukeinoja tuossa edellä on esitetty, kiitos niistä. Ovet olisivat varmaan auki joka suuntaan mutta kun ei ole mitään paloa sisällä tehdä mitään asioiden eteen, en koe toivoa paremmasta, ei ole uskoa mihinkään hyvään... tämä saatanallinen elämä vaan kyllästyttää niin totaalisesti... on niin mielettömän paha olla.
Sellainenkin masennuslääke on kuin Voxra, joka ei aiheuta sellaisia sivuvaikutuksia kuin serotoniiniin vaikuttavat lääkkeet. Se vaikuttaa noradrenaliiniin ja dopamiiniin, eikä sillä ole tavallisesti juuri mitään sivuvaikutuksia. Kannattaa kokeilla, jos muita ei pysty käyttämään.
Mulla oli voxra jossain vaiheessa mutta joutui lopettamaan sivuvaikutusten takia. Nosti verenpainetta liikaa tai jotain sellasta.
kirjoitin sit puoli tuntia että clickasin shift backspacee .. .
eli samat tuntemukset kuin postaajalla ..
Ei tässä elämässä mitään järkeä ole ... kun tajuaa että suunniilleen mitä teet elämässä ... tuhoat tällä hetkellä luontoa vaikka NS siivoaa paikkoja .. roskat päätyvät kaatopaikalle josta ne kumminkin haudattuna leviävät ympäristöön tappaen eläimiä ja kasveja lopulta - jotka tuovat tällä hetkellä ruoan kaikkien pöytään .. melkein sama mitä tällä hetkellä tekee työkseen ... mutta kaikkihan täällä kulkevat rahan perässä ..
se rahasta ,,
uskonnosta :
omakohtainen nätti kokemus pienenä lapsena ... sain aikoinaan kissanpennun lemmikiksi toinen lemmikkini .. olin noin 8v .. kun se jäi auton alle ... ollessaan noin 6kk vanha ... tuolloin vielä jollain lailla uskoin valheisiin mitä vielä tänäkin päivänä tuputetaan lapsille .. Jumala , Joulupukki, Tontut ... jne
tietenkin suutuin ja lopulta tajusin että eihän jumalaa todellakaan ole ..
Raha sitä Raha tätä .. palvelee uskomuksia , uskoa ja toisinpäin ..
oikea totuus on todellakin valheita jaetaan lisää kokoajan rahan takia ...
intiaanit ja alkuperäiskansat jotka elivät luonnon kanssa sopusoinnussa elivät rehellisesti eivät tuhonneet luontoa vaan kunnioittivat sitä .. ja käyttivät hyväkseen samalla kumminkin auttaen luontoa ja kunnioittaen sitä ... meidän tämän hetkinen rahan perässä juossut yhteiskunta ei muuta tee kuin tuhoaa luontoa .. eikä se tule muuttumaan ennen kuin jos todellakin raha otetaan pois yhtälöstä ja myönnetään että se todellakin aiheuttaa vain ongelmia ja ruvetaan ymmärtämään totuus miten ihmisen kuuluisi elää .. kunnioittaen luontoa ja eläimiä joita mekin olemme .. emme ole yhtään parempia kuin nuo eläimet sekä kasvit joita syömme.
Sama kauheus jatkuu päivästä toiseen. Passivoidun koko ajan lisää. Kuolen sisältäpäin. Ihmettelen miten vaimoni kestää, kohtelen häntä huonosti niinkuin kaikkia läheisiä, no eihän tässä muita läheisiä olekaan, paitsi lapsi. Hän on niin pieni ja viaton että säästyy pahemmalta. En vain pysty edes hänen kanssaan aikaa viettämään. Toisaalta haluaisin, suloisempaa lasta ei varmaan olekaan, mutta ei onnistu. En halua, tulee kirottu toivottomuus, tai mikä lienee paha olo, pakko eristäytyä, eristäytyä omasta perheestään.
Mikähän ihme minua vaivaa, masennus kai, työ on ainoa asia mikä on jotenkin edes hoitunut viime ajat.
Vuosien takaa vanha hyvä ystävä otti hiljattain yhteyttä. En halua edes häneen kontaktia. Eräs hänen tekemänsä virhe kauan sitten loukkasi minua, tavallaan annoin sen tuolloin anteeksi, mutta se oli lienee osasyynä että välimatkamme sitten kasvoi. No, näen kyllä että hän on hyvä ihminen, eikä tuolla virheellä enää sinällään olisi merkitystä, mutta ei, en halua kontaktia häneen. En usko, en halua, en voi unohtaa. Hyvät muistot ovat jäljellä yhteisistä ajoista mutta siihen se saa jäädä, olen yksin, niin on parempi.
Sama asia vaimoni kanssa. Hän on loukannut minua niin monta kertaa verisesti, etten näköjään pysty antamaan anteeksi, sitä kai se on kun en voi kohdella häntä kunnolla. Kaikki yritykset viettää yhteistä aikaa johtavat uuteen konfliktiin ja katkeriin muistoihin aiemmista loukkauksista.
Ehkä olen niin äärettömän herkkänahkainen että en vain sitten tule toimeen läheisteni kanssa. Muuta en toivo kuin kuolemaani... Aktiivisiin toimiin sen suhteen en ole ryhtynyt mutta ei kai se voi olla kuin ajan kysymys kun tämä elämä tällaista on.
Onko sinulla oikea diagnoosi. Ja jos on niin pitäisi löytää psykiatri joka tajuaa mikä on oikea lääke, ettei olisi haittoja liikaa, eikä ongelmia. Ja heti jos tulee niin kokeillaan muuta. Olet kyllästynyt siihen, mutta mitä jos oikea löytyykin. Oikea annostus pitäisi olla kanssa.
> Pariterapia selvittäisi vaimosi ja sinun tilanteen. Menkää sinne. Haluatko erota vai voiko se toimia?? Sun masennus on aika voimakas.
Viikonloppuisin sinulla voisi olla monenlaista tekemistä istuen tai mennen, kunhan selvität mikä kaikki sinua kiinnostaa. Ajan kanssa omat kiinnostukset selviävät. Jos joku ei toimi, älä tee sitä. Jos joku toimii, olet löytänyt oikean jutun. Kiinnostuksia voi olla monia.
Sun pitäisi myös huomata mikä on hyvää sinussa itsessäsi, sitä on paljon. Eikä niitä huonoja vaan kaivella. Itsetunto hyväksi terapeutin avulla.
Lapsesi tulee elämään täysin rikkinäistä elämää jos itsesi tapat ja hänen lapsensakin voi elää rikkinäisesti. Niin on meidän suvussa käynyt ainakin. Äitini isä tappoi itsensä aikoinaan kun kaksi naissuhdetta meni pieleen. Äitini on ollut ehkä oman äitinsäkin kanssa hankaluuksissa aikoinaan. Minusta olisit suuri sankari jos voisit ajatella lastasi ja pitää hänestä huolta, olla aina elämässä tukena. Ja joku muu on sinun tukenasi ja puolellasi. Voit pelastaa sukupolvia terveeksi, olemalla vain elossa hyvänä ihmisenä, eikä jatkamalla huonoa ketjua että kadotaan iäksi. Moni läheisesi ei kestäisi jos itsellesi jotain tekisit, se olisi heille vuosien masennus ja ahdistus, trauma. Sitä on maailmassa jo ihan liikaa. Sinä olet hyvä ihminen, ja sinun pitäisi elää, älä tee mitään itsellesi!
Jokainen ihminen kamppailee asioiden kanssa hieman, mutta se ei näy ulospäin. Pimeä, kylmä maa ja pitäisi olla se oikea ihminen vierellä. Kaikilla ei ole. Silti yritetään eteenpäin. Ulkomailla on aurinkoa..
Itse tekisin niin tilanteessasi että selvittäisin toimimattoman suhteen, ero tai pariterapia. Ja etsisin oikean lääkkeen ja annoksen että paranee.. Ja asiat jotka masentavat. Ja mielenkiinnonkohteita. Ja etsisi ihmisiä joissa on jotakin inspiroivaa ystävänä, tuttuna tai itsestäni... Löytäisi uskon ja vahvuuden itsestä. Ei kuitenkaan mikään supertyyppi, koska kaikilla on heikkoutensa.
-Sun pitää ohjata ITSE mitä haluat tehdä viikonloppuna, eikä odottaa että joku määrää mitä teet... tai mennä muiden mukaan pelkästään. Itsenäisyys. Vaikka joskus yhdessäkin kiva tehdä. Ja jos mitään ei jaksa, tekee istuvilteen jotain tietotekniikasta kirjallisuuteen, tai taiteesta kirjoittamiseen... Pidä vaikka masennusblogia. Saat hyviä kommentteja.
Hörppää kylmää kaakaota ja kävelylenkki, aivot kirkastuu. Hae ennenkaikkea lääketieteellistä apua... ennenkuin on liian myöhäistä! Saat ja löydät apusi lopulta tai oikean henkilön joka ymmärtää sinua täysin. Luultavasti aika moni ymmärtää sinua. Zemppiä, pohjalta on tie vain ylöspäin ja joskus aurinko paistaa risukasaankin... Ja joku päivä ei ole murheella sijaa majatalossa. Ja pyydän anteeksi jos olen sanonut mitään ikävää, jos olet herkkänahkainen. Ohita kaikki sellainen mikä ei sinulle toimi, mutta jos on joku vinkki niin kiva.
"Ja asiat jotka masentavat."
Tarkoitin siis että kun tietää mikä lannistaa, niin voi korjata ne. Tai selvittää tai poistaa niitä. Ja kannattaa kertoa myös jos ahdistaa, että siihenkin on lääkitys ok... eikä pelkkään masikseen. Tarkastaa diagnoosi myös onko se oikea. Ilman sitä lääkitys voi olla päin prinkkalaa.
Niin noi ihmissuhdeongelmat, tietynlainen "yliherkkyys" ja pitkävihaisuus (anteeksiantamattomuus) voivat olla merkkejä persoonallisuushäiriöstä eivätkä niinkään mun mielestä viittaa vain masenenukseen.
Mä en usko, että aloittajan kohdalla on suurta itsemurhariskiä kuten ei itsellänikään, vaikka itsetuhoisia ajatuksia on, ehkä kuolemanhalun sijaan elämänhalu ja motivaatio elää vain puuttuu. Aloittaja varmaan myös hoitaa ne asiat hyvin, joissa on hyvä (työ) ja huonommin ne, joissa pärjää heikommin (ihmissuhteet).
Tuota omaa viestiä kun katseiln näin melkein 4 kk jälkeen, niin oikeastaan tilanne ei ole paljoakaan muuttunut siinä mielessä, että edelleen ajattelen toista näistä menehtyneistä ihmisistä joka ikinen päivä paljon ja tuntuu, että hänen kuolemansa on vienyt jollain lailla pohjan elämältä. Mulla oli sentään ihan kohtuullisen hyvä menneisyys ainakin, kun sain näiden rakkaiden ihmisten kanssa viettää edes sen vähän aikaa. Nyt tuntuu, ettei ole menneisyyttäkään ilman tätä ihmistä eikä samanlaista tulevaisuuden toivoa kuin jos hän olisi elossa. Jonkinlainen kenties pysyvä lamaannus tästä on vaan itselle jäänyt.
Joillekin elämä vaan kai on kuoleman odotusta, vaikka niin kovasti itsekin yritän koko ajan tarttua johonkin mutta kun en saa kunnollista otetta mistään.
Itsemurha on silti kai tarpeeton. Sananlasku "why kill yourself, life does it for you" on ihan järkeenkäypä. Elämä päästää kyllä kaikki kärsimyksistä jossakin vaiheessa eikä munkaan tarvi täällä loputtomiin kelailla, miten olen pilannut elämäni ja tuntea vastuuta muidenkin elämän pilaamisesta.
Vaihda lääke. Terapeutti voisi auttaa paremmin.
Itsellenikin on vaikeaa mennä paikkoihin joissa voisin kohdata sopivan, kun on torjuttu joskus niin pahasti. Ja koen itseni lihavaksi, pientä ylipainoa. Yritän laihdutaa. Myös en usko että kukaan pitää työttömästä, vaikkakin edistän asioitani.
Kiitoksia mukavista ja hyvistä kommenteista kaikille. Tällä hetkellä ei siis ole mitään lääkityksiä ja jotenkin olen pettynyt noihin yrityksiini saada lääkäreiltä apua. Ei ole tuntunut että sieltä kuitenkaan olisi sellaista apua saatavissa mitä tarvitsen. Ok, ehkä psykoterapia olisi hyödyllistä jos terapeutti olisi hyvä ja kaikki natsaisi kohdalleen mutta ei ole nyt virtaa siihenkään.
Luultavasti ongelmat ovat tosiaan 1. persoonallisuudessani ja 2. parisuhteessani. Nämä tiedostan kyllä mutta tähän nyt on vaan ajauduttu että on yhteinen lapsi ja isot yhteiset velat joten en tätä parisuhdetta viitsi enää omalta osaltani alkaa kaatamaan. Sen aika olisi ollut aiemmin, ei enää.
Ehkä pitäisi keskittyä hengellisiin asioihin, ehkä elämäni ja nämä ns vaikeudet ohjaavat minua siihen mikä on todella tärkeää. Toisaalta kaikki ovet ovat auki, on terveyttä - ainakin fyysistä, hyvä ammatti, työpaikka, perhe, ei puutetta rahasta vaikkei sitä liikaakaan ole.
Ongelmana on vain etten tahdo saada itseäni liikkeelle, tiettyjä kiinnostuksen kohteita on, harrastuksia, mutta alkaa tulla ongelmaksi ihmisten pelko yksinäisyyden myötä ja tämä vahvasti päälle painava pessimismi kaikkea kohtaan, passiivisuus jolle en oikein tunne mahtavani mitään. Toisaalta sitten syyllisyys siitä että mitä tässä mitään omia juttuja toteuttamaan kun oma perhekin on laiminlyöty jo pitkään lukuunottamatta sitä että elannon tuon perheelleni.
Elämäni ja mahdollisuuteni valuvat tavallaan hukkaan, kun toiveena on oikeastaan vain oma kuolema. No ehkä ajatukseni selkiintyvät kunhan sairastun vakavasti fyysisesti, menetän työpaikkani tms tulee jotakin konkreettista vaikeutta elämään. Sääli sinänsä että tämä näin menee.
Joku ilkeämielinen voisi osuvasti sanoa että elämäni on liian helppoa, ehkä se siltä näyttääkin mutta eipä siitä ole mitään iloa kun en osaa siitä nauttia. Ehkä tosiaan tarvitsen vaikeuksia elämääni, ehkä sitten osaisin arvostaa sitä mitä minulla on.
En tiedä, surkeaa räpistelyä tämä kuitenkin nyt on, inhoan itseäni ja elämää yleensä, kaikkea.
Junalauta mikä valitusvirsi. Sinun elämäsi on kyllä juuri sellaista kuin miksi sinä sen teet - ITSE. Muuta ajatuksesi niin elämäsikin muuttuu.
Kaiva sisälstäsi se asia, mikä saa sinut innostumaan, syttymään, hymyilemään, toivomaan, uskomaan ... Ala kulkea sitä kohti vaikka kuinka pienin, ensin ajatuksian, sitten askelin.
"Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa." Ja sinä olet oivaltanut sen päin pershettä. Joten oma mokasi.
Ymmärrätkö, mitä seuraava lause tarkoittaa:
"...kun en osaa siitä nauttia"
Kun aikuinen ihminen sanoo tai kirjoittaa noin, hän voi hyvinkin olla täysin rehellinen ja liioittelematon. Mikäli et tätä pysty sisäistämään, yleissivistyksesi on pahasti vajaa. Toivottavasti et ole vielä äänestysiässä.
Päivitystä tilanteeseeni.
Kiitos todella hyvistä vastauksista valtaosalle vastanneista. Varmasti kaikki olennainen neuvottavissa oleva on noissa vastauksissa sanottu. Oma saamattomuuteni ja vaikeus ihmisten kanssa asioinnissa on vain estänyt minkään olennaisen toteuttamisen.
Huikeaa lukea vanhoja ajatuksiani tästä ns. julkisesta blogistani. Yli 5v. edellisestä postauksestani. Paljon on tässä välillä tapahtunut. 1 lapsi lisää on tullut, syitä en aio puida tarkemmin mutta sanotaan että oma tyhmyyteni, jonkinlainen lapsellinen uskoni parempaan tulevaisuuteen ja johdattelu tähän johti. Kadun toki taas tapahtunutta, mutta myöhäistähän se on kuten ensimmäisenkin lapseni kohdalla.
Positiivisista asioista sanottakoon melko uskomaton uuden hyvän ystävän saaminen. Olisin voinut kuvitella ettei tässä elämän vaiheessa enää moisia sielunkumppaneita löytyisi mutta niin vain kävi. Edelleen hyvät välit, joskin huomaan välejä haittaavan aiempaan tapaan erilaisuuteni puolisoni kanssa, mutta tätä ihmissudetta en usko puolisoni pystyvän pilaamaan ainakaan täydellisesti.
Muuten samanlainen matalapaine vaan jatkuu. Käytännössä päivittäistä on tämä synkkien ajatusten läsnäolo, jolle en vain tunnu mahtavan mitään. Työ ja lapset pitävät kiinni arjessa, mutta etenkin puolison ajatteleminen ja näkeminen tuntuu saavan pahuuden pintaan. Puoliso vaan tuntuu sitkeästi uskovan että muutun paremmaksi, mutta omat ajatukseni menevät vain päinvastaiseen suuntaan. Emme vain sovi toisillemme. Olen asian kyllä puolisolleni selkeästi ilmaissut mutta kun ei tunnu menevän jakeluun. Toki taustalla vaikuttaa tämä ns. maallinen sitoutuminen toinen toisiimme mutta silti... toivoisin toiselle onnellista elämää mutta en vain näe sitä mahdollisena kanssani. Olen liian komplisoitunut ja hankala ihminen. Pärjään ainoastaan hädin tuskin itseni kanssa.
Toki edelleen mainittakoon että kärsimystähän elämäni olisi yksinkin, mutta kuitenkin edes hieman helpompaa kuin puolison kanssa, no ehkä joku päivä se toteutuu.
Samanlainen elämän ääretön raskaus kuitenkin jatkuu, päivittäinen kuolemantoive on edelleen läsnä. Se näkyy elintavoissa, eli ennenaikaista kuolemaa tavoitellaan huonoilla elintavoilla kun ei radikaalimpaan ratkaisuun kantti riitä. . Toki lasten kasvaminen on mielenkiiintoista. Lasten kasvattamiseen vain toivoisi voivansa olla parempi vanhempi. Harmittaa oma epätäydellisyys ja pystymättömyys peittää elämisen tuska lapsilta ajoittain.
Syy postaukseeni on lähinnä tarve purkautua. Elämä jatkuu, paremmaksi elämä ei ole muuttunut mutta ehkä tässä iän myötä osaa sopeutua asioihin hieman coolimmin kuin aiemmin.
Itse olen 15-vuotias poika,joka on ylipainoinen ,yksinäinen(johtuu itsestäni)ja masentunut. Itseäni olen vahingoittanut,koska saan siitä jonkinlaista mielihyvää. Mutta en haluaisi vahingoittaa ketään lähimmäisiäni ajatuksilla.... Tässä sitä ollaan lukemassa masennus kommentteja.