Herään yöllä, taas ahdistaa, aika kamala miten ahdistaa.
Vedän henkeä, pikkuhiljaa hellittään, vilkaisen palstan ja jatkan unia.
Aamulla koira tulee kuonollaan tökkimään, olo on kun auton alle jääneellä.
Keitän kahvin ja avaan tietokoneeen. Ei pitäisi, tiedän, mutta avaan kuitenkin.
Onko mitään kiinnostavia kirjoituksia, pähkäilen vastaanko vai luen vaan.
Aika kuluu, ahdistaa edelleen, kroppa on täynnä laikkuja ja näppylöitä ja epäilen että joku suoni alavatsassa vuotaa koska veri on kirkkaanpunaista.
Eih, pitänee mennä huomenna uudelleen lääkäriin. Nyt on jotakin outoa kropassa tekeillä. Toivottavasti ei mitään vakavaa.
Varaan ajan lääkäriin.
Istun apaattisesti sohvalla ja kuuntelen musiikkia, en ole enää siellä, vaikea hyväksyä. Niin mahdottoman vaikeeta ettei tosikaan.
Jonkun on pitänyt inhota mua tosi paljon, kenen, ihmettelen...
Muistan lähimmäisen ilmeen kun kertoi, kylmä ja tunteeton toimenpide ja sillä selvä. Kamat kassiin ja menoksi.
Se on moro. Napista ovi auki ja ulos.
Vedän ilmaa keuhkot täyteen, että jaksan kävellä eteenpäin.
Soitan autosta lapselleni, kerron, ihme että kykenen edes ajamaan autoa.
Kotimatkasta en muista enempää.
Havahdun ajatuksiini, nyt on sunnuntai, huomenna kalenterin mukaan on pientä toimintaa. Aioin mennä sinne, joskos saisivat minuun virtaa, entiseen duracell-pupuun joka nyt on täysin lamaantuneena palstalle kirjoittamassa.
Koirat haukkuu pihalla, mitenhän lähimmäinen jaksaa? Oli se varmaan hänelle kans rankkaa, luulen.
Tajusin, milloin hän sinetöi kohtaloni. Eräänä päivänä naikkonen toi lapun pöydälle, lähimmäinen sai laput, sanoi ääneen Voi Voi ja allekirjoitti.
Silloin hän signeerasi minut elämästään pois. Olen tästä ihan satavarma.
Olisi ollut hiljaa, tai edes niin, että en olisi kuullut. Mietin jo silloin, että nyt ei ole kaikki kunnossa, en toki arvannut että kynällä raapusti nimeään lappuuni.
Aika parantaa haavat, näin sanotaan. Mikään normaali sanonta tai toiminta ei nyt tue tuota. Olen mustassa tunnelissa, hiukkakiihdyttimessä, pakosti liikkeessä vaikka haluaisin vaan olla peiton alla yksin hiljaa....
ehkä jonakin päivänä lisää....
Vedän henkeä, pikkuhiljaa hellittään, vilkaisen palstan ja jatkan unia.
Aamulla koira tulee kuonollaan tökkimään, olo on kun auton alle jääneellä.
Keitän kahvin ja avaan tietokoneeen. Ei pitäisi, tiedän, mutta avaan kuitenkin.
Onko mitään kiinnostavia kirjoituksia, pähkäilen vastaanko vai luen vaan.
Aika kuluu, ahdistaa edelleen, kroppa on täynnä laikkuja ja näppylöitä ja epäilen että joku suoni alavatsassa vuotaa koska veri on kirkkaanpunaista.
Eih, pitänee mennä huomenna uudelleen lääkäriin. Nyt on jotakin outoa kropassa tekeillä. Toivottavasti ei mitään vakavaa.
Varaan ajan lääkäriin.
Istun apaattisesti sohvalla ja kuuntelen musiikkia, en ole enää siellä, vaikea hyväksyä. Niin mahdottoman vaikeeta ettei tosikaan.
Jonkun on pitänyt inhota mua tosi paljon, kenen, ihmettelen...
Muistan lähimmäisen ilmeen kun kertoi, kylmä ja tunteeton toimenpide ja sillä selvä. Kamat kassiin ja menoksi.
Se on moro. Napista ovi auki ja ulos.
Vedän ilmaa keuhkot täyteen, että jaksan kävellä eteenpäin.
Soitan autosta lapselleni, kerron, ihme että kykenen edes ajamaan autoa.
Kotimatkasta en muista enempää.
Havahdun ajatuksiini, nyt on sunnuntai, huomenna kalenterin mukaan on pientä toimintaa. Aioin mennä sinne, joskos saisivat minuun virtaa, entiseen duracell-pupuun joka nyt on täysin lamaantuneena palstalle kirjoittamassa.
Koirat haukkuu pihalla, mitenhän lähimmäinen jaksaa? Oli se varmaan hänelle kans rankkaa, luulen.
Tajusin, milloin hän sinetöi kohtaloni. Eräänä päivänä naikkonen toi lapun pöydälle, lähimmäinen sai laput, sanoi ääneen Voi Voi ja allekirjoitti.
Silloin hän signeerasi minut elämästään pois. Olen tästä ihan satavarma.
Olisi ollut hiljaa, tai edes niin, että en olisi kuullut. Mietin jo silloin, että nyt ei ole kaikki kunnossa, en toki arvannut että kynällä raapusti nimeään lappuuni.
Aika parantaa haavat, näin sanotaan. Mikään normaali sanonta tai toiminta ei nyt tue tuota. Olen mustassa tunnelissa, hiukkakiihdyttimessä, pakosti liikkeessä vaikka haluaisin vaan olla peiton alla yksin hiljaa....
ehkä jonakin päivänä lisää....
Vastaukset 1
Vanhimmat
Todella koskettava kirjoitus tällä palstalla.
Jos voin, tuntemattomalle ihmiselle lähtettää kaikki omat voimani jaksamiseen; annan ne sinulle nyt. Pidä ne niinkauan kunnes siipesi taas kantavat.