Mä oon ollut ihan pienestä pitäen perfektionisti, varsinkin ulkonäön suhteen. Ja koulun. Jo 9-vuotiaana pidin ensimmäisen karkkilakkoni, koska halusin syödä terveellisemmin. Olin kehittyneempi kuin muut ja ajattelin, että mussa on jotain vikaa. Mulle puhkesi akne jo varhaisella iällä, ehkä juurikin tuolloin ensimmäisen karkkilakon aikaan. Kuten olettaa saattaa niin se pahensi (roimasti) jo alkavaa syömishäiriötä, koska mua kiusattiin aknesta päivittäin. Ennestään heikko itsetunto alkoi laskea ja hiljaisesta tytöstä tuli entistä hiljaisempi, lähes mykkä. En uskaltanut enää puhua. Jopa nimenhuuto aiheutti suunnatonta ahdistusta esitelmistä puhumattakaan. Olin luokan paras koulussa lähes 10 hipovalla keskiarvolla. Luin tosi paljon ja se voitti kaverit. Mua haukuttiin finninaamaksi, nörtiksi, hissukaksi.. en uskaltanut enää muuttaa mainettani.
Tuli yläkoulu ja ajattelin saavan uusia kavereita ja kiusaajien lopettavan kiusaamisen. Mikään ei kuitenkaan muuttunut. Musta tuli entistä sulkeutuneempi ja syrjitympi. Olin uupunut, enkä jaksanut panostaa kouluunkaan enää. Läksyt tein luokan edessä ja viitata en uskaltanut. Jollain keinolla 7-luokan lopussa keskiarvo oli vielä lähes ysi. 8-luokalla olin poissa yhteensä lähes 2 kuukautta ja keskiarvo tippui kasiin. Menetin parissa vuodessa kaikki kaverini. Kuljin edelleen samoissa porukoissa, mutta mun sanaa ei arvostettu pätkän vertaa, olin kuin ilmaa enkä merkinnyt kenellekkään mitään. Vietin kaiken aikani kotona. En jaksanut edes panostaa kouluun enää, olin täysin uupunut. Syömisongelmat alkoivat pahentua, se oli kuin vuoristorataa. Söin paljon, söin vähän, söin paljon, söin vähän.. en laihtunut, mutta en lihonutkaan. Aloitin liikunnan ja sain uutta voimaa, iloa, hiukan itseluottamusta. Se hillitsi vähän syömään paremmin.
Kierre kuitenkin jatkui. Pisimmät iloiset jaksot olivat varmaan parin päivän mittaisia ja nekin siksi, että vatsa oli litteä kun oli syönyt "hyvin".. En varsinaisesti ahminut, mutta kun kroppa huusi ruokaa näännytyksen jälkeen niin siinä mentiin sitten taas ja sitten paastottiin. Kouluun ei voinut lähteä, koska vatsa oli liian suuri ja pelkäsin että mua haukuttaisiin lihavaksi (en mä sitä ollut kuitenkaan). Sain lukuisia ilkeitä katseita, enkä tiedä miksi. Olisin itkenyt onnesta jos joku olisi halunnut tutustua muhun. Mä ainakin halusin tutustua johonkin uuteen, mutta kaikilla oli jo omat piirinsä ja mua olisi pidetty jonakin kummajaisena.
Yläkoulussa ollaan edelleen enkä tiedä onko täältä pääseminen helpotus vai tuska. Joskus on käynyt mielessä lopettaa opinnot kokonaan, mutta se ei helpottaisi tilannetta eikä olisi ratkaisu mihinkään.. itsetunto on nollissa ja häpeän itseäni jostain syystä vaikka oikeasti tiedän, että ei siihen olisi edes tarvetta.
En uskalla sanoa vanhemmille, että tarvitsen apua.. en voi sanoa että mulla on syömishäiriö ja tahdon psykologille, vaikka pelkäänkin sinne menoa sairaan paljon. Mitä jos diagnoosi on pahempi kuin uskoinkaan? Mitä jos sanotaan, että sun paino on aivan liian korkealla, laihduta? Mua sattuu ajatella että mitä jos vanhemmat ajattelee aiheuttaneensa mun ongelmat. En halua aiheuttaa heille mitään murheita musta. Haluan olla se iloinen tyttö pitkästä aikaa. :(
Tuli yläkoulu ja ajattelin saavan uusia kavereita ja kiusaajien lopettavan kiusaamisen. Mikään ei kuitenkaan muuttunut. Musta tuli entistä sulkeutuneempi ja syrjitympi. Olin uupunut, enkä jaksanut panostaa kouluunkaan enää. Läksyt tein luokan edessä ja viitata en uskaltanut. Jollain keinolla 7-luokan lopussa keskiarvo oli vielä lähes ysi. 8-luokalla olin poissa yhteensä lähes 2 kuukautta ja keskiarvo tippui kasiin. Menetin parissa vuodessa kaikki kaverini. Kuljin edelleen samoissa porukoissa, mutta mun sanaa ei arvostettu pätkän vertaa, olin kuin ilmaa enkä merkinnyt kenellekkään mitään. Vietin kaiken aikani kotona. En jaksanut edes panostaa kouluun enää, olin täysin uupunut. Syömisongelmat alkoivat pahentua, se oli kuin vuoristorataa. Söin paljon, söin vähän, söin paljon, söin vähän.. en laihtunut, mutta en lihonutkaan. Aloitin liikunnan ja sain uutta voimaa, iloa, hiukan itseluottamusta. Se hillitsi vähän syömään paremmin.
Kierre kuitenkin jatkui. Pisimmät iloiset jaksot olivat varmaan parin päivän mittaisia ja nekin siksi, että vatsa oli litteä kun oli syönyt "hyvin".. En varsinaisesti ahminut, mutta kun kroppa huusi ruokaa näännytyksen jälkeen niin siinä mentiin sitten taas ja sitten paastottiin. Kouluun ei voinut lähteä, koska vatsa oli liian suuri ja pelkäsin että mua haukuttaisiin lihavaksi (en mä sitä ollut kuitenkaan). Sain lukuisia ilkeitä katseita, enkä tiedä miksi. Olisin itkenyt onnesta jos joku olisi halunnut tutustua muhun. Mä ainakin halusin tutustua johonkin uuteen, mutta kaikilla oli jo omat piirinsä ja mua olisi pidetty jonakin kummajaisena.
Yläkoulussa ollaan edelleen enkä tiedä onko täältä pääseminen helpotus vai tuska. Joskus on käynyt mielessä lopettaa opinnot kokonaan, mutta se ei helpottaisi tilannetta eikä olisi ratkaisu mihinkään.. itsetunto on nollissa ja häpeän itseäni jostain syystä vaikka oikeasti tiedän, että ei siihen olisi edes tarvetta.
En uskalla sanoa vanhemmille, että tarvitsen apua.. en voi sanoa että mulla on syömishäiriö ja tahdon psykologille, vaikka pelkäänkin sinne menoa sairaan paljon. Mitä jos diagnoosi on pahempi kuin uskoinkaan? Mitä jos sanotaan, että sun paino on aivan liian korkealla, laihduta? Mua sattuu ajatella että mitä jos vanhemmat ajattelee aiheuttaneensa mun ongelmat. En halua aiheuttaa heille mitään murheita musta. Haluan olla se iloinen tyttö pitkästä aikaa. :(
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jos oikeesti ja syvällisesti ajattelet niin MITÄÄN pahaa ei voi aiheutua siitä että haet apua ja puhut vanhemmille tästä !
Vanhemmat eivät varmasti ajattele aiheuttaneensa sun ongelmia, just itse kerroit kuinka ne johtuvat koulusta. Toki yleensä erilaiset perhe-kuviot vaikuttavat siihen, mut se ei ole kenekään vika, sitä turha pelätä.
En keksi mitään muuta kuin että sulle sattui huono tuuri, kun päädyit tollaseen kouluun ja luokkaan. Ootko kenties pienemmältä paikkakunnalta kotoisin? Mä kyl tiedän miltä se tuntuu, usko pois. Mutta se ei tarkoita sitä ettetkö ole ihan mahtava ihminen! Ja se, että mietit jo avun harkitsemista, on upeaa! Se kannattaa, olisinpa itsekin tehnyt niin!
Vanhemmat rakastaa sua ja haluavat varmasti auttaa, se että sä mietit, että loukkaatko heidän tunteita, kertoo siitä että rakastat heitä ja teillä on varmaan sellainen suhde johon kannattaa luottaa.
Mieti vaan sitä helpotuksen tunnetta, kun saat puhuttua kaikki asiat julki ja et ole enää yksin! Mieti asiaa, jotta saat rohkeutta siihen, koska se on paras päätös mitä elämässäs voit tehdä :) Sulla on kuitenkin niin paljon elämää edessä ja suuriakin muutoksia esim. opiskelun suhteen tulossa, niin kannattaa raivata tieltään esteet, jotka pidättelee sua olemasta se iloinen tyttö. Ylä-astetta kestää enää hetki ja sun ei tarvi miellyttää ihmisiä siellä, mutta tiedän, että haluaisit, siitä syystä kannattaa hakea apua ja pureutua siihen mikä aiheuttaa tällaiset tunteet.
Ja mä itse opiskelen sairaanhoitajaksi tällä hetkellä, voit olla varma, että sun tilanne otetaan vakavasti, eikä sanota että piano ois liian korkealla, kyl nää jutut tiedetään ;)
Sulla on nyt mahdollisuus toimia, joten tartu siihen! Mä ainakin kannustan sua ja uskon suhun