Yritän kertoa asiani lyhyesti. Olin yläasteen alkupuolelle saakka normaali mielestäni, mutta sitten olen lakannut puhumasta. Puhun kuin papupata perheelleni, mutta en muille. Nyt olen n. 30-vuotias (vähän alle, mutta en kerro tarkkaa ikääni) ja naispuoleinen.
Ala-asteella olin ujo ja hiljainen, mutta pärjäsin sen kanssa. Minulla oli kavereitakin, mutta kuudennella luokalla jouduin kiusatuksi.
Yläasteella aloin kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Jännitin ääneenlukemista, esiintymistä, liikuntatunteja yms. ja ahdistua kaupungilla ja muuten joukoissa. Joskus kyllä vielä viittasin, jos pystyi vastata yhdellä sanalla. Kesätöissä en ollut, mutta olin kyllä reipas TET-harjoittelussa. Mutta sitten taas jouduin kiusatuksi. Ainakin ysiluokan olin kokonaan yksin. Minulla ei ollut yhtään ainoata kaveria, ja muutenkin minua kiusattiin henkisesti. Varmaan olin vähän masentunutkin.
Lukiossa sain lisäksi paniikkihäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelko paheni. Olin yksin koko lukioajan. Aloin lintsata paljon ja keskeyttää kursseja. En lukenut kokeisiin ja yläasteen keskiarvo (n. 9) laski noin kuutoseen. En puhunut mitään koko lukioaikana. Esitelmiä ei tarvinut pitää ja liikunnan sain suorittaa itsenäisesti, koska en kyennyt olemaan niillä tunneilla.
Vasta lukion jälkeen päädyin psykiatrian poliklinikalle, kun työkkärin kautta sain lähetteen. Kävin siellä aika pitkään 1-3 kertaa viikossa. Sain SSRI-lääkkeen. Mutta lopetin käynnit, koska en sielläkään puhunut mitään. Vastailin parilla sanalla tai lyhyellä lauseella ja joskus kirjoitin. Monesti oli kiusallista, kun hoitaja oli sellainen, että hän istui hiljaa koko käyntini ajan ja odotti minun puhuvan.
Menin sitten ammattikouluun. Sielläkään en puhunut koskaan mitään enkä saanut kavereita. Minulle tehtiin HOJKS ja siihen laitettiin, että kielelliset vaikeudet. Sain erityistukea vaikeuksiini koulussa.
Nyt on hankala työllistyä, kun en osaa jutella ja kertoa itsestäni ja on vaikea katsoa silmiin. Olen ahkera tekemään työtä, mutta en puhu. Kahvihuoneessa mielelläni syvennyn lukemaan. En ole ollut koskaan palkkatyössä vaan pelkissä harjoitteluissa yms. Ja niissä on vaikea pärjätä sosiaalisesti. Sitten se aiheuttaa vapaa-ajallakin ahdistusta, jos työpaikka on muutenkin kamala. On kokemusta paikasta, jossa yksi työntekijä kiusasi minua.
Sillä tavalla pärjään, että en saa enää paniikkikohtauksia. Sosiaalisisten tilanteiden pelko on edelleen, mutta minulla on toimintakykyä. Rohkaistuin menemään jopa yhdelle työväenopiston kurssille, mutta siellä istuin pöydässä yksin enkä puhunut kenellekään. Ja sosiaalisten tilanteiden pelko on siinä mielessä "helpompaa" nykyään, kun ei missään tarvitse lukea ääneen ja esiintyä yms. kuten koulussa. Monia muita asioita kyllä jännitän ja vaikein ongelma on se, että en puhu mitään.
Lyhyesti voin vastata, mutta en muuten. Ääneni tulee hiljaisesti ja mumisten. Lisäksi unohdan sanoja ja sekoilen niissä. Jos on paljon ihmisiä, ei tule sanakaan ulos, kun menen niin lukkoon. Lukkoon menen myös niin, että en pysty fyysisiin suorituksiin. Jos siis joku vaikka pyytäisi hyppäämään, niin olen niin lukossa, etten kykene liikahtamaankaan.
Psykologi kerran testasi minua. Älykkyyteni oli normaali. Sanajutuissa menestyin mainiosti. Palikoiden siirtely ja kuviot menivät heikommin. Matematiikka oli vähän ongelmallista. Looginen päättelykykyongelmani ilmenee siten, että on vaikea mielessään hahmottaa asioita. Käsityöissä yms. olen kyllä hyvä. Lähimuistissa todettiin ongelmaa. Se ilmenee esim. siten että on vaikea muistaa suullisia ohjeita. Työharjoitteluissa se on ilmennyt siten, että jos sanotaan, että tee sitä, tätä, tuota ja tätä, niin ohjeen loputtua en enää muista, mitä pitikään tehdä.
Olisi ihan kivaa tietää, oleko jotenkin henkisesti sairas vai onko minulla jotain ongelmaa. Vai johtuuko tämä kaikki kouluajan kokemuksistani. Ja pitäisiköhän hakeutua takaisin psykiatrian poliklinikalle. Siitä on ainakin 7 vuotta, kun siellä viimeksi kävin. Kotona tunnen olevani aivan normaali ja iloinen ja puhelias, mutta muuten olen eristäytyvä ja mykkä.
Ala-asteella olin ujo ja hiljainen, mutta pärjäsin sen kanssa. Minulla oli kavereitakin, mutta kuudennella luokalla jouduin kiusatuksi.
Yläasteella aloin kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Jännitin ääneenlukemista, esiintymistä, liikuntatunteja yms. ja ahdistua kaupungilla ja muuten joukoissa. Joskus kyllä vielä viittasin, jos pystyi vastata yhdellä sanalla. Kesätöissä en ollut, mutta olin kyllä reipas TET-harjoittelussa. Mutta sitten taas jouduin kiusatuksi. Ainakin ysiluokan olin kokonaan yksin. Minulla ei ollut yhtään ainoata kaveria, ja muutenkin minua kiusattiin henkisesti. Varmaan olin vähän masentunutkin.
Lukiossa sain lisäksi paniikkihäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelko paheni. Olin yksin koko lukioajan. Aloin lintsata paljon ja keskeyttää kursseja. En lukenut kokeisiin ja yläasteen keskiarvo (n. 9) laski noin kuutoseen. En puhunut mitään koko lukioaikana. Esitelmiä ei tarvinut pitää ja liikunnan sain suorittaa itsenäisesti, koska en kyennyt olemaan niillä tunneilla.
Vasta lukion jälkeen päädyin psykiatrian poliklinikalle, kun työkkärin kautta sain lähetteen. Kävin siellä aika pitkään 1-3 kertaa viikossa. Sain SSRI-lääkkeen. Mutta lopetin käynnit, koska en sielläkään puhunut mitään. Vastailin parilla sanalla tai lyhyellä lauseella ja joskus kirjoitin. Monesti oli kiusallista, kun hoitaja oli sellainen, että hän istui hiljaa koko käyntini ajan ja odotti minun puhuvan.
Menin sitten ammattikouluun. Sielläkään en puhunut koskaan mitään enkä saanut kavereita. Minulle tehtiin HOJKS ja siihen laitettiin, että kielelliset vaikeudet. Sain erityistukea vaikeuksiini koulussa.
Nyt on hankala työllistyä, kun en osaa jutella ja kertoa itsestäni ja on vaikea katsoa silmiin. Olen ahkera tekemään työtä, mutta en puhu. Kahvihuoneessa mielelläni syvennyn lukemaan. En ole ollut koskaan palkkatyössä vaan pelkissä harjoitteluissa yms. Ja niissä on vaikea pärjätä sosiaalisesti. Sitten se aiheuttaa vapaa-ajallakin ahdistusta, jos työpaikka on muutenkin kamala. On kokemusta paikasta, jossa yksi työntekijä kiusasi minua.
Sillä tavalla pärjään, että en saa enää paniikkikohtauksia. Sosiaalisisten tilanteiden pelko on edelleen, mutta minulla on toimintakykyä. Rohkaistuin menemään jopa yhdelle työväenopiston kurssille, mutta siellä istuin pöydässä yksin enkä puhunut kenellekään. Ja sosiaalisten tilanteiden pelko on siinä mielessä "helpompaa" nykyään, kun ei missään tarvitse lukea ääneen ja esiintyä yms. kuten koulussa. Monia muita asioita kyllä jännitän ja vaikein ongelma on se, että en puhu mitään.
Lyhyesti voin vastata, mutta en muuten. Ääneni tulee hiljaisesti ja mumisten. Lisäksi unohdan sanoja ja sekoilen niissä. Jos on paljon ihmisiä, ei tule sanakaan ulos, kun menen niin lukkoon. Lukkoon menen myös niin, että en pysty fyysisiin suorituksiin. Jos siis joku vaikka pyytäisi hyppäämään, niin olen niin lukossa, etten kykene liikahtamaankaan.
Psykologi kerran testasi minua. Älykkyyteni oli normaali. Sanajutuissa menestyin mainiosti. Palikoiden siirtely ja kuviot menivät heikommin. Matematiikka oli vähän ongelmallista. Looginen päättelykykyongelmani ilmenee siten, että on vaikea mielessään hahmottaa asioita. Käsityöissä yms. olen kyllä hyvä. Lähimuistissa todettiin ongelmaa. Se ilmenee esim. siten että on vaikea muistaa suullisia ohjeita. Työharjoitteluissa se on ilmennyt siten, että jos sanotaan, että tee sitä, tätä, tuota ja tätä, niin ohjeen loputtua en enää muista, mitä pitikään tehdä.
Olisi ihan kivaa tietää, oleko jotenkin henkisesti sairas vai onko minulla jotain ongelmaa. Vai johtuuko tämä kaikki kouluajan kokemuksistani. Ja pitäisiköhän hakeutua takaisin psykiatrian poliklinikalle. Siitä on ainakin 7 vuotta, kun siellä viimeksi kävin. Kotona tunnen olevani aivan normaali ja iloinen ja puhelias, mutta muuten olen eristäytyvä ja mykkä.
Vastaukset 15
Vanhimmat
En minäkään viihdy sosiaalisissa tilanteissa enkä tykkää olla esillä. Ihmisillä sosiaalisuus on yleensä hierarkian määrittelyä kuten apinoilla konsanaan. En pidä siitä ja mielestäni se hidastaa työntekoa, joka sekin on tarpeeksi ärsyttävää ja aikaa vievää!
Toisinaan ihmisten kanssa on hauskoja hetkiä. Suorasukaiset ihmiset joilla on kuitenkin huumoria ja ymmärrystä, ovat mukavia. Juttelen mielelläni mutta en jää "roikkumaan" enää "tässä iässä." Minule riittää oman perheen seura. Pidän rauhallisesta elämäntyylistä. En jaksaisi juosta tapahtumissa.
Koita avata suusi ihmisten kanssa. Se riittää, että ylipäätään kommunikoit muiden kanssa. Ole oma itsesi ja puhu mitä meinaat. Älä yritä mielistellä muita! Elämässä on aina ihmisiä, joiden kanssa ei vaan tule toimeen!
Et ole ainut jolla on ongelmia löytää omaa alaa! Toiset on keskeyttäneet koulunsa moneen kertaan eri kouluissa! Luokkien suuretessa myös mölyhaitta on räjähtänyt käsiin enkä ainakaan minä saa keskittymisrauhaa!
Minusta jonkinlainen hoitokontakti psykiatriselle puolelle kuulostaa hyvältä idealta, koska vaivasi rajoittaa elämääsi niin paljon, eikä välttämättä mene itsestään pois. Ehkä voisit saada jonkinlaista taideterapiaa tms, jossa ilmaisun ei tarvitse olla kielellistä? Ehkä sitä kautta avautuisit ja rohkaistuisit vähitellen ilmaisemaan itseäsi myös sanallisesti. Myös päiväkirjan pitäminen ja sen antaminen terapeutille luettavaksi voisi olla hyvä juttu. Ymmärrän hyvin, että turhauduit edellisessa terapiassa, jossa sinun odotettiin vain puhuvan ja terapeutti oli passiivinen.
Uskoisin, että olet traumatisoitunut kiusaamisesta ja löytänyt vaikenemisen kautta turvallisen maailman, oman sisäisen paikan, josta on vaikea rohkaistua tulemaan ulos. Toivottavasti löydät siihen välineitä!
Voisiko olla ns. selektiivinen (valikoiva) mutismi?
Kovasti muistuttaa ainakin. Älyssä ei mitään vikaa, sitä ei tarvitse pelätä, ja siitä voi myös parantua. Terapiaa suositellaan.
Olen opettaja-urallani törmännnyt kolmeen tällaiseen oppilaaseen. Kaikki tyttöjä. Kahdesta tiedän, että ovat elämässään selvinneet vallan mainisti, kolmannesta en ole kuullut mitään.
Yksi tytöistä on oman tyttäreni ystäviä. Asuu parisuhteessa ja toimii täysin normaalisti. Hiukan ujo ehkä mutta ei häiritsevästi.
Toisen kanssa olimme samalla arkeologiaa käsittelevällä kurssilla, ja hänkin oli päässyt mukavasti ongelmansa yli.
Rohkeutta vain hakemaan apua!
Kuulostaa ihan tutulta. Sinun on varmaan vaikea luottaa perheesi ulkopuolisiin ihmisiin, koska kiusaaminen on traumatisoinut sinut. Siksi pystyt olemaan oma itsesi vain kotipiirissä.
Eli viestisi perusteella kuulostaa, että kiusaaminen on sinuunkin jättänyt vakavat jälkensä ja siihen nähden käyttäytymisesi on täysin ymmärrettävää ja inhimillistä. Edellisessä viestissä vinkattiinkin jo, että voisit kokeilla jotain toista ilmaisutapaa kuin puhe, esim. kirjoittaminen tai piirtäminen. Olisi hyvä jos voisit psykologin kanssa jotenkin käsitellä kiusaamiskokemuksiasi ja sen herättämiä pelkoja.
Muistissa minullakin on saman kokeneena sellaista vikaa, että asiat on aina kirjoitettava ylös tai on keskityttävä että pysyy mukana suullisissä ohjeissa ja sitten pyydettävä toistamaan jos kaikki meni ihan yli hilseen.
Ihmisillä on yleensä erilaisia tapoja oppia: audio-, visuaalinen- ja tekemällä oppiminen. Siihen on olemassa ihan testikin, jolla mitataan oppimistapaa. Eli jotkut oppivat selkeästi helpommin kuullessaan suullisesti opetusta, toiset oppivat helpoiten nähdessään mitä pitää tehdä ja kolmannet oppivat helpoiten tehdessään itse konkreettisesti. Minä kuulun visuaalisiin oppijoihin ja siksi suullisia ohjeita ei aina ole helppoa hahmottaa.
Jos sinulla on ollut masennusta niin se voi heikentää keskittymiskykyä ja muistia jonkin verran. Ja jos olet jännittynyt ja peloissasi niin se vie paljon energiaa sinulta niin ettei pysty välttämättä helposti keskittymään kuuntelemaan kun on niin keskittynyt pelkäämään ja jännittämään.
Mielestäni nuo ssri-lääkkeet ovat sen verran voimakkaita, että jos vain mitenkään pystyt ja jaksat niin koita hankkia nyt muutakin apua, sellaista mikä pureutuu itse ongelman ytimeen eikä hoida vain pelkkiä oireita. Koita luottaa ammattiauttajaan sen verran, että hän pystyisi auttamaan sinua.
Kiitos teille ihanista ja kannustavista viesteistänne. Kivaa myös lukea muiden kokemuksista ja saada vertaistukea. Yleensä ajattelee, että on ainoa maailmassa, jolla on tällainen ongelma.
Minäkin olen miettinyt, että vaivani voi olla traumoja kiusaamisesta ja pitkään jatkuneesta yksinäisyydestä. Samaten selektiivisestä mutismista olen lukenut ja huomannut, että kaikki oireet täsmäävät. Olen miettinyt, voiko sen saada murrosiässä vai alkaako se aina lapsena.
Olen nyt tämän viestin kirjoittamisen jälkeen tosissaan miettinyt, jos menisin takaisin psykiatrian poliklinikalle ja sitten vaan toivon, että tällä kertaa henkilö siellä ei ole sellainen, että istuu vain hiljaa. Ja kun syön sitä lääkettä edelleen, niin en tiedä, pitääkö siihen tehdä jotain muutoksia. Laitan sen vain aina terveyskeskuksen reseptilaatikkoon uusittavaksi, enkä ole lääkäriä nähnyt moneen vuoteen tämän asian kanssa.
Älä missään nimessä mene takaisin psykiatrian poliklinikalle, siellä ei ole ammattitaitoista apua saatavissa kaltaisillesi. Jos mahdollista, yritä etsiä jokin yksityinen neuropsykologi jolla on koulutusta käsitellä ongelmaasi ja neuropsykiatri, joka on pätevä päättämään lääkityksestäsi. Puhun kokemuksesta. Voimia löytää oikeanlaista apua.
Et tosiaan ole yksin ajatuksinesi. Törmäsin selektiiviseen mutismiin 20 vuotta sitten ja minulta pyydettiin josko perustaisin yhdistyksen josta siitä saisi tietoa. Ei silloin ajatustakaan, mutta nyt huomasin että asia on yhä tuntematon enkä vieläkään löytänyt netistä yhdistystä/järjestöä joka auttaisi/antaisi tietoa asiasta. Varmaan typerää, mutta harkinnassa. 20 vuotta sitten mutismista sai tietoa vain englanniksi.
Miksi ihmisen on pakko puhua, jos mitään puhuttavaa ei tule mieleen?
Itse olen aina ollut vähäpuheinen olematta mitenkään ujo tai arka. Työelämässä olen pärjännyt erittäin hyvin, osittain siksi, että olen haastatteluissa hyvin vakuuttava. Lisäksi jos työssä on esiintymistä, mistä pidän, olen todella hyvä esiintyjä.
Mutta jos kahvipöydässä puhutaan vaikka Britannian kuninkaallisista, en sano mitään. En tiedä aiheesta mitään eikä kiinnosta.
Me arvostamme ihan liikaa hölöttämistä, se on muka small talkia. Emme mieti, että silläkin on merkitystä, mitä ihminen sanoo.
Monet hölöt sitäpaitsi eivät sano mitään silloin, kun on sanomisen paikka. Ja pelkäävät jopa ihan tuttujen edessä esiintymistä.
Jos olet lukuihmisiä, ehdotan taas kerran kirjaa. Susan Cain: Hiljaiset- introverttien manifesti. Pitäisi löytyä kirjastoista, ainakin isommilla paikkakunnilla. Jos haluat, etsi tietoa introverteista myös muualta. Ja lääkityksen päivitys olisi ensiarvoisen tärkeää.
Tarvitseeko harvapuheisuus siis lääkitystä?
No ei todellakaan. Terapiaa korkeintaan jos itse haluaa muutosta, muuten ei mitään.
Minä olen yrittänyt muuttaa itseäni toisten mieliksi 60 ikävuodesta 50.
Seuraavat 50 tai 60 vuotta aion olla ihan vain oma itseni. Mielestäni ongelma ei ole minun. Vaan niiden, joilla on alhainen hilaa olon sietokyky.
Aloittaja kertoo selvästi, ettei kyse ole vain ujoudesta tai harvapuheisuudesta, luonteenpiirteestä, vaan että tilanne on syntynyt trauman seurauksena, hän kärsii siitä ja se rajoittaa elämää. Ei toki kaikkien tarvitse olla aina suuna päänä, hallita small talkia, olla ekstrovertteja, mutta jos ei kykene tarvittaessa ilmaista itseään puheella, rajoittaa se elämää aika radikaalisti ja eristää ihmisen ympäristöstään.
No eihän puhuminen ole vaikeaa, jos tulee jotain puhuttavaa mieleen. Mutta jos ei tule, niin aika vaikeaa se on mitään sanoa.
Ei minulla ainakaan koko ajan liiku pääsä mitään. Eikä tarvikaan.