Vaikka voi muulta kuulostaa niin ihan oikea kysymys. Olen itse viime vuodet mennyt henkisesti alaspäin pitkän aikaa. En ole koskaan seurustellut ja on ollut aika raskasta seurata muitten onnea vierestä, ihan kaikki kaverit nyt eivät seurustele mutta suurin osa. Olen mielestäni jo muodostunut tietynlaiseksi vitsiksi ihan jo tuon asian vuoksi. Tämän lisäksi olen viettänyt monta vuotta työttömänä eikä minua oikeastaan innosta enää yhtään etsiä töitä, olen kyllä ollut elämäni aikana palkkatyössä ihan useassakin paikassa mutta nyt viime vuosina ei vain pysty. Kaverisuhteita on katkennut mutta en nyt ihan täysin vailla kavereita ole, viimeksi eilen puhuin puhelimessa erään kanssa likemmäs tunnin. En kuitenkaan omaa sellaisia kavereita joille voisin kertoa siitä etten ole ihan kunnossa, vaikka olettaisin tuon näkyvän ihan ulkoisesti, en ole enää niin positiivinen kuin ennen. Kun katson taaksepäin jäänyttä elämää niin pysyin ikäisteni tahdissa siihen asti kunnes tulevaisuutta alettiin viimeisen päälle rakentamaan, minulla ei ole suunnitelmia, niitä ei ole oikeastaan koskaan ollutkaan eli en ole visioinut yhtään että "mitä tekisin isona". Nyt olen pudonnut kelkasta, en ole ikäisteni tasolla.
Mutta mitä hyötyä olisi mennä lääkäriin/psykiatrille? Tehokkain keino mitä hän voinee tehdä on joidenkin pillerin määräys, omaa elämäänsä kun ei taida voida saada kuntoon kuin vain itse yrittämällä. Kun jonkin tuollaisen diagnoosin saa niin jos se jonkun korviin kantautuu niin hulluksihan minut on sitten myös leimattu, yleinen vitsi olenkin jo.
En ole mielestäni koskaan ollut erityisen paha ketään kohtaan, ehkä joskus suutuksissa sanonut hieman ikävästi mutta se on vaatinut mielestäni ainakin useimmiten jos ei aina toisen osapuolen aloitteen. Olen jo pienestä pitäen kuullut paljon että näytän siltä ja tältä, en pukeudu niin ja näin ja että olen outo. En ole itse arvostellut koskaan kenenkään ulkonäköä tai jos olenkin niin olen pitänyt mielipiteeni omana tietonani, en ole mennyt kyseisen henkilö luokse ja sanonut mahdollista negatiivista mielipidettäni...
Onko masennuslääkkeistä siis jotain apua kun itse en usko muuhun kuin siihen että ne turruttaa ja saa unohtamaan miten päin helvettiä menee?
Mutta mitä hyötyä olisi mennä lääkäriin/psykiatrille? Tehokkain keino mitä hän voinee tehdä on joidenkin pillerin määräys, omaa elämäänsä kun ei taida voida saada kuntoon kuin vain itse yrittämällä. Kun jonkin tuollaisen diagnoosin saa niin jos se jonkun korviin kantautuu niin hulluksihan minut on sitten myös leimattu, yleinen vitsi olenkin jo.
En ole mielestäni koskaan ollut erityisen paha ketään kohtaan, ehkä joskus suutuksissa sanonut hieman ikävästi mutta se on vaatinut mielestäni ainakin useimmiten jos ei aina toisen osapuolen aloitteen. Olen jo pienestä pitäen kuullut paljon että näytän siltä ja tältä, en pukeudu niin ja näin ja että olen outo. En ole itse arvostellut koskaan kenenkään ulkonäköä tai jos olenkin niin olen pitänyt mielipiteeni omana tietonani, en ole mennyt kyseisen henkilö luokse ja sanonut mahdollista negatiivista mielipidettäni...
Onko masennuslääkkeistä siis jotain apua kun itse en usko muuhun kuin siihen että ne turruttaa ja saa unohtamaan miten päin helvettiä menee?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Sullahan on aika lailla samanlainen tilanne kuin mulla paitsi että olen jopa yhden kerran seurustellut lähes vuoden verran mutta sekin homma kariutui lopullisesti pari kuukautta sitten.
Mulla on ollu masentuneisuuttaa ja ahdistusta jo useamman vuoden ajan mutta vasta viime keväänä kerroin asiasta ensimmäisen kerran lääkärille. Noh, lääkäri ohjasi minut psykologille ja olen käynyt pari kertaa psykiatrinkin luona. Niin ja mulla on nyt yhteensä kolmea eri lääkettä
Vastataanpas nyt vielä tuohon sun kysymykseenkin. Mulla lääkkeet on auttanut sen verran, että mua ei enää ahdista niin paljoa kuin ennen. Eli siis ahdistuksia tulee melkeinpä yhtä paljon kuin ennenkin mutta ne tunteet ei ole lähellekkään niin vahvoja kuin ennen. Oli aika jännä tunne kun ekan kerran sen asian tajusin.
Ne lääkkeet ei siis välttämättä turruta vaan olennainen osa "paranemista" on se kun saa kertoa ongelmistaan jollekkin toiselle, ainakin mun osalla homma on toiminut niin.
Kerrotaanpas tähän loppuun kuitenkin sellainenkin asia, että olen ollut viime aikoina aika helvetin rikki koska parisuhde meni vituiksi enkä itse olisi todellakaan halunnut erota. Enkä mä itse asiassa niitä lääkkeitäkään ole vähään aikaan käyttänyt vaikka kyllä pitäisi. Vituttaa vaan niin paljon, että ei kiinnosta. Eihän niitä psyykelääkkeitä ole pakko ottaa jos siltä tuntuu.
Juu, en tiedä mitä nyt kirjoittelin koska olen aika väsynyt mutta kun en halua mennä nukkumaan, ahdistaa...
Huhhuh, joo onhan se kurjaa täälläkin, vittusta paskaa. Siis fyysisesti oon ihan terve ja näytänkin terveeltä ja järkevältä mutta on vaan elämä pysähyksissä, tunkkasesti jumissa eikä pitkiin aikoihin oo oppinut mitään uutta. 29-vuotias mies oon. Tai en nyt tokin mies, saamaton poikahan minä. Tuntuu etten uskalla enkä osaa tehä mitään repäsevää. Elämän harvoja huveja lähinnä mässäily, tietokoneella istunta ja kiroilu, itsesääli ja katkerana olo. Kunto kyllä antas tsäänssiä tehä jotain muutakin mutta ei vaan taho jaksaa huvittua. Tuleehan niitä raivarikohtauksia sillon tällön, mutta säädän ne tapahtuviksi niinä hetkinä kun olen yksin, tai ainakin luulen olevani yksin. Se on perin perseestä jos on kiroillu itekseen puoli tuntia ja sitten hoksaa että joku perheenjäsen vaikka on siinä jossain lähellä eikä oo aavistustakaan kauanko se on kuunnellu mua.
Adrenaliinin ja muijen vihahormoonien avulla sitä joskus pystyykin saamaan jotain aikaiseksi. Mutta sitten ku akikki raivoomisenerkia on käytetty loppuun niin mielion taas ihan tyyni ja alkaa uusi saamaton kausi ja hidas valuminen kohti raivokohtauspistettä.
Yhtään ei kyllä oloa piristä se että kohtapuoliin kai pitäs ottaa tämä meiä yritys minun hoidettavakseni. Naimisiin kun en pysty niin yksin kai pitää hoitaa kaikki hommat, vaikka kyllähän sitä vähemmälläkin pärjäis ite. Ja oikeestaan varsin moni perustaito on mulla melko hukassa, oon jotenki hiton uusavuton eikä huvittas ees mitään opetella koska ei kiinnostas ees elää. Mutta eihän täsä uskalla kyllä itteensä tappaakaan ko sitä voi joutua sitten helvettiin.
Ei niistä todellakaan ole mitään hyötyä. Masennuslääkkeillä ei ole koskaan ollut edes tarkoitus olla mitään vaikutusta niitä käyttävien mielialaan. Ne eivät siis edes turruta tai saa unohtamaan miten päin helvettiä menee. Masennuslääkkeet ovat olemassa ainoastaan psykiatreja ja lääkkeiden valmistajia varten.
Joo ei minunkaan mielestä mitään hyötyä kun ainut keino mitä lääkärit tarjoaa on masennuslääkkeet. Eletään sitten ennemmin masentuneena ja tuntevana ihmisenä kuin lääkkeillä turrutettuna zombina. Eihän ne lääkkeet sitä ongelmaa poista ne vain siirtää sitä eteenpäin. En todellakaan halua syödä lääkkeitä koko elämäni ajan.
Lääkärin diagnoosista on se hyöty, että pääset työkkärissä kuntoutusosastolle ja sinulla on mahdollisuus johonkin kuntoutukseen tai eritysohjaukseen.
Myös psykoterapiatuki voi olla mahdollista.
En halua kuntoutusta haluan eläkkeelle.
Ensin pitää kokeilla kuntoutusta, niin pääsee paremmin eläkkeelle.
Masennuslääkkeet eivät turruta, vaan auttavat niin, että niitä ongelmia on mahdollista alkaa käsitellä vaikka terapian keinoin. Siinä syvimmässä ahdistuksessa kun se ei ole välttämättä mahdollista. Jos lääkäri ei arvioi sinun hyötyvän lääkkeistä, ei hän niitä kirjoita. Lievään masennukseen lääkkeet eivät auta.
Lääkäri voi ohjata sinut keskustelemaan asioistasi jonnekin (mielenterveystoimisto). Se on oikeasti merkittävä ja tärkeä juttu. Yksin kun niitä asioita päässään pyörittelee, ei välttämättä pääse puusta pidemmälle.
Ei masennuslääkkeiden syöminen ja mielenterveystoimistossa käyminen ainakaan asiaa paranna. Näin ei ole ollut ainakaan minun tapauksessani. Parempi vaan mädäntyä kotiin.
Mtt eli psykiatrian poliklinikka tuhoaa ihmisen lääkekokeiluillaan.Siellä myös juuri valmistuneet lääkärit käyvät harjoittelemassa potilasmateriaalilla pahoittelematta edes jälkäteen potilaan ilmoitettua heille sairastuneensa hoitopaikassa entistä pahemmin.
Itsekin olen tällaisen harjoittelun uhri.
Pitäs mun varmaan ottaa yhteyttä muuanteen jolle oon hyväuskoisuuttani vosia sitten lainannu pirusti rahaa ja jokka tuo tonen on ilmeisesti vaan humputellut menemään, tavalla tai toisella mutta ei varmaan kuitenkaan tavalla taitoisella. Se lie jo vallan helisemässä kun en oo vuosiin soitellu ja kai aattelee että oon ikivihassa sille. Mutta eipä nuo rahat enää oikeestaan jaksa huolettaa, uutta tulee kuitenkin vuosittain ja menot on suhteellisen pienet, osittain siitä syystä etten taho uskaltaa tai osata käyttää rahojani. Eniten ja lähes pelkästään vaan huolettaa se miten tuo tyyppi jaksaa elää sen asian kanssa että aina vaan velka painaa ja miten sellainen mielen lasti vaikuttaa hänen elämänkulkuunsa, jumittaako ja tukehuttaako se, estääkö kasvun. Seuraako siitä se ettei hän työllisty vaan koittaa vaikka juhlimalla pitää nuo mielen möröt unohuksissa. Ehkä vain soittamalla hälle voisin päästää hänet pälkähästä ja koenkin aika lailla syyllisyyttä siitä että saatan pitää häntä kauheessa ahistuksessa. Saakin aina pelätä että törmääkö häneen tuola kylällä, kun vissiin asuu aika lähellä tällä hetkellä.
Ei kannata missään nimessä käydä lääkärillä, hoitsut saattavat pian väkivallalla uhaten tunkea suhun ''lääkkeitä'' (myrkkyä) josta tulee todella pahasti fyysisesti sairaaksi, tulee hirveät tuskat ja kärsimykset, ja lisäksi pitkällä aikavälillä tulee vakavia pysyviä aivovaurioita ja sydänvaurioita ja mahdollisesti sokeutumista. Varoitan kaikkia älkää menkö lääkärille sanomaan olevanne masentuneita tai tulette todella pahaan kuseen! Mikään eläke ei ole sen kidutuksen arvoista.
Masennuksen yleisin aiheuttaja on kofeiinin päivittäiskäytön aikaansaama krooninen myrkytys, joka on hoidettavissa oireettomaksi päivässä tai parissa.
http://qmies.blogspot.fi/
http://www.youtube.com/watch?v=IgCpa1RlSdQ
Älkää käyttäkö masennuslääkkeitä mistään hinnasta!!!