jokainen ihmissielu on ollut joskus osa yhtä atomia joka on hajonnut kahtia, nais- ja miespuoliseen osaan. Heillä on sama sielu mutta erilainen ulkokuori ja omat tehtävät maailmassa. Sitten kun atomin puolikkaat kohtaa he alkavat vetämään toisiaan puoleensa ja haluavat liittyä takaisin yhteen. Onko se ihan humpuukkia vai voiko näin olla? Sielu on niin vaikea käsite muutenkin että mistä se tulee ja mihin se menee.
Uskotko atomiteoriaan että maailmankaikkeudessa
yksi atomi
16244
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Vedestä ollaanhan sitä 90%
http://www.youtube.com/watch?v=MMfCvdyaNGQ
alimmalla molekyläärisellä tasolla kaikki on valoa eritaajuuksilla väittää newage puhujat että näin olisi tutkittu.
lisäystä vielä etten oikein haluis tuntee mitään teoriaa.. vaan herkistyä joka päivä enemmän vaan tunteelle kun kerran sen näkee kehittyvän. teoriat on keksittyjä kirjaimia joissa valitettavan usein perustelemattomia suodattimia.. Paljo mä oon pohtinu et olisko joku kieli hyvä opetella miten maailmaa katsoo..
"Eivätkö uskottomat huomaa, että taivaat ja maa olisivat sulautuneita yhteen, kunnes Me erotimme ne toisistansa? Vedestä Me teimme kaikki elolliset olennot. Eivätkö he sittenkään usko? . "
(Koraani 21:30)
vahva tunne on tälläisestä kyllä. vaikka järki sanoo että pakene mutta tunteet vetää lähemmäs...
Mä uskon siihen. Maailmalla voit kohdata tuhansia ihmisiä, ihailla heidän kauneutta, pitää hauskana tyyppinä kun pysähdyt puhumaan. Sitten kohtaat jonkun joka ei olekkaan se kaunein ja komein, ei hauskin ja fiksuin, silti se on se johon katse kääntyy koko ajan, jota haluat koskettaa, jonka syliin jää ikuinen kaipuu. Jatkat kulkua mutta koko ajan vilkuilet taakse vieläkö näet sen. Et saa ravistettua kaipausta irti vaan se säilyy, et saa hyvä oloa mistään muusta kuin fantasiasta että saisit olla osa sitä yhtä jonka näit. Sitä tunnetta että olet taideteos josta puuttuu joku palanen ja että näet sen palan jonka haluat liittää osaksi itseäsi että olisit kokonainen.
Kohtasin sen puuttuvan palasen.
Hänellä on minulle merkitystä enemmän kuin kenelläkään muulla ns.ihastuksillani.
Olen ollut tätä ennenkin rakastunut,mutta
hänestä tunsin moninkerroin enemmän.
Hän sai minut tuntemaan että olen elossa, voisin elää tätä elämääni niinkuin sitä kuuluukin. Tuntea,aistia,nauttia,rakastaa täysillä.
Ikäväkyllä olin varattu kun hänet kohtasin mutta elin huonossa suhteessa.
Tuskin näitä tunteita olisi muuten tullut jos kaikki olisi ollut hyvin.
Minulla on niin kova ikävä tätä puoliskoa,että sydäntä raastaa ja tuntuu että se saa minut välillä ihan
toimintakyvyttömäksi.
En tiedä onko minulla koskaan mahdollisutta tähän puoliskaani mutta jos tietäisin sen, tahtoisin tietenkin elämää hänen kanssa.
Kyllä. Minä uskon siihen, että meillä on olemassa parisieluja.
Mä en ikinä suostu ajattelemaan että en olis kokonainen ilman toista ihmistä tuottamassa kropalleni / mielelleni mielihyvää. egyptin historiassa puhutaan ihmisistä jotka "käyttivät" monoatomista kultaa tavoitellen valaistumista (muuttua valoksi) modernina päivänä tehtyyn tutkielmaan perustuen tuo kulta ei sitä erään miehen osalta tehnyt vaa sanojensa mukaan se pitää sytyttää sisältä ja siihen näkisin ennemminkin tarvittavan 2.. tavoitteena kokeessa oli 9kk n käyttö mutta koehenkilö tähän ei kyennyt.. ei nii hirveesti miellyttäny aihe jotta olis piitannu kokonaan paneutua.
Tuohon ap:n teoriaan en usko, mutta siihen uskon, että jonakin tiettynä hetkenä tietyssä paikassa tietyn ihmisen kohdalla tapahtuu erityinen naksahdus. Sellainen, että siitä ei ikinä tokene. Sielut naksahtavat yhteen, ja siihen vaikuttavat monet asiat. Kemia, tuoksut, kummankin elämäntilanne, eletty historia, ulkonäkö, kropan koostumus, jopa sää. Vaikka olisi pitkään erossakin, jossakin vaiheessa nämä parisielut ohjautuvat yhteen. Ja vaikka eivät ohjautuisikaan, jonkinlainen yhteys heidän välillään säilyy.
Summa summarum: atomiteoriaan en usko vaan naksahdukseen.
Mutta mitä mieltä olet siitä, että voiko vaan toisella naksahtaa ja toisella ei ?
Siis jos omasta mielestään itselle sattuu juuri se naksahdus, mistä ei enää
ikinä tokene. Mutta toinen ei annakaan samaa signaalia. Niin ylireagoiko se jolla naksahtaa vai kieltääkö toinen itsessään tämän naksahduksen ?
atomiteorian mukaan molemmat puolikkaat vetää toista puoleensa yhtä paljon jos kyse on yhdestä atomista johon puolikkaat kuuluu
ajattelen kuin Atte. Se ei olisi yhtä kokonaisvaltaista, jos se ei olisi molemminpuolista. Varmasti vauhteja on erilaisia. Vaikka naksahdus menettäisi kaikupohjaansa toisessa osapuolessa, olen vakuuttunut siitä, että jotain jää. Jos vuosien kuluttua tapaa toisen, mikään ei ole unohtunut, kaikki jatkuu. Olen tästä jotakuinkin varma siitä syystä, että olen ollut ihastunut, jopa rakastunutkin joitakin kertoja elämässäni Yksi jää merkittävimmäksi, eikä samanlaista tule.
Se on vähän kuin kaikessa muussakin elämässä - on mieleenpainunein matka, tärkein& kallisarvoisin lahja, rakkain maisema... Ja sitten on se selittämätön yksi suhde ylitse muiden. Ehkäpä niillä muilla suhteilla on vain onnettomuus sattua väärään aikaan tms. En tiedä, mutta tiedän mitä olen kokenut ja tuntenut. Enkä halua kokea enää ikinä, on liian tuskallistakin.
Tottakai voi. Nämä palstat ovat todiste siitä, mitä mielikuvitus teettää.
Naksahtajan mielestä toinen kieltää itsessään naksahduksen, koska ei ole kivaa, jos toinen ei tunne samoin kuin itse.
Mutta ei se sen toisenkaan mielestä ole kivaa, jos väärät ihmiset kovasti naksahtelevat.
Jos itse et ole kokenut tuota tunnetta, se ei tarkoita, etteikö sitä olisi olemassa.
On vuorenvarmasti. Tiedän, koska olen kokenut - ennen kokemusta olin yhtä kyyninen kuin sinäkin. Niin se vain on, usko pois.