Pudiksen oma

VÄRILIITUPAKETTI
Joulukuun tumman sininen ilta yrittää pimentää loputkin hämärästä huoneesta, jossa vanha taiteilija odottaa inspiraatiota kynttilän heittäessä pienen tähden poskelta tipahtavaan kyyneleeseen. Kovin kummoista ei taiteessakaan ole aikoihin kuultu, eikä nähty.
On Lumiaa, 4 geetä, angry birdiä, I padia, läppäreitä ja muita innovaatioita. Ihmiset ovat kiukkuisia, kaipaavat vanhaa, jotain, joka muistuttaa mummojen ja vaarien kaipauksesta, sylissä istumisesta, rakkaudesta. Tähänkö on elämä käytetty, miettii taiteilija ja katsoo nurkassa pölyttyviä taulujaan.
Pieni tyttö, pari-vuotias, sanoi kerran taiteilijalle kirkkain silmin: ”Piirrä minulle elefantti”. Mies vastasi pyyntöön ja piirsi elefantin. Pikku tyttö puhkesi itkuun ja sopersi kyynelissään:”Ei tuo ole elefantti, se on norsu”. Vanha taiteilija oli nujerrettu, sanaton ja hämillään. Se oli aidointa kritiikkiä, mitä hän oli aikoihin saanut, se oli innostavaa arvostelua. Pieni tyttö tiesi, miltä elefantin pitää näyttää, vaikka kaikki kirjat olivat kuvia elefantteja pullollaan. Lapsen kuva elefantista oli omansa näköinen, pienen lapsen mielikuvituksessa. Vanha taiteilija oivalsi olevansa samalla viivalla pienen tytön kanssa, he molemmat luovat omaa käsitystään tästä maailmasta, he hahmottavat yhdessä sitä maailmankuvaa, missä meidän pitää elää. Kuka huomaakaan lapsen ilon, hänen löytäessään uuden värin, uuden muodon, asian, josta hän on onnellinen.
Vanha taiteilija tipauttaa pöydälle toisen kyyneleen, onnellisen kyyneleen. Tähdet alkavat syttyä. Tulee joulu. Miehellä on vielä muutama euro rahaa ja hän menee kirjakauppaan, ostaa väriliituja ja antaa ne ensimmäiselle vastaantulevalle pikkulapselle toivottaen ystävällisesti hyvää joulua. Lasta taluttava kiireinen äiti ottaa lahjan vastaan ja kiinnittää lapsen vauhdilla turvaistuimeen ja niin he katoavat jouluruuhkaan. Vanha taiteilija palaa lumituiskussa kotiinsa ja huomaa hangessa väriliitupaketin…

Hyvää Joulua toivottaa Tykkyläinen